Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla
pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla,
että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi -- ja se
oli jännityksen aiheuttanut -- oli Oulun rikkaimpien miesten poikia.
Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä
juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan
varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa
oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman
kosteata hyvyyttä.
Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset
hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt
dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja
pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun
he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän
henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa,
ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät
aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä
rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa
häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille
tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.
Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli
sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen.
Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta
kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri
kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi.
Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen
Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen
tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri,
ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta.
Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali
tarkoitusta varten.
Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia
sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon
katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit
katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset,
kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat
olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara
isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen
poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori,
dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan
vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan
äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja
miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman
veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli
setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella
vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin
perälle.
Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät
ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston
pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli
mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava
kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan,
päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu.
Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta
säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa
käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin
tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin
asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä
hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka
lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu,
jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin
kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää
suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois.
Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa
poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia
juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus
Holsteniuksen kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin
vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon
ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika
ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja
heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä
kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle.
Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen
näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien
häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja
voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne
ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä
kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston
portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin
saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja
eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun
taajalukuisena miesmuurina.
Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti
läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän
asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja
sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa.
Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.
Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja
juhlallisesti hän lopulta huusi:
-- Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen
elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava
ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä
vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja
mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä
tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten
kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä
myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun
suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys
ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja
turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia
kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta
ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä
viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan
vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan
salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien
huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin
silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen
kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen
irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista
hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten
täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän
mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa
suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen,
leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan
horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa.
Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on
ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus
vanhempia tovereita kohtaan.
Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin,
joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä
beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen
vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori
tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman
ruumiillisen rangaistuksen.
-- Millaisena herne on tullut maahan? kysyi depositori ensimmäiseltä.
Tämä silmät selällään katseli pelokkaasti Kempeen koettaen mutista
jotain.
-- Etkö sinä sitä tiedä, sinä kurja beaani? huusi depositori.
-- Alapa! Alapa! Tillikka! Tillikka! huusivat ylioppilaat.
Ja beaanin korvalle läjähti Kempen temppuun tottuneesta kädestä
läjähdys.
-- Pyöreänä se on tullut! huusi hän.
Kääntyen seuraavan puoleen hän silmiään julmasti pyörittäen kysyi:
-- Montako kirppua menee yhteen vakkaan?
Pelolla ja vavistuksella vastasi kokelas:
-- Voi, sitä ei opettajani ole minulle opettanut, minä olen vain
oppinut kielioppia, vähän logiikkaa ja retoriikkaa.
-- Vai et sinä tiedä, -- ja äkkiä kiskaisi Kempe poikaa nenästä
niin, että tämä pahasti parkaisi. Sinun täytyy tietää enempi, jos et
vast'edeskin tahdo olla beaani. Opi nyt minulta, että kirput eivät
mene vaan hyppäävät vakkaan.
Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen
kysyi depositori häneltä:
-- Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä
kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa
vasta herää?
-- Herrajestas, etten se vaan olisi minä, sanoi poika.
Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut
oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään
näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa
oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa
väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita
seurasi tillikka kummallekin korvalle.
-- Jottas heräät! huusi hän.
Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota
töpsähti istumaan lattialle.
-- Mikä se on? kysyi depositori.
-- Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen
ihme, vastasi poika kiukuissaan.
-- Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta,
vastasi depositori.
Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena
katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.
-- Mikä on musta ja punainen, kiivas ja kiukkuinen, mikä syytöntä
rienaa ja rääkkää, joka hyvää ei missään nääkkään --?
-- Joka viinalta pahasti löyhkää, joka lyö sekä potkii ja töykkää?
jatkoi poika. Se on depositori!
Kempe lensi kuin haukka poikaan käsiksi huutaen:
-- Perkele se on! kuuletko, se vanha musta Eerikki.
-- Vai Eerikki teillä nimenä on? vastasi poika huolimatta
korvapuusteista, joita tuhkatiheään sateli.
Kun vihdoin Kempe kiukusta punaisena lopetti kurituksen, niin vuoti
pojan nenästä runsaasti verta, joka näky ei ketään kummastuttanut,
niin paljon pahempiinkin näkyihin oli depositioissa totuttu.
Sitten alkoi deposition viimeinen osa. Kempe aloitti juhlallisen
puheen selittäen beaanien suussa olevien torahampaitten merkityksen.
Ne osoittivat ylellisyyttä ja irstautta nuorisossa, joka sokaisee
ymmärryksensä vatsaa rasittavalla ylenpalttisella ruoan ja juoman
nauttimisella. Suuresta pussistaan hän otti nyt polvitellen
aukeutuvat ja sulkeutuvat puiset pihdit, asetti ne poikien kaulaan
ja pudisti, kunnes torahampaat putosivat maahan. Samalla hän
sanoi, että he, jos ovat tarkkaoppisia ja kokevat hyödyksensä
käyttää opetusta yliopistossa, jonka yhteyteen he nyt pyrkivät,
imien ravintoa Academian, alma materin rinnoista, vapautuisivat
luonnollisesta ylellisyydestänsä samalla tavalla kuin nyt pääsivät
erilleen torahampaista. Pitkät aasinkorvat revittiin sitten pois.
Sillä tahdottiin osoittaa, että heidän on ahkerasti tieteitä
harjoitettava, ettei heidän enää tarvitsisi olla sen eläimen
kaltaisia, jonka korvia he olivat kantaneet. Sitten järjestyksessä
irroitettiin sarvet, raakuuden ja sivistymättömyyden vertauskuvat, ja
depositori otti säkistään esille suuren höylän, käski asianomaisten
paneutua pitkäkseen, ensin vatsalleen, sitten selälleen ja vihdoin
kummallekin kyljelle, ensin oikealle, sitten vasemmalle, höyläsi
koko heidän ruumistansa mainituissa eri asennoissa, selittäen, että
heidän sielunsa on samalla tavalla tieteiden ja vapaiden taiteiden
höylättävä. Pedelli toi sitten apulaisineen ison korvon vettä, ja
täytettyään sangon valeli depositori pojat kiireestä kantapäähän.
Vihdoin pyyhki hän kovakätisesti heidän kasvonsa isolla karkealla
rievulla. Tämän kasvoja repivän toimituksen vältti pari poikaa
vetämällä taskustaan pyyhkeen, jonka kulmaan sidottuun solmuun oli
pantu rahoja, ja ojentamalla sen Kempelle. Tähän puhdistukseen
päättyi toimitus. Loppupuheessa kehoitti depositori kaavittua,
höylättyä ja puhdistettua joukkoa aloittamaan uutta elämää,
taistelemaan myötäsyntyneitä haluja ja pahoja tapoja vastaan,
jotka rumentavat sielun samalla tavalla kuin heidän pukunsa oli
tehnyt ruumiin rumannäköiseksi. Täten julisti hän heidät vapaiksi
ylioppilaiksi, sillä ehdolla kuitenkin, että heidän oli kuusi
kuukautta käytettävä pitkiä mustia, depositiopukua muistuttavia
viittoja.
Vielä oli beaaneilla tuima koettelemus edessä, päästä salista pihalle
taajan ylioppilasjoukon läpi. Yhtenä laumana he ryntäsivät ovea
kohden jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle ja saaden osaltaan niitä
joka paikkaan ruumistaan. Pääsivät he kuitenkin alas portaista lopun
lopuksi ja livistivät portille, mutta siellä oli rivi pohjalaisia
vastassa.
-- Ei sitä niinkään vain mennä karkuun, junkkarit! huusi Ringius.
Ja nyt ottivat he uhrinsa kiinni ja etsivät taskuista rahoja. Ne,
mitä löytyi, annettiin Matthias Mathesiukselle.
-- Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri
Matilaisen taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja
teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman
kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun
kaupungin.
Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra
veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien
kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja
Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.
Nauraen puheli maaherra:
-- Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta,
joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle
outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia,
niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.
-- Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi
rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen
paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla.
Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella
on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.
-- Kuulin siitä, vastasi maaherra. Mutta mikä tuon tappelun synnyttää?
-- Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat
ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan
vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä
ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana
siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan
mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa
sanovat.
-- Ja hänen nimensä?
-- Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta
harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas.
Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin
kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut
sotatantereella.
-- Haluaisinpa nähdä tuon miehen, sanoi huvittuneena Erik von der
Linde.
-- Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja
sulkahattuinen mies.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät
koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä
puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui
vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän
läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten
rehtorille ja lopuksi naisille.
-- Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut
paljon teistä puhuttavan.
-- Mitä maaherralle minusta puhutaan, sen arvaan, vastasi Gabriel
hymyillen.
-- Teillä kuuluu miekka istuvan hyvin höllästi tupessaan.
-- Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin,
vastasi Gabriel.
-- Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen,
sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava
taistelukin.
-- Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin,
ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon
tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?
-- Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen,
vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen
kädestäni heti.
-- Minä en ole tottunut olemaan vastaamatta iskulla iskuun, sanoi
Gabriel.
-- Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi
maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea
asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.
-- Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten
kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia,
mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja
lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.
-- Te unohdatte naiset?
-- En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin
ensi kertaa naisen tähden.
-- Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette
maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.
-- Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi
rehtori.
-- Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun,
mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan
taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut
väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa
tarjottavana hänelle.
Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui
ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.
-- Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että
me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden
naisen toivosta ei ole oikeutettua.
-- Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän
armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.
-- Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti
Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin
sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen,
ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan
etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus
tarjoutuukin.
Ja kääntyen professorien puoleen hän jatkoi:
-- Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua,
joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa,
vanhojen kauhistus ja nuorten onni.
-- Te uskotte siis, että se syttyy? kysyi Gabriel kiihkeästi.
-- Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä
koolle.
-- Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana
palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani
taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan
alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin
aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut,
sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin
ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista
lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja
hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen
armeijan!
Hymyillen katsoi maaherra häneen, mutta rehtori lausui päätään
pudistaen:
-- Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia
varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä
panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.
-- Kun se tulee, olemme ankarat, nyt ei vielä ole syytä suruun.
Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria
ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen
häntä vastaan.
-- Mikä tuo on? kysyi maaherra nähdessään Sundeliuksen koko
lihavuudessaan edessään ja kääntyi rehtorin puoleen.
-- Hän on toinen surunlapsemme, vastasi rehtori. Yliopiston suurin
juopporatti.
-- Mikä on nimenne? kysyi maaherra.
-- Laurentius Sundelius, teidän armonne, vastasi tämä.
-- Joko olette kauankin ollut yliopistossa?
-- Hyvin kauan. Olen ollut yliopistolle uskollinen. Minä kuulun
yliopiston perustajiin.
-- Siis jo viidestoista vuosi opiskeluissa.
-- Niin, vähemmän siinä, enemmän ilonpidossa. Kas, minulla on niin
huoleton luonnonlaatu.
-- Kun ei opinnoistanne tule mitään valmista, niin miksi ette ryhdy
käytännölliselle alalle?
-- Sitä olen itsekin mediteerannut. Minä pyysin rehtorilta lupaa
saada perustaa akademian viereen kapakan; se olisi niin penteleen
hyvin kannattanut.
-- Sen uskon.
-- Niin minäkin. Ja minä olisin antanut konsistoriumin ryypätä siellä
sakkorahojeni edestä. Rehtori lupasi sen sijaan hankkia minulle
kollegan paikan. Mutta sekin jäi sikseen.
-- Ja mitä nyt teette?
-- Odotan.
-- Mitä?
-- Tuderusta. Meillä on sarviaispidot tänään noiden nuorukaisten
kanssa.
-- Teillä on varmaan yhtenäistä pitoa ja tappelua vuodet umpeensa.
-- Jotakuinkin.
-- Kun tarvitsette lepoa, niin tulkaa linnaan; siellä on mukavat
leposijat kellarissa.
Ja maaherra läksi nauraen pois, nousi veljensätyttären kanssa rekeen
ja ajoi linnaan.
Sundelius lähestyi Tuderusta:
-- Hauska mies tuo maaherra, mutta laskettelee sopimatonta pilaa.
Olenko minä mikään rotansyötti hänen kellareihinsa? Ehkä kuitenkin.
Minähän olen viinassa niin liotettu, että rotat kuolisivat jo
henkäisyynikin.
Tuderus ei kuunnellut häntä, vaan seurasi etäältä Barbaraa. Ovella
he katsahtivat toisiinsa, ja Barbara hymyili ja nyökkäsi tuskin
huomattavasti päällään ja juoksi sitten isänsä edellä portaita alas.
Sundelius tarttui Gabrielia kainaloon:
-- Nyt sitä mennään ja ryypätään kuin sateenkaari. Akademia on
suloinen laitos ja sen vanhat tavat taivaallisia. Kunhan olisi joka
päivä sarviaiskemuja eikä luentoja koskaan, niin ei täältä lähtisi
pois sinä ilmoisna ikänä.