II

Taavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit

alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa

ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja

sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida,

sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat

ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka

vielä olivat koululaisia.

Äkkiä kuului oven luota Taavan ääni:

-- No siinä se kaivattu vihdoinkin on!

Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka

kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi.

Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka

hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan,

joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti

suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä

oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun

oli kiinnitetty pitkä sulka.

-- Missä sinä Gabriel olet lehjustellut? huusivat toverit.

Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille

ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.

-- Mikä tuo lauma on? kysyi hän osoittaen koulupoikia.

-- Ne ovat tähtipoikia, jotka me toimme tänne, vastasi Sundelius.

-- Miksi?

Ei kukaan vastannut.

-- Miksi? kysyi Gabriel uudelleen. Ette kai koeta saada minua

uskomaan, että se on tapahtunut kirkollisesta hartaudesta.

Sundelius oli hämillään. Hän tiesi Gabrielin mielipiteet ja arkaili

alkaa. Taava se asian ilmaisi.

-- Nuo ottivat poikien rahat ja tulivat niitä juomaan tänne.

Gabrielin nyrkki paukahti pöytään, ja hetkisen oli aivan hiljaista

huoneessa.

-- Missä tuo kukkaro on? kysyi hän tiukasti.

Kaikki katsoivat kynttilää kohden, mihin kukkaro oli jäänyt. Se oli

kadonnut!

-- Se oli äsken tässä, sanoi Ringius. Minne se sillä välin on

hävinnyt?

Muutamat kumartuivat jo pöydän alle ja toiset loivat epäileviä

katseita tovereihinsa, joiden liiallisesta rehellisyydestä he eivät

olleet vakuutettuja.

-- Minulla se on! huusi enkeli, joka seisoi Sundeliuksen takana.

-- Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran

sinut liiskaksi!

-- Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen

päin.

-- Mitä sinä siellä penkillä teet? kysyi Gabriel pojalta.

-- Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja

kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.

Samassa livahti hän pakoon, joten Sundelius ei saanut häntä kiinni.

-- Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel

Tuderus heille.

Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä

enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien

koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän

miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei

kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja

katselivat sieltä pöytään päin.

-- Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa?

Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.

-- Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä

katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama

menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä

rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.

-- Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus

Pictorius, jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.

-- Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te

tiedä, mitä rakkaus onkaan!

-- Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka

viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut

vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen

arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri

muotoja. Rakkaus -- sanonko sinulle, mitä se on? -- rakkaus on suuri

sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään

muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä

koko ajan itket.

Pikku Ringius tokaisi Gabrielille:

-- Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun

kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun,

joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki

seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät

tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.

-- Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel

innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus

valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että

araksi tulee häntä lähestyessään.

-- Ja missä sinä hänet näit? kysyivät toiset.

-- Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla

katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä

seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut

pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi

olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa

kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu

punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta

luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän

kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea

kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut.

Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös;

nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että

hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.

-- Ja hän oli yksin?

-- Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he

kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: "Tuossa

hän on!" Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon

ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen

päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta

valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen

äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain

häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.

-- Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius,

sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan

tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin

on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja

minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa.

Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien

mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa

kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja

paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa

naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun

jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien

takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä

näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen.

Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee

järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa,

kun yhden vaim'ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä

seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa,

silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.

-- Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä

päivänä on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että

sitä ei erota ihmiskäsi.

Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen

kuluttua sanoi Matthias Mathesius:

-- Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka

ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat

koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.

-- Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni

onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä

kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina

menneet elämästä pois.

Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät

Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.

* * * * *

Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni

hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa

sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui

Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha.

Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki,

ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi

kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta

vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin

poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti

aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo

samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä

hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto,

jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon

nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa

poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja

siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen.

Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin

nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se

sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin

lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii

itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin.

Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki

työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut.

Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta,

iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä

kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun

vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja

renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta

lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin

leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran

hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa

keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja

isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta

rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti

kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina

seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista

tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki

hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi,

jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi

kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten,

seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt

toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä

kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista,

mutta enemmän suri kartanon neiti.

Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa

puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä

paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon

palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren

miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen

kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän

rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti

hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli

neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja

kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen

mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten

kartanoon. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo

ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu

mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui

reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he

kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät,

niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen

kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan

kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi

sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset

putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten.

Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki,

helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan,

kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti

puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat

runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman,

nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa,

sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän

tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen,

mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse

muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta

hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä

ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi

kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa

myöhemmin nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas

arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien

hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana aamuna

löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen

ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti

hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin

kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat

varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin,

olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet

immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja

he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla

sanomatta.

* * * * *

Vakavina kuuntelivat pöydän ääressä istujat kertomusta, ja kyynel

monen silmäkulmasta herahti. Vakavana kuunteli Taava, ristissä olivat

kädet hänen helmassansa, ja unohtunut oli tulen hoito. Punaiset

hohtavat hiilet vain takassa kiiluivat. Mutta oven luona pojat, jotka

ensi kertaa kuulivat heille outoa tarinaa ihmiselämästä, katsoivat

hohtavin silmin eteensä, ja rinta nousi ja laski kiivaasti, kuten

sillä, joka sadun kuulee ja kaipaa ikää, jolloin sadun saisi elää.

Eikä heidän silmissään ollut kyyneliä, niin palava oli heillä kaipaus

ennen aavistamattomaan elämään.

Kuten haukka iskiessään kanatarhaan saa äkkinäisen hätäkän aikaan,

niin nousi melske ja hälinä krouvissa, kun hengästynyt ylioppilas

avopäin ja tukka haipparallaan tupsahti ovesta sisään ja huusi täyttä

kurkkua:

-- Onko täällä pohjalaisia? Pian apuun! Sillankorvassa on

smoolantilaisia jumalaton kihermä meidän miesten kimpussa.

Samassa oli jo mies mennyt, mutta samassa lensivät myös ylioppilaat

paikoiltaan, ja siinä asussa kuin olivat, paitahihasillaan ja monet

jalkineittakin, rynnistivät ovesta ulos. Pojat väistyivät syrjään,

kun joukko kiiti ohitse, mutta livistivät sitten huutaen jäljestä.

Viimeisenä loikki krouvari hiilihanko kädessään, sillä hänkin oli

aina valmis puolustamaan pohjalaisiaan.

Gabriel oli jäänyt, ja jäänyt oli Taavakin. Ja kun huutava joukko oli

häipynyt, oli tuvassa aivan hiljaista.

Gabriel istui pöydän luona. Hän säpsähti, kun Taava astui hänen

viereensä ja sanoi:

-- Sano, millainen hän on, ja minä etsin hänet sinulle.

Kummastellen katsahti Gabriel häneen.

-- Sinäkö? sanoi hän. Minun toverini sanovat, että sinä rakastit

minua --

-- Se on totta, mutta eihän se estä.

-- Etkö ole siis kade?

-- Minä olen jo aikoja sitten tietänyt, että se oikea tulee kerran ja

että minä se en ole.

-- Sinä väistyit siis, minä en sitä voisi, en koskaan.

-- Ei sinun tarvitsekaan. Muutamat saavat aina elää varjon puolella;

niin minä teen. Ja mitä siitä? Tottuuhan siihenkin. Alussa se kyllä

on vaikeata, mutta tulee sitten kyllä helpommaksi. Ei puhuta siitä

sen enempää. Minä autan sinua, jos tarvitset.

-- Kiitos!

-- Älä suotta kiitä. Ja nyt kai menet tappelukseen?

-- Niin, tuonneko sillankorvaan? Tuskin menen. En ole tänään sillä

mielellä. Menenhän katsomaan, miten meidän pojat kunnostautuvat.

Hän pysähtyi, kuin aikoen sanoa jotain Taavalle, hymähti, tarttui

Taavan käteen ja pusersi sitä.

Kun hän ovesta tuli ulos, oli se poika, joka oli enkeliksi puettu,

hänen vierellään ja sanoi:

-- Se korea tyttö, se on minun siskoni.

Gabriel jäi paikalleen läähättäen seisomaan.

-- Kyllä hän teidät tuntee, jatkoi poika, kun minä olen teistä niin

paljon kertonut. Siksi minä sormellani näytinkin kirkon luona. Hän

ei ennen ole teitä nähnyt, kun hän vasta jouluksi tuli Tukholmasta

kotiin oltuaan siellä monta vuotta.

-- Ja kuka sinä olet? kysyi Gabriel.

-- Niin, minäkö? Minä olen Eerikki.

-- Kenen Eerikki? Kuka on isäsi?

-- Sehän on pormestari, se minun isäni.

Gabriel ei sanonut enää mitään, hän seisoi hymy huulillaan ja

miekallaan piirteli kuvioita hankeen. Pikku Eerikki odotti hetkisen,

nykäisi sitten käsivarresta häntä ja sanoi:

-- Eikös sitä jo mentäisi?

-- Minne?

-- Sinne tappelukseen.

-- Minkätähden?

-- Ainahan te niissä olette ensimmäisenä miehenä.

-- Ei tee nyt mieleni.

-- Ei tee, sepä merkillistä, sanoi poika. Jos minä olisin teidän

sijassanne, niin kyllä tietäisin, että mieli tekee. Oikein

pirauttaa --

-- Mitä sinä sanot!

-- Sitä, mitä ajattelen. Oikein pirauttaa, kun sanoin sisarelleni,

että te aina tappelette ja aina voitatte.

-- Sanoitko sinä niin!

-- Sanoin, niin vissisti kuin tässä seison, vaikka maa allani

halkeaisi.

-- Tule perässä, jos pysyt!

Ja miekka kainalossa ryntäsi Gabriel eteenpäin, ja jäljestä mennä

vilisti Eerikki. Pukunsa päällä olevaa paitaa hän piti hampaillaan

ylhäällä, ja pitkä karahka oli hänellä kädessään.

Tiellä Gabriel äkkiä pysähtyi.

-- Mikä on siskosi nimi? kysyi hän.

-- Barbara, vastasi poikavekara hengästyneenä päästämättä paitaa

hampaistaan.

Ja sitten he riensivät eteenpäin kohden tappelua, jonka melske jo

kuului kauaksi.

Tulinen temmellys oli sillankorvassa. Kuten koirat, jotka kerran

keskenään vihoihin jouduttuaan aina ja joka paikassa ryntäävät

toistensa kimppuun ja yhtenä keränä lopulta kierivät maassa, niin

olivat smoolantilaiset ja pohjalaiset, nuo eri osakuntalaiset

Turun yliopistossa, kimmahtaneet yhteen. Joululoma oli loppunut,

ja katutaistelun nälkä oli suuri. Ja iskettiin siinä taajaan ja

tiukasti, läjähti siinä moniaan selkään halko tai tukeva karahka,

valui jo veri monen nenästä, ja pilvenä pöllysi lumi. Yhtenä keränä

oli lopulta koko joukkue, joka oli tullut sillalle ja siinä jatkoi

otteluaan. Pojat olivat kiivenneet sillan kaidepuille ja siinä

kiljuen seurasivat talvisen kuutamon valossa tapahtuvaa tuikeaa

temmellystä. Ja tämän liikkeessä olevan ihmiskerän ympärillä hyöri

krouvari hiilihankoineen ja tiheään se läimähteii miesten koviin

pääkalloihin ja selkiin, eikä hän joutunut tiliä pitämään siitä, kuka

iskun sai, pohjalainenko vai smoolantilainen.

Tähän parveen ryntäsi Gabriel, ja kihahtipa silloin joukossa, kun

hänen miekkansa pisteli. Pakoon väistyivät vastustajat tätä vimmattua

miestä, joka heidän keskessään iskuja jakeli, ja väistäessään

horjahti moni poikakin kaidepuulta joen jäälle pehmeään lumeen.

Pikku Eerikki löi hänkin karahkallaan minkä ulottui, vaikka useimmin

isku menikin lumeen, ja viljavina tulvivat kiroilusanat hänen

huuliltaan yhä huikeampina ja ärrähtävämpinä.

Tappelu oli tauonnut, ja kaupungin asukkaat, jotka siunaillen ja

kiroillen olivat kokoontuneet sillan kumpaankin päähän, läksivät

kotiaan jatkamaan loppiaiskemuja.

-- Jokos ne jeevelit menivät pakoon? sanoi Eerikki Gabrielille.

-- Jo. Ja nyt sinäkin saat tallustaa kotiin ja kertoa, että

ensimmäinen minä taaskin olin.