I
Vuosi 1655 oli alkanut.
Paksu, huurteinen pilvi pöllähti Andres Merthenin krouvin ovesta
joka kerta sen auetessa eteiseen. Taajaan ovi aukeni ja sulkeutui,
kun ylioppilas toisensa jälkeen pujahti krouviin loppiaisiltaansa
viettämään. Varakas kauppias oli Merthen ollut, mutta myrskyt olivat
tuottaneet niin tuntuvia tuhoja, että hän oli luopunut kaupasta ja
perustanut krouvin taloonsa Turkuun Kuninkaankadun varrelle. Tilavaa
tupaa valaisi pöydälle kuparijalustimeen pistetty kolmihaarainen
talikynttilä, jonka krouvari juhlapäivän kunniaksi oli kaapistaan
kaivanut. Se oli ylellisyys, jota ei krouvissa nähty muulloin kuin
jouluna ja sitä seuraavina pyhäpäivinä; päre pysyi muulloin valon
lähteenä. Ja suuri juhlapäivä olikin loppiaispäivä, sillä silloinhan
loppui ylioppilaitten joululoma, ja he nyt kotiseuduiltaan palattuaan
Turkuun heti kokoontuivat oluttuopin ääreen. Rahoja oli kotoa koottu
kukkaroon, ja nyt oli opintojen aluksi otettava ensin humala.
Lieden luona näkyi lattiapalkeissa kiiltäväksi kulunut rengas; siinä
oli aukko kellariin, josta krouvari vierailleen nouti juotavaa, eikä
siellä ollut vain kotitekoista olutta, vaan oli siellä myös monta
nassakkaa ranskalaista ja espanialaista viiniäkin sekä Brunswigin
mummaa, joita Merthen syksyisin tuotti laivoilla, sillä eiväthän
pohjalaiset ylioppilaat, joiden pesäpaikkana Merthenin krouvi oli,
säästelleet rahoja eivätkä kiusanneet kieltään, vaan tilasivat
juhlahetkinä parasta pöytään.
Huoneessa lainehti lämmin, ihmishien ja ruoankäryn höystämä sakea
ilma. Katon puolella, jossa leipävartaat tiheissä riveissä ulottuivat
parrulta parrulle, se asusti, ja joka kerta kun ovi aukeni kylmään
eteiseen, kynti raikas ulkoilma siihen vaon, leikkasi kuin palan
siitä pois.
Tuvan perällä, pöydän ääressä, jolla kolmihaarukka palaa kärisi,
istui viisi ylioppilasta. Naapukkareuhkat oli viskattu penkille
ja lammasnahkaiset turkit ripustettu seinälle, ja miehet istuivat
sarkapuvuissaan ja lapikkaat jaloissaan pöydän ympärillä. Miekka
oli kullakin vyöllään, ja paksut kintaansa olivat useimmat
pistäneet vyönsä sisäpuolelle. Siinä oli laiha Johannes Tuderus,
Kemin kirkkoherran poika, jonka vaalea, jäykkä tukka oli leikattu
korvan alakielekkeen kohdalta tasaiseksi. Hänellä oli pienet,
harmaat silmät, jotka näyttivät päähän kiinnitetyiltä napeilta,
nenä oli pitkä ja terävä ja oli kerran talvipakkasessa paleltunut,
minkä jälkeen se loisti leiskottavan punaisena. Suuläpi oli leveä,
huulet ohuet, ja mies näytti aina nauravan. Hänen vieressään
istuivat Kalajoen kirkkoherran pojat, veljekset Johannes ja
Josephus Mathesius, molemmat pellavatukkaisia, pyöreänaamaisia ja
pystynokkaisia, tanakoita miehenalkuja. Kun lähempää tarkasti,
huomasi Johanneksen vanhemmaksi veljeksi, sillä hänen ylähuulessaan
näkyi jo muutamia viiksenhaivenia. Heidän serkkunsa Matthias
Mathesius oli solakka ja sorja poika, jonka tumma tukka oli alapäästä
kiharoilla siitä, missä lakki oli painanut selvän rajan hänen
hiuksiinsa. Hän oli joukosta kookkain, ja hänen miehekäs ja syvä
äänensä kaikui aina toisten äänten yli. Petrus Pictorius, Kemin
entisen kirkkoherran poika, oli hiljaisen ja sävyisän näköinen, mutta
muoto soti sisustaa vastaan, sillä jos hän oli lauhkean näköinen,
niin sitä vimmatumpi tappelussa, jossa hän pienen vartalonsa vuoksi
salakkana puikkelehti toisia kintuista kiskomassa. He olivat kaikki
kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä olevia nuorukaisia. Petrus
Pictoriusta olisi luullut vasta kahdentoistavuotiaaksi, niin
viattomaksi osasi hän naamataulunsa asettaa ja katsoa ruskeilla
silmillään avoimesti ja suoraan puhuttelijaan.
Täällä he istuskelivat kaikin oluthaarikkansa ääressä tupakoimassa.
Kotonahan oli jokaiselta tämä huvitus ollut tiukasti kielletty, ja
nyt he siis sitä suuremmalla hartaudella nauttivat tästä hyvyydestä.
Kun he kaupungissa asustivat yhteisessä kortteerissa, söivät
yhteisesti kotipappiloista tuomiaan eväitä, tunsivat toistensa
kotiolot ja luonteenominaisuudet ja lukivat kaikin teologiaa, niin
mitäpä keskusteltavaa heillä olisi ollut näin ensi tapaamalla.
Paksuna pilvenä nousi sauhu savipiipuista kattoa kohden krouvin
painostavassa kuumuudessa. Krouvari, laiha ukon känttyrä, joka
sisarineen hoiti Merthenin krouvia, läheni tuon tuostakin pöytää
kynttilöitä sormillaan niistää napsauttaakseen.
-- Tuleeko herroja tänne useampiakin? kysyi hän.
Ei kukaan ylioppilaista vastannut. Kun heillä jokaisella oli rahoja,
niin he olivat ylpeitä eivätkä pitäneet soveliaana keskustella
krouvarin kanssa. Krouvari olikin aina iloisempi tästä kohtelusta,
sillä sen kautta hän arvasi ylioppilaiden rahallisen tilan,
kuin siitä ystävällisyydestä, jolla lukukausien lopulla häntä
kohdeltiin, jolloin hän juomatavaroitten pantiksi lopulta sai ottaa
ylioppilaitten vaatteitakin.
-- Kysyn vain siksi, jatkoi krouvari, että jos tulee useampia, ja
jos niinkuin viiniä tarvitaan, ja jos niinkuin sitä kiehutetaan --
-- Luuletko sinä, vanha tallukka, sinä kuiva krääkkä, että pohjalaiset
ovat joulun aikaan paleltuneet? ärähti Johannes Tuderus. Pidä suusi
siivolla ja odota kiltisti, kunnes sinulta kysytään.
Krouvari kumarsi syvään.
-- Kolme tuoppia olutta lisää, sanoi Matthias Mathesius, niille
kolmelle, joiden tuleman pitää.
-- Liiku liukkaammin, sanoi Josephus Mathesius ja potkaisi samassa
krouvaria istuinlihaksiin niin tuntuvasti, että ukko pienellä
hyppäyksellä mennä loikkasi loitolle.
-- Siivolla, nulikat, tai tästä tulee toinen jymäkkä! kuului oven
suusta ääni.
Se oli Taava, krouvarin sisar, joka palava päre hampaissaan kantaen
yksinään suurta vesikorvoa selässään tuli sisään. Jos veli oli laiha
ja luisevan näköinen, niin oli Taava sitä rotevampi. "Ruhoksi" häntä
nimitettiinkin. Hän oli romuluinen ja paksulihainen, pyöreä joka
paikasta, pullea edestä ja takaa, koholihainen ylhäältä ja alhaalta.
Hän se krouvissa komentoa piti, ja totella saivat häntä niin isäntä
kuin vieraatkin, kun kiukku hänessä nousi ja hän tarttui käsiksi
kourillaan, jotka pusersivat kuin sepän pihdit.
-- Kas, Taavahan siellä heleällä äänellään livertelee, sanoi Petrus
Pictorius ja katsoi viattoman näköisenä Taavaan, joka saavista
ammensi vettä liedellä olevaan pataan ja korjaili puita sen alle.
Ja yhä se Taava vain pulskistuu ja komistuu, ottaneeko tuo koskaan
loppuakseenkaan.
-- Pidä suusi, kakara! sanoi Taava.
Mutta Petrus, joka tiesi, että Taavalla oli aivan erikoinen heikkous
heitä pohjalaisia ylioppilaita kohtaan ja että hän salli heidän
laskea hieman leikkiäkin hänen kustannuksellaan, jatkoi:
-- Eikä se surukaan näytä suipentaneen.
-- Mikä suru? kysäisi Taava nauraen, mutta hänen korvansa
alkoivat punoittaa, ja siitä verilaine levisi niskaan, tuonne
likaisenkeltaisen palmikon alle, ja painui sitten pyöreille poskille.
-- No, se rakkauden suru.
Ylioppilaat remahtivat nauruun.
-- Sehän se kuuluu vetävän laihaksi kuin lanka, jatkoi Petrus. Mutta
tarvitaan sitä sentään aika lailla hikoilemista, tuskaa, vaivaa ja
pinnistystä, ennenkuin Taava langaksi venyy.
-- Jollet nyt sulje tuota loruläpeäsi, ärähti Taava, niin vedän
sinut vaivaisen langaksi, jotta ei muuta kuin äitisi saa tulla sinua
kerimään.
Ja niin vihainen oli hänen äänensä, että Petrus vaikeni, haeskeli
sormillaan olemattomia viiksiään ylähuulestaan, kääntyi jälleen
toisiin päin ja jatkoi tupakoimistaan.
-- Kyllä sillä Taavallakin sydän on, sanoi Matthias, vaikka ei sitä
vähillä tunnustele noin paksun lihan läpi.
-- Sydän, joka ruksaa ja naksaa, sanoi Petrus, joka loikkii ja
koikkii kuin Jumppilan kaivon sammakko, ja se pitää oikeeta peliä,
kun aattelee Gabrielia.
Samassa hän jo katsoi viisaimmaksi pujahtaa pöydän alle, sillä Taava
kuin ammuttu nuoli kiiti pöytää kohden.
-- Herrajestas, Taava, huusi Johannes Mathesius, säästä pienen henkeä.
-- Minä nutistan sen rakkarin, sanoi Taava ja yritti siepata Petrusta
pöydän alta, jossa tämä korvat luimussa piiloskeli.
-- Anna räähkän olla, sanoi Matthias, se on niin pieni vielä, ettei
se tiedä, mitä se läpättää.
-- Tulppa sille olisi suuhun pantava, ärisi Taava, ja niin pitkä,
että toisesta päästä ulos tulisi, ja sitten korvennettava helvetin
tulessa.
-- Kyllä minä sinne ilman tulppaakin joudun, puhua lirutti Petrus
pöydän alta. Sinne minut isänikin joka päivä lähetti. Minä en ole
vielä lähtenyt, kun olen odottanut Taavaa matkatoveriksi.
-- Tuommoinen naskali, sanoi Taava ja yritteli siepata Petrusta
kiinni, tuommoinen täi, jonka minä kynnelläni hengiltä otan.
-- Tule pois herrojen luota, sanoi krouvari sisarelleen, ei sinun
sovi heitä mukiloida silloin kun he ovat selviä. Kun ne ovat höyryssä
ja hönkä aivoissa kiertää, käsittele silloin niitä yksin tein sitä
tuntuvammin.
-- Jätä, Taava, tuo viholainen oloilleen, hyvitteli Mathias. Eihän
hän mitään pahaa mielessään pitänyt. Nainenhan Taavakin on, ja
tyttökin ehkä, ja jokainenhan sellainen Turussa katsoo Gabriel
Tuderukseen silmät killillään. Eihän sitä kukaan riitingistään pääse,
ja onhan jokainen nainen järkipuoli, kun Gabrielin näkee.
-- Mutta minulle ei saa joutavia hölöttää, sanoi Taava, jonka kiukku
jo hiukan alkoi lauhtua.
-- Ei puhuta, ei puhuta, eletään sovussa, sanoi Johannes Tuderus.
Eikä Taavan, joka on noin väkevä, sovi kajota tuollaisiin taattoihin
kuin tuo Petrus poika on. Mitä se minun nuorempi veljeni sanoisi, jos
tulisi ja näkisi Taavan sotkevan tuota vaivaista kuin taikinaa?
Mutisten itsekseen ja hiukan häpeissään palasi Taava lieden luo.
Petrus kiipesi pöydän alta penkille istumaan ja haeskeli piippuaan,
joka siinä hötäkässä oli pudonnut. Säpäleinä se löytyi.
-- Mistäs minä nyt imen? sanoi Petrus.
-- Antakaa sille tutti suuhun, jotta se ei inise, sanoi Taava lieden
luota.
Krouvari toi uuden savipiipun ja täytti sen tupakalla. Petrus koetti
saada sitä syttymään kynttilästä, koetteli useaan kertaan, mutta
se ei luonnistunut. Liedestä oli hiili noudettava siihen. Mutta
uskaltaisiko hän lähestyä mahtavata Taavaa, jonka kiukun hän äsken
oli nostattanut?
-- Krouvari, tuo tänne kipuna! sanoi Petrus.
-- Ei täällä hiiliä kanneta ympäri huonetta, sanoi Taava. Joka tahtoo
tulta, tulkoon itse noutamaan.
Kun Petrus arkaili eikä uskaltanut liikkua Taavaa kohden, sanoi tämä:
-- Tule pois vain, en minä syö.
Ääni oli jo tyyni ja tasainen, sen Petrus huomasi ja uskalsi
lähestyä. Joka askelella hän kuitenkin oli valmis livahtamaan pakoon.
Tuli viimein lieden luo ja otti hyppysiinsä palavan hiilen, jonka
laski piipun suulle. Sormiaan heiluttaen hän sanoi:
-- Se Taavan tuli on tänään tavallista kuumempaa.
-- Parasta on tottua ajoissa, jotta et aristele, kun sitten sinne
suureen pätsiin lopulta joudut.
-- Sinne kai se Taavakin tulee, sanoi Petrus, ja kun me kolmisin,
Gabriel, minä ja Taava, samassa kattilassa kiehumme, niin kyllä Taava
rasvoista huolen pitää.
Jo livahti Petrus pöytää kohden, mutta Taavan suuttumus oli aivan
sammunut, hän ei katsahtanutkaan Petrukseen, hoiteli vain kekäleitä
syvemmälle padan alle. Ja lempeä ja helläsointuinen oli hänen
äänensä, kun hän alkoi puhella:
-- Jos kaikki ylioppilaat olisivat sellaisia kuin se Gabriel herra,
niin ei olisi hätäpäiviä. Se mies on jokaiselle ystävällinen, aina
iloinen ja vilkas. Ja helposti sen miekkakin tupesta lentää, kun niin
tarvitaan.
-- Liiankin helposti rehtorin ja konsistoriumin mielestä, sanoi
Matthias.
-- Mitä niistä, sanoi Taava halveksivasti. Eivät ne ole miehiä
eivätkä mitään, vaikka ne miehen vaatteissa käyvät. Ja eiväthän ne
edes puhu kuin järki-ihmiset, vaan aina solkkaavat tuota latinaansa,
humalassakin, sen minä tiedän, sillä, käyväthän ne täällä aina
silloin, kun ovat akkojensa kanssa riidellä mekastaneet. Ja jos ne
laulavat, niin mitä lie rivouksia, kun aina latinaksi laulavat. Minä
häpeän aina, kun niitä loilotuksia kuulen. Toista on Gabriel herra,
hän laulaa niin että muutkin ymmärtävät. Eikä hänen tarvitse muilta
oppia, hän tekee laulut itse.
Ylioppilaat tupakoivat, ja yhä paksumpana pilvenä nousi sauhu
kattoa kohden, kasaantui ensin pöydän kohdalle ja levisi sitten yhä
leveämmälle. Taava seisoi lieden luona, ja niin hiljaista oli, että
kuuli, miten kaukana kadulla ajettiin. Kulkusten kilinä läheni, tuli
talon kohdalle ja loittoni jälleen.
Ja Taava alkoi laulaa.
Ja kun hän lauloi, niin oli hänen äänessään ihmeellisen pehmeä sävy,
kuin nuorella tytöllä, joka yksin on ja jonka tunne suurena laineena
lyö rinnassa ja puhkee vihdoin säveliin. Hän lauloi pohjalaista
kansanlaulua, ja sitä kuullessa ylioppilailta unohtui vähitellen
piippu. Nojaten seinään he katsoivat eteensä, kuten se, joka ihanan
näyn saa nähdä, tai kumarassa, liikkumattomina sulkivat silmänsä. Ja
oli kuin ahdas tupa olisi vähitellen laajentunut, katto kohonnut,
seinät väistyneet. Ja kotoinen tunne avasi heidän sielussaan kirkkaat
siipensä, ja he näkivät edessään rakkaan Pohjanmaan, sen aukeat
kentät ja viheriät niityt, sen hopeanhohtavat joet ja tummat metsät
ja meren aukean ulapan. Ja he tunsivat seisovansa sen suvisen illan
suussa, jolloin päivä kultaisena kehränä painuu rantaansa kohden
ja punertaa pilvet taikalinnoiksi, jolloin illan rusko kuten nuori
morsian ujosti ja arkana antaa suuta aamuauringon valolle, jolloin
suvinen tuuli kulkee kukkivan kentän, lainehtivien laihojen ja
tummien metsien yli ja sylissään kantaa rauhan ja samalla kaipauksen.
Ja he tiesivät, että se maan perukka, jossa he olivat syntyneet,
oli kasvanut kiinni heidän koko olemukseensa niin, että he eivät
missään muualla maailmassa voisi tuntea itseään kotiutuneiksi. Ja
kuinka vapaina kaikista kahleista he astuivat kultaista siltaa kohden
autuuden maata.
Niin he istuivat kauan liikkumattomina vielä senkin jälkeen, kun
laulu oli lakannut. Ja liikkumattomana seisoi Taava lieden luona,
ja heleät kyynelhelmet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ei kuulunut
muuta kuin tulen leikki kuivissa puissa ja sirkan yksitoikkoinen
sirinä uunin takaa. Ja krouvituvassa oli kuin suuri juhla; he olivat
temppelissä, jossa on pitkältä seiniin ja korkealta kattoon ja jossa
kynttilät palavat suuren sunnuntain rikkaassa rauhassa.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kadulta kuuluva rähäkkä. Itkeviä
poikaääniä ja niiden joukossa pari miesääntäkin. Sitten kuului juopon
käheä komennus:
-- Mars, pipanat!
-- Sehän on Sundeliuksen ääni! huusivat ylioppilaat. Mutta mitä tuo
kakaroiden poru tietää? Ei suinkaan hän ole ruvennut koulumestariksi
tai lastenpiiaksi.
Melu läheni, se saapui aivan talon kohdalle, nyt kuului seinän
takaa parkunaa ja komennusääniä. Äkkiä aukeni ovi, ja krouviin tuli
kummallinen saattue. Etunenässä oli kaksi koulupoikaa, joilla oli
kummallakin valkoiset paidat puvun päällä, suuret paperitötteröt
päässä ja toisella kädessään teline, jossa oli pyörivän tähden
jätteitä. Heidän takanaan tuli kolmas valkopaitainen poika, jonka
noella mustattuun naamaan kyynelet olivat uurtaneet likaisia vakoja.
-- Nehän ovat tähtipoikia! huudahtivat ylioppilaat. Mitä niitä tänne
tuodaan?
Pimeästä eteisestä kuului käheä ääni:
-- Sukkelaan sisään koko raamatullinen roikka! Ei tässä poru auta,
sisään vain joka sorkka!
Ja sisään tuli lauma poikia, joista eräs oli puettu Neitsyt
Maariaksi ja kantoi selässään keikkuvassa kehdossa rääsyistä tehtyä
lasta. Häntä seurasi Josef, jolla oli kirves olalla ja peloittavan
suuri kyttyrä niskassa. Herodeksen puumiekka oli mennyt poikki ja
paperikruunu oli toisella korvalla, ja hän parkua jollotti. Vanhalla
Simeonilla oli pitkä kuusennaavasta tehty parta ja kädessä keppi.
Juudas köysi vyöllään kompuroi jäljestä. Narri kirjavista tilkuista
tehdyssä puvussaan seurasi häntä, sitten pappi, jonka kauhtana oli
siekaleina ja kaulus roikkui puoliksi irrallaan niskassa. Ja lopuksi
tuli pieni, täyttä kurkkua kiukusta parkuva pojan naskali, joka oli
enkeliksi puettu. Hänen paperisten siipiensä siekaleet roikkuivat
selässä. Kaikki olivat pieniä poikia, joista vanhin tuskin oli
täyttänyt kymmentä ikävuotta.
Lasten jäljestä tuli krouviin kolme ylioppilasta. Ne olivat niin
erilaisia kuin kuvitella saattaa. Laurentius Sundelius oli hyvin
lihava mies, jonka leukaa koristi takkuinen kokoparta. Nenä oli
paksu ja kyhmyinen ja hohti kaikissa taivaankaaren väreissä. Hänen
ruumiinsa verhona oli avara lammasnahkaturkki, joka leveällä,
kudotulla vyöllä oli köytetty hänen paksun vartalonsa ympärille.
Päässä hänellä oli likainen, valkoinen naapukkalakki. Magnus Ringius
oli hyvin pieni, hyvin laiha ja hyvin ruma. Kaikki hänen naamassaan
oli pientä, silmät kuin pari mustaa pilkkua, nenä tylppä, suu pieni
ja kovasti ulkoneva. Karvalakki oli painettu hyvin syvälle, risaisen
sarkatakin päällä oli kaulassa vanha, kulunut, suuri huivi, joka
oli sidottu ristiin rinnan yli. Hänellä oli jalassa hyvin suuret
saappaat. Jacobus Jurvelius oli pitkä ja laiha, mulkosilmäinen ja
loippaposkinen, naama muistutti puoliksi ketun, puoliksi lampaan
päätä. Hän sammalsi puhuessaan, ja kun hän istui, niin olivat jalat
aina kietoutuneet yhteen monelle mutkalle.
-- Tässä on Jerusalem, Betlehem ja kaikki Itämaat! huusi Sundelius
krouviin tullessaan.
-- Mitä sinä niitä tänne roikotat? kysyivät tuvassa olijat.
-- Juhlia lopettamaan, vastasi Sundelius. Kas tässä ovat Juudaksen
rahat, sanoi hän ja helisti kädessään kukkaroa. Ja ne me juomme
juhlan kunniaksi.
-- Antakaa ne pois, ne ovat meidän ansaitsemiamme rahoja! huusi
Juudasta esittävä poika.
-- Ei anneta, vastasi Sundelius. Juudas heitti pois rahansa, niin
sinäkin saat tehdä.
-- Minä tahdon kotiin! parkui enkelinä oleva poika.
-- Älä räkätä, rastas. Pidä turpasi kiinni, enkeli! ärjäisi
Sundelius. Katsos, etten koettele sitä paikkaa, johon pyrstö sinulle
pannaan, senkin lentävä otus. Täällä tulee kestit, ja te saatte
passata! Ja jos ette tee, mitä käsketään, niin panen teidät yhteen kasaan
permannolle ja istun sitten päälle.
Tämä uhkaus näytti niin peloittavalta Sundeliuksen suureen ruumiiseen
katsottuna, että pojat vaikenivat.
-- Mistä te tämän kirjavan joukon olette löytäneet? kysyi Pictorius.
-- Hämeenkadulta, selitti Ringius, joka parhaillaan riisui
huivia kaulastaan. Me otimme niiltä rahat pois, ja sitten pienen
tappelun perästä, jossa varsinkin Herodes oikein kunnosti itseään
urhoollisuudessa, ajoimme koko poikaparven tänne.
-- Ettette häpeä, senkin lorvit, siepata lapsilta heidän rahojaan!
huusi Taava.
-- Minä kuulin sellaista pientä pirinää sieltä pesänpuolelta, sanoi
Sundelius. Sehän on se Ruho, se lihava Taava, joka vielä on vanhoissa
voimissaan.
-- Niin onkin! sanoi Taava ja sivalsi samassa Sundeliuksen poskelle
tuiman tillikan.
Toiset remahtivat nauruun, pikkupojat unohtivat kaiken harminsa
nähdessään Sundeliuksen saavan kuritusta.
Sundelius mulkaisi kiukustuneena ympärilleen, pani kädet puuskaan ja
sanoi:
-- Tuo vaim'ihminen ei tiedä, että juhlapäivänä ei saa tehdä
käsitöitä. Antakaamme se kristillisellä mielellä hänelle anteeksi.
Minä voisin tämän pienen plitskahduksen hänelle kyllä suorittaa
takaisin, mutta, kun läskiin lyö, niin se pahasti läiskähtää --
-- Mitäs tuo sitten on, jollei läskiä, oikeata ihraa, vinkaisi Taava ja
lyödä jymäytti Sundeliusta keskelle vatsaa.
Koko joukko kiljahti riemusta nähdessään, miten Sundelius hetkisen
läähätti kuin ahven kuivalla maalla.
-- Se oli isku keskelle rumpua, huusi Sundelius. Ja nyt saa sitten
alkaa sota, tappelus ja verinen temmellys.
Hän hyökkäsi Taavaa kohden, mutta tämä oli jo siepannut hiilihangon
ja oli valmiina hyökkäykseen. Toiset heittäytyivät väliin ja
erottivat heidät.
-- Niin, niin, sanoi Sundelius, ei pidä koskea seurakunnan
pienimpiin, joihin Taavakin naisena kuuluu. Sitäpaitsi ei minulla
olekaan syytä suuttua. Lyönti, jonka kaunis nainen antaa, on sama
kuin muisku. Huomasitko, Taava, että minä sanoin "kaunis nainen?"
Kaikki alkoivat nauraa, Taava myöskin, ja riita oli loppunut.
Sundelius meni pöydän luo, istui penkille, pani poikien
rahakukkaron eteensä pöydälle ja huusi:
-- Herodes, tule tänne ja vedä saappaat jalastani!
Herodekseksi puettu poika teki työtä käskettyä.
-- Jos sinä, vanha viinatynnyri, olisit tullut käsirysyyn minun
kanssani, sanoi Taava, niin tiedätkö, mitä olisin tehnyt?
-- En, naisten aivoitukset ovat tutkimattomat. Jollet olisi suulle
muiskutellut, niin varmaan jotain muuta yhtä rasvaista olisit tehnyt.
-- Näetkö tuota köyttä, joka kulkee tuon parrun yli? sanoi Taava
osoittaen paksua köyttä, joka oli heitetty keskellä tupaa olevan
parrun yli ja jonka toinen pää oli kiinnitetty lieden kulmauksen
rautatankoon.
-- Ethän vain olisi hirttänyt minua, hoikkaa poikaa, sanoi Sundelius.
-- Olisin vain sitonut etusorkkasi köyteen kiinni ja sitten kiskonut
ylös, vastasi Taava.
-- Ei se köysi kestä minun painoani, sanoi Sundelius nauraen
taputellen mahaansa.
-- Kesti se ennen joulua meidän suuren siankin, vastasi Taava.
-- Vai samaan köyteen kuin siankin! huudahti Sundelius. Kyllä se on
kristillinen mieli kaukana tuosta luomakunnan kukkasesta. Mutta nyt
minä tunnen minun kuvussani kummia väristyksiä, tuo äskeinen tuuppaus
ja puukkaus, ne panivat vatsani hiukan melskaksi. Olutta tänne ja
oikein runsaasti!
Hän otti naapukkalakin päästään, ja silloin näkyi, että hänellä oli
keskellä päätä suuri kalju paikka.
-- Kyllä se sileä paikka näyttää sitten joulun taas laajenneen, sanoi
Taava, joka otti Sundeliuksen saappaat ja vei liedelle kuivamaan.
-- Tietysti, sanoi Sundelius. Minä pidän suuni ympäristöä kesantona,
siksi se on tällainen, mutta päälaki, se, jossa järki istuu ja
hallitsee, se kiilloitetaan ja silitetään. Ja jota viisaammaksi
tulen, sitä enemmän järkeni valtaistuin pyrkii ylöspäin. Tule tänne,
enkeli, huusi hän pienimmälle pojista, nouse tuonne penkille taakseni
ja ala kaitsea sitä karjaa, joka siimeksessä tuon kukkulan ympärillä
vaeltaa.
Poika töllisteli häneen ymmärtämättä mitään.
-- Etsi pupuja päästäni! huusi Sundelius.
Poika kiipesi penkille Sundeliuksen taakse ja alkoi etsiä hänen
tukastaan syöpäläisiä.
-- Kas niin, sanoi Sundelius, nyt sinä olet työssä oikein kotonasi
yläilmoissa ja saat tutkia sitä, joka käy yli ymmärryksen.
Tällä välin olivat Jacobus Jurvelius ja Magnus Ringius vapautuneet
liiallisista tamineistaan. Neitsyt Maaria sai kiskoa yhdessä
Juudaksen kanssa saappaat Jurveliuksen jalasta ja viedä jalkarätit
lieden luo kuivamaan. Kaikki kolme kuningasta olivat Magnus
Ringiuksen ympärillä, joka passuutti itseään koko ajan.
Pöydän ääreen istuttuaan ja krouvarin tuotua kullekin suuren tuopin
täynnä vaahtoavaa olutta veti Sundelius arpanappulat taskustaan,
heitti ne pöydälle ja sanoi:
-- Nyt teikataan, pojat, kuka tänään on kuningas.
Aivan äskettäin oli tullut se tapa, jolla Ranskassa ja Italiassa
loppiaista vietetään, Suomeenkin. Nuoriso otti sen tavan suurella
ilolla vastaan, se kun tarjosi tilaisuuksia suureen rähinään ja pahan
menon pitoon.
Arpa määräsi pienen Magnus Ringiuksen kuninkaaksi. Hän pääsi istumaan
pöydän päähän, haarukkakynttilä pantiin hänen eteensä, Herodeksen
paperikruunu hänen päähänsä ja tähtipoikien kolehtipussi kynttilän
viereen. Nyt sai hän valita koko hovikuntansa.
-- Kun täällä ei ole muita vaimon näköisiä, rehenteli Ringius, niin
tule sinä Taava minun aviosiipakseni ja jaa valta ja kruunu minun
kanssani.
Taava, joka oli mielissään siitä, että hän näin sai istua samaan
pöytään ylioppilaitten kanssa, tuli nauraa kikattaen istumaan
Ringiuksen viereen.
-- Kyllä sinä olet mahtava persoona, sanoi Ringius Taavalle, kun
sinut näin oikein läheltä näkee. Annahan, kun syleilen osaa sinusta.
Ja Ringius kaappasi nauravan Taavan syliinsä ja painoi paukahtavan
muiskun hänen pullealle poskelleen.
-- Etsitään sitten suuta, kun ei tehdä mitään muuta, sanoi Ringius.
Sinä Jurvelius, jolle taivas ylitsekäymättömässä armossaan on antanut
vain pituutta, mutta ei leveyttä, ole sinä minun sotaväkeni yliherra.
Nuo kolme Itämaan kuningasta palvelkoot sinua.
Ja huutaen pojille, jotka seisoivat lieden luona, hän jatkoi:
-- No, epanat! Tulkaa tänne, te maailman mahtavat, ja seisokaa
minun sotaherrani takana: sinä Melchior, niistä ensin nenäsi, sinä
Kasper, heitä tuo murheellinen muotosi pois ja sinä Balthasar, sinä
musta murjaani, tasoita naamastasi väriä. Sinä, Petrus Pictorius,
joka olet täynnä koiruutta kuin koira kirppujansa, saat olla minun
neuvonantajani. Sinä Laurentius Sundelius, jolla naama on kuin
mädännyt nauris ja kupu kuin kaikkinielevä likahauta, joka haiset
kuin se nurkka, jonka luo koirat ja miehet pysähtyvät, sinä olet
minun rahastonhoitajani, sillä sinun rehellisyydelläsi ei ole mitään
mittaa eikä määrää, etkä sinä katso, mikä on oikeaa ja väärää, et
kysy lupaa, kun rahoja taskuus tuuppaat.
Tämä viittaus Sundeliuksen rahojenhankkimistautiin herätti
naurunrähäkän.
-- Minä olen miehistä paras, enkä mikään kylän varas, sanoi
Sundelius. Minä en koskaan ole kenenkään tietämättä mitään ottanut.
Jos ihmisiltä jotain katoo, niin tietävät aina, ketä syyttävät.
-- Sinä Matthias Mathesius, jolla on muoto muikea, saat olla
lainlukijani, ja te Kalajoen kirkkoherran pojat, Johannes ja
Josephus, te jalo veljespari, saatte olla minun pappejani, sillä minä
tiedän, että te jaksatte syödä enemmän kuin kukaan muu. Johannes
Tuderus, jonka nenä aina on terävä, ja jokaiseen paikkaan itsensä
pistää, hän olkoon minun lääkärini ja hoidelkoon minua silloin, kun
kaikki ylitse käy ja jalat eivät enää vatsaa kannata. Ja te räähkät,
te pikkuiset pipanat, liikkukaa kuin oravat, kun suuria herroja
saatte palvella. Neitsyt Maaria saa Herodeksen kanssa hoidella lieden
luona tulta, Josef saa olla kynttilän niistäjänä, Simeon, narri ja
pappi sekä Juudas saavat auttaa krouvaria, kun hän meille kantaa
eteen juotavaa. Ja nyt parasta viiniä pöytään, nyt voi kastella
mahaa, kun on taskussa rahaa.
Krouvari riensi kellariin, ja pian hän toi sieltä nassakan viiniä,
jota liedellä padassa kiehutettiin ja sitten tinatuopeista
tarjottiin. Ja joka kerta, kun kuningas joi, täytyi kaikkien huutaa:
-- Kuningas juo!
Näin jatkui huikeaa iloa Anders Merthenin krouvissa. Ja kun kuuma
viini valui alas kurkuista ja veri virtasi suonissa hurjaa kyytiä,
alkoi miesten naamoista hikipisarat helmeillä. Pian riisuttiin takit
yltä, ja siinä sitä paitahihasilla istuttiin tupakoiden ja tavan
takaa tinatuoppia kallistellen. Ja pian laulukin alkoi kaikua,
vuoroin latinalaiset teinilaulut, vuoroin kansanlaulun renkutukset.
-- Ei tästä loilotuksesta hyvää synny, ennenkuin Gabriel Tuderus
tulee, sanoi Ringius. Missä se mies mataa ja maleksii? Etkö sinä,
minun komea kuningattareni, tiedä, missä sinun lemmittysi tällä
hetkellä oleksii?
Taava loi tuiman katseen Ringiukseen, niin tuiman, että koko
pöytäjoukko sen nähdessään räjähti nauruun.
-- Minä olen pieni ja vaivainen, jolla naama ei ole taivainen,
sanoi Ringius. Kyllä minä ymmärrän, että sinun sydämesi aivoitus on
toisaanne päin kuin minuun.
Taava oli vaiti, mutta hänen korkea povensa nousi ja laski kiivaasti.
Pictorius iski varoittavasti silmää Ringiukselle, mutta tämä ymmärsi
sen kehoitukseksi ja jatkoi:
-- Kyllä minä ymmärrän, että sydämessä tyttölapsella kutiaa ja selkää
karmii kuin muurahaiset siellä tepastelisivat, kun vain näkeekin
Gabrielin komean muodon ja kuulee hänen äänensä, joka on kuin enkelin
peliä taivaan illanpunaisen pilven reunalla suvisen päivän hämärässä.
Taava, Taava, älä luule Gabrielia saavas! Kyllä toiset sen sinulta
ottavat. Ole sinä minun ja minä olen sinun, ja sitten me yhdessä
pidämme hauskaa ja laulamme että: heleijaa!
Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja
koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:
-- Kuningatar juo!
Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi
tyynenä, jatkoi hän:
-- Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin
Gabrielin. Anna muisku mulle!
-- Pysytkö siinä loitolla, ärähti Taava, sinä senkin irvihammas!
-- Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun
annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.
Taavan kasvoille levisi kuin ukkospilvi.
-- Mitä sinä penikka tarkoitat? sähisi Taava.
-- Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt
näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella.
Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä
minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän
suuteli.
Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää
hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä
ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli
tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin
äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun
Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut
päälle.
-- Tuo nuora tänne, Neitsyt Maaria, huusi Taava viitaten katosta
parrun yli riippuvaa köyttä.
Ja pian hän sen sai ja tottuneilla sormillaan veti köyden päässä
olevan silmun Ringiuksen ranteitten ympärille, veti toisesta köyden
päästä, ja nyt riippua retkotti Ringius kuin teurastettu eläin
keskellä tupaa, jalat kyynärän päässä permannosta.
Yleinen riemunulvahdus pääsi katselevasta joukosta, poikaviikarit
kiljuivat ja hyppelivät iloissaan nähdessään kiusaajansa pinteessä.
Ja niin nopeasti kaikin oli käynyt, että Ringius vasta nyt oikein
huomasi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän älähti kuin haavoitettu
peto, mutta siitäpä toisten ilo vain yltyi. Siinä Ringius sätkähteli
kuin ahven ongessa.
Taava sitoi köyden toisen pään lujasti kiinni lieden kulmarautaan.
Ja nyt kääri hän hihat korkealle ja paljasti paksut käsivartensa
kyynärpäihin asti.
Miehet hirnuivat hurjasta ilosta, jota runsaasti maisteltu viini oli
kiihoittanut. He eivät tietäneet, mitä Taava aikoi tehdä, mikä tuuma
hänen mieltään myllersi, mutta jotain heille hauskaa ja Ringiukselle
ikimuistettavaa se olisi, sen he heti aavistivat.
Ja kuten teurastaja, joka uhrinsa on valinnut, ja tekoon ryhtyy,
niin läheni Taava tuikeasti katsoen köydestä roikkuvaa ylioppilasta.
Ringius potki ja pyristeli, mutta Taava, kuten tottunut sikojen
hoitaja sieppaa porsasta takajalasta kiinni ja siitä ilmaan kohottaa,
nappasi ensin toisen ja sitten toisen kintun lujiin hyppysiinsä. Ja
nyt pusersi hän pojan molemmat jalat kuin pinteään pihtiin polviensa
väliin.
-- Otetaan sitten sinunkin vyösi yksin tein muistoksi, sanoi hän, ja
hänen sormensa lähenivät Ringiuksen uumia. Ringius koetti sylkäistä
Taavan päälle, mutta ei osunut. Nopeasti avasi Taava vyön ja heitti
sen kauaksi tuvan nurkkaan, ja roikkuvan pojan housut valahtivat
hiukan alemmaksi.
-- Ja nyt katsotaan, millaisia porsaita Pohjanmaalla on, sanoi Taava,
ja vetäisi pojan housut aivan alas.
Siinä nyt Ringius roikkui punaisena kiukusta ja häpeästä, ja paljaat
kintut sätkähtelivät. Hän koetti potkaista Taavaa, joka oli päästänyt
hänen jalkansa polviensa välistä vapaiksi, mutta alaspainuneet housut
sotkeutuivat jalkoihin. Hän rimpuili kuin hullu toisten nauraa
rähistellessä, ja paita lekotti hänen ympärillään.
Samassa tarttui Taava paitaan ja repäisi, se ratkesi ja jäi Taavan
käteen. Siinä Ringius nyt oli kuin nyljetty kettu, jonka päältä nahka
on vedetty pois.
Mutta Taava ei vielä ollut tyyntynyt. Hän meni oven luo, otti sangon
ja pisti sen korvoon, joka oli täynnä kylmää vettä.
Ringiuksen huuto hukkui miesten nauruun ja poikien kikatukseen, kun
Taava sanko kädessään läheni uhriaan.
-- Kyllä minä sinun tunteesi jäähdytän, kiljaisi hän, ja samassa
lensi koko sangon sisältö Ringiuksen vatsaa kohden ja roiskahti
ympäri tupaa. Ringius ulisi jääkylmän veden kosketuksesta, ja kaikki
katsojat liikahtivat ikäänkuin itse olisivat saaneet kylmän veden
lämpöiselle vatsalleen. Kiljui siinä köydessä riippuva, ja huusivat
ilosta katsojat. Sätkähdellen ja keikkuen Ringius pyöri köyden mukana
ympäri veden valuessa pitkin hänen ruumistaan alas. Hän tuli selin
Taavaan päin, kun äkkiä sai toisen sangollisen selkäpuoleensakin.
Koukistuipa mies tässä oudossa kylvyssä.
-- Leivotaan hiukan äitisi laittamia kakkuja, huusi Taava, ja hänen
leveä, märkä kämmenensä läiskähti Ringiuksen pehmoisimpaan ruumiin
osaan, ja pian näkyi siinä hohtavan punainen jälki.
-- Ja tuossa toisellekin puoliskolle! kiljaisi Taava ja taas läimäisi
oikein tuntuvasti. Ja nyt sateli lyönti toisensa jälkeen, sateli
taajaan. Hänen kätensä nousi ja laski kuin ahkeran poukunpesijän
kurikka, ja jokaista läimäystä seurasi yhä kovempi naurun puuska
katsojien puolelta. Hohtavan punainen oli jo Ringiuksen selänloppu,
punaisempi kuin elokuunillan taivaan ranta.
Lopulta herkesi Taava toimestaan, pyyhkäisi kätensä hameeseensa,
päästi köyden toisen pään irti ja laski Ringiuksen alas. Häpeissänsä,
peittääkseen alastomuuttaan tämä kokoeli märkiä housujaan ruumiinsa
alapuolen verhoksi.
-- Se vasta oli löylytys! sanoi Sundelius, joka oli nauranut niin,
että oli ollut pari kertaa tukehtua, jolloin enkeli hänen takanaan
oli täyttä voimaa möykyttänyt häntä nyrkillään selkään. Jos minä tuon
ryöpyn olisin saanut syntiseen ruumiiseeni, niin minä sanon, mikä
höyry, mikä paksu höyry, oikea kotisaunan joululöyly, olisi noussut
minun kuumasta ruumiistani!
Taava etsi tuvan nurkasta Ringiuksen vyön ja toi sen hänelle.
-- Tuossa on vyösi, sanoi hän, jotta eivät housusi putoa etkä enää
näytä alastomuuttasi. Se ei ole mikään silmien ilo tuollainen laiha
ruipelo, tuollainen krääkkä. Luut kyllä jokaisella on, mutta koreampi
on katsella lihoja niiden peittona kuin paljasta nahkaa, jonka läpi
luut kuultavat. Sinä ansaitset sen minkä sait, mutta ei kanneta
vihoja.
Ja Taava otti Ringiuksen syliinsä ja painoi kaikuvan muiskun keskelle
hänen suutaan.