sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli
lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja
voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja
lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.
Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen,
ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti
tunteneet hänet ja portti lensi auki.
»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs
pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika,
kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen
sydämellisesti metsästäjän kättä.
»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista»,
vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä
emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin
teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein
iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana
lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.
»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen
voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista
sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen
illallisen maistuvan.»
»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa
matkan varrella.»
»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme
kupin kuumaa —»
»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.
»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein
iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin
hämmästyneen näköinen?»
»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä
intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki
sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On
ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei
ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»
»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi»,
vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni.
Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä
oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä
ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin
muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»
»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs
neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva»,
lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen
laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja
rypistyneen kirjeen.
Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet
levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka
viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan.
Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut.
Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista,
sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään
muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut
tyynynsä alle.
»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä
kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto
taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava,
että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen
toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas
uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin
luuletkaan.»
»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän
uudelleen koetti nukkua.
Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään
Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin,
otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen
paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat
kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän
tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti
pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta
oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka
on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?
Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön
yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään
vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen
isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.
»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä
syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva
katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.
»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti
hänen merkkinsä! Oh!»
Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi
samassa.
Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?
»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni
alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta
suunniltaan.
»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi
ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni
Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»
Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin
selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.
»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti,
mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen
torjumisessa.
Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä
ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan
ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.
Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella
ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut
aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon
merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun
paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin
ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä
auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.
Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi
yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan
katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he
kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina
hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin,
toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen
heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.
Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja
rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen
päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin
jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon
yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset
karkoitettiin.
Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta
perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat
tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja
haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja
yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät
olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-,
mingo- ja delaware-intiaaneja.
Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään
salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka
he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin
viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät
hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko
oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn
pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.
Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien.
Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa
päällikkö, haavoittunut.
Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen
puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan
tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys.
Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä
kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.
Mitä se mahtoi merkitä?
Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi
tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin
kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa
korkealla päänsä päällä.
»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä
englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.
»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.
Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti
vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi
tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.
»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn.
»Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin
käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»
»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon
vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan
ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset
seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän
merkitsevästi.
»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»
»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua
rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon
nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta
minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne
silmäin edessä!»
Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului
tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä
ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet
kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen
keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton
uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa,
joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi
tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain
odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen
vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:
»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et
voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt
saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja
uhkaukset auta. Tiehesi!»
Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen
ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin
pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet
oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä
kulki kuusi miestä vartijoina.
Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka
ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja
johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen
sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.
»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne,
tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»
Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt.
Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään
tuota pahantekijän kuolemaa.
XXXI.
SANKARI JA SANKARITAR.
Girty puhkesi julmaan ja pilkalliseen nauruun nähdessään tytön tuskan.
»Tyttärellesi et voi olla niin kova kuin olet minulle!» huusi hän
katsoen riemuitsevasti Harrodiin päin. »Laskekaa aseenne ja tulkaa
ulos joka mies, tahi minä annan merkin ja nuorukainen on heti kiikkuva
taivaan ja maan välillä!» lisäsi hän julkeasti.
»Se merkki on myös sinun kuolemasi», kuului luja vastaus, jonka
luotettavaisuudesta kymmenkunta ampuma-aukoista ilmestyvää
pyssynpiippua meni takuuseen.
»Saattaa olla», vastattiin kylmästi, »mutta se ei nuorukaista pelasta.
Arvasin tämän, näetkös, ja annoin lähtiessäni ankaran määräyksen
hirttää hänet heti kun yksikään pyssy pamahtaisi.»
Harrod puraisi huultaan harmistuneesti. Oli katkeraa ja raivostuttavaa
olla Girtyn laisen roiston armoilla, ja hän alkoi käydä melkein
toivottomaksi, sillä hän oli verenvuodosta hyvin heikko. Hän ei voinut
keksiä mitään pelastuksen keinoa enää. Jos hän noudattaisi tuon roiston
vaatimusta ja luovuttaisi varustuksen, niin mikä takaisi, ettei kaikkia
murhattaisi? Yhden uhrin asemesta voisi mennä kaksikymmentä. Senkin hän
tiesi aivan varmaan, että vaikka hän taipuisikin roiston vaatimukseen
voidakseen pelastaa Alleynen hengen, niin hänen toverinsa eivät
milloinkaan suostuisi siihen, sillä se oli melkein kuin itsemurha, ja
sentähden se keino oli mahdoton.
Päällikön levottomat ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hänen
vainoojansa kovalla äänellä tiedusteli, täytyikö hänen vielä kauankin
odottaa vastausta. Johanna oli poistunut ampuma-aukolta parin
minuutin ajaksi neuvotellakseen Kentonin kanssa, ja hän palasi juuri
takaisin Harrodin vielä miettiessä vastausta ja alkoi puhua rosvolle
sulhonsa puolesta. Yhtä hyvin hän olisi voinut puhua jollekin tukille
paaluaitauksessa kuin vedota edessään olevaan paatuneeseen roistoon.
Johanna ei välittänyt miehen huomautuksista, vaan jatkoi puhettaan
niin kiihkeästi ja itsepintaisesti, että Harrod, joka tunsi tyttärensä
ylevyyden ja naisellisen ylpeyden, alkoi aavistaa, että Johannan
todellinen tarkoitus oli kiinnittää miehen huomio kokonaan häneen,
samalla kun jotakin tärkeätä oli toisaalla tekeillä. Hän arvasi oikein.
Johannan ja Kentonin välisen pikaisen neuvottelun tuloksena oli, että
pieni, valikoitu joukko metsästäjiä hiipi juuri samaan aikaan tuon
kuuluisan erämiehen johdolla ulos varustuksen toiselta puolen aikoen
yrittää hyökätä intiaanein selkään. Metsästäjät tunsivat tiensä hyvin
ja pysytellen jokitörmän suojassa metsänreunaan saakka pääsivät he
perille ja onnistuivat aikeessaan.
Eikä hetkeäkään liian myöhään. Girty menetti kärsivällisyytensä
viivytyksien takia ja laukotti miestensä luo, ja ellei hän olisi
joutunut riitaan erään päällikön kanssa, kuten näytti, niin Jack-parka
olisi heti menettänyt henkensä tuon roiston kostonhimoisten ja julmien
tarkoitusperien uhrina. Miten olikaan, niin tuo viivytys soi Kentonille
sen verran aikaa, että hän ehti sijoittaa miehensä mahdollisimman
edullisesti metsän reunaan noin kuudenkymmenen askeleen päähän tuosta
kohtalokkaasta puusta.
»Nyt toverit», hän sanoi, »tarkastakaa pyssynne älkääkä ampuko
ennenkuin annan luvan! Kun se on annettu, niin tähdätkää alas ja
antakaa paukkua!»
Harrod tyttärineen ei ollut myöskään toimeton. Hän oli koonnut
jäljellä olevan puolustusväen ampuma-aukolle auttaakseen ammunnallaan
tovereitaan tahi tarpeen vaatiessa tehdäkseen uloshyökkäyksen
toveriensa paluun suojelemiseksi. Johanna oli pannut päällensä
ratsastushameensa ja oli valmis heti tilaisuuden sattuessa avustamaan
sulhonsa pelastusta.
Tuo urhoollinen tyttö oli yksinkertaisten ja ystävällisten metsästäjien
suuri suosikki ja eräs heistä oli heti valmis satuloimaan hänen
hevosensa ja pitämään sitä valmiina tytön tuskallisesti vahtiessa
ampuma-aukolla. Hän pelkäsi että Girty ehtisi panna uhkauksensa
täytäntöön ennenkuin hänen ja Kentonin suunnittelema sotajuoni oli
loppuunsuoritettu.
Paikaltaan saattoi hän hyvin seurata, mitä intiaanein leirissä
tapahtui, mutta hän ei voinut nähdä, miten pitkälle tuo vähäinen joukko
oli päässyt, jonka piti hyökätä intiaanein selkään. Hän pelkäsi joka
hetki näkevänsä sulhonsa hirmuisen kuoleman, mutta vuosien pituiset
minuutit kuluivat ja tuo uljas sotilas istui vieläkin liikkumatonna
hevosensa selässä hirsipuunsa alla. Hän oli joka puolelta intiaanein
ympäröimä, mutta heidän huomionsa näkyi kiintyneen erääseen vähän
matkan päässä seisovaan kiihoittuneeseen joukkoon, jonka päähenkilönä
Girty näkyi olevan. Johanna tunsi vaistomaisesti, että hänen sulhonsa
kohtalo oli tuon ilmeisesti kiihkeän väittelyn tuloksen varassa, ellei
—! Mitä se oli?
Metsän reunassa leimahti äkkiä ja yhteislaukaus kajahti syvässä
hiljaisuudessa.
»Eläköön! He ehtivät ajoissa!» huusi tyttö innoissaan ja katseli
jännittyneenä intiaanein ilmeistä hämmästystä tämän odottamattoman
hyökkäyksen johdosta.
Hetken seisoivat intiaanit ymmällään ja säikähtyneinä kuin maahan
naulittuina, mutta sitten syöksyi suurin osa kauhun valtaamina pakoon
ja jäljellä olevat heittäytyivät erään kookkaan päällikön johdolla
suojaan muutamien hajallaan olevien pensaiden ja kivien taakse.
»Eteenpäin!» huudahti Harrod hyökäten miestensä eteen. »Nyt on aika
auttaa tovereitamme!» Hän käski Johannan ja kolmen vanhemman miehen
pitää huolta varustuksesta ja sulkea portin heidän mentyään. Sitten
hyökkäsi tuo pieni joukko rajaseudun sitkeitä miehiä ulos varustuksesta
urhoollisen päällikkönsä johdolla, ja pian ilmoitti heidän pyssyjensä
pauke, että taistelu jatkui.
Palattuaan tähystyspaikalleen ampuma-aukolle näki Johanna taistelun
riehuvan kiivaimmin tuon kohtalokkaan puun ympärillä. Hän ei voinut
enää ollenkaan huomata Alleynea ja hän pelkäsi hänen jo saaneen
surmansa kuulasta tahi sotatapparasta. Äkkiä ilmestyi ruudin savusta
eräs mies, joka juoksi kuin henkensä edestä, ja hänen jäljessään tuli
nopeasti toisia, jotka olivat ilmeisesti takaa-ajajia.
Johanna oli nähnyt kylliksi. Jokin vaisto ilmoitti hänelle, että
pakenija oli hän, jota hän oli pitkät vuodet uskollisesti odottanut
ja joka oli niin urhoollisesti taistellut hänen puolestaan. Nyt jos
milloinkaan oli hänen toimintansa hetki tullut ja kiiruhtaen ulos hän
hyppäsi hevosensa selkään ja päätti pelastaa sulhonsa tahi kuolla hänen
kanssaan.
»Avatkaa portti!» huudahti hän.
Jykevä portti lennähti auki, sillä vahdit näkivät hänen suuren tuskansa
ja ymmärsivät, että oli hyödytöntä häntä pidättää.
Leimauksena syöksähti tuo rohkea ratsastajatar porttikäytävän läpi
avoimelle kentälle. Vielä vähän matkaa eteenpäin ja hän voisi tarttua
sulhonsa käteen ja kiskaista hänet taaksensa satulaan kiidättääkseen
hänet riemuiten varustuksen turviin. Mutta juuri kun hän oli
saavuttamaisillaan hänet, syöksyi eräs ratsastaja hänen tiellensä.
Se oli Girty!
»Ohoh!» naurahti hän ilkeästi ja tarttui Johannan hevosen suitsiin.
»Nythän minä sain teidät molemmat.» Hän viittasi lähimmän intiaanin
luoksensa ja käski hänen ottaa kiinni Alleynen, joka oli pysähtynyt
nähdessään Johannan joutuvan vangiksi, jota Girty nyt alkoi raahata
mukanansa.
Nuorukainen oli voimaton estämään. Hänen kätensä olivat vielä sidotut
selän taakse ja silmukka riippui hänen kaulassaan ja sitäpaitsi oli hän
aivan menehtyä uupumuksesta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.
Huomattuaan asian laidan turvautui Johanna-parka samaan keinoon kuin
äskenkin alkaen liikuttavasti rukoilla roistolta armoa voittaakseen
joka tapauksessa niin paljon aikaa, että hänen isänsä tahi joku
toinen ehtisi tulla apuun. Mutta rukoukset vain raivostuttivat hänen
vangitsijaansa ja olivat vähällä aiheuttaa Jackin tuhon.
»Lyö vankisi kuoliaaksi ja hyppää tämän lörpöttelijän taakse! Meidän
täytyy kiirehtiä tahi meille käy huonosti!» huusi Girty. Kuullessaan
tämän julman käskyn pääsi Johannalta sydäntäsärkevä ja epätoivoinen
huuto, ja hän kääntyi viimeisen kerran tuohon sydämettömään roistoon
päin silmissään liikuttava pyyntö. Mutta turhaan.
»Tee heti paikalla kuten käskin!» karjaisi Girty intiaanille pelosta
ja raivosta puolihulluna, sillä katsahdettuaan ympärilleen näki hän
Harrodin ja muutamien hänen seuralaistensa kiiruhtavan paikalle.
Intiaani, joka oli rotunsa uljas edustaja ja ilmeisesti päällikkö
kotkansulkatöyhdöstä päättäen, ei liikauttanut kättänsäkään. Hän
katseli Johannaa tarkkaavaisesti pitäen toista kättä Jackin olkapäällä
ja nojaten toisella pitkään rihlakkoonsa. Tytön liikuttavat rukoukset,
jotka olivat kaikuneet ihmisyytensä kadottaneen maanmiehensä kuuroille
korville, olivat panneet jonkun hellän kielen väräjämään tuon punaisen
miehen jalossa sydämessä.
»Ugh!» hän huudahti. »Logan on soturi. Hän ei sodi naisia vastaan eikä
murhaa vankejaan!»
»Kuole sitten, uppiniskainen koira!» karjaisi Girty ja laukaisi
rihlakkonsa suoraan päällikköä kohti.
Mutta hänen juuri koskettaessaan liipasinta löi tuo aina valpas Johanna
pyssynpiipun ylös ja kuula lensi vahinkoa tekemättä ylitse.
»Hyvä! Hyvin tehty, sinä uljas Johanna!» huudahti Jack ihaillen, ja
vaikka sanat tulivat katkonaisesti, sillä hän oli juoksustaan aivan
hengästynyt, niin olivat ne kuin nektaria tuolle ylevälle tytölle hänen
edessään.
Girtyn hajonneet ja lyödyt seuralaiset katosivat nopeasti näkyvistä, ja
kun metsästäjät alkoivat juosten lähestyä, niin näki hänkin parhaaksi
kääntyä pakoon. Väsyneet metsästäjät päättivät voittoisan hyökkäyksensä
viemällä vapautetun englantilaisen ja hänen ihaillun kihlattunsa
riemusaatossa varustukseen. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että sinä
iltana oli ilo ylimmillään Harrodsburgin yksinäisessä uudisasutuksessa.
Kertomukseni loppuu pian. Oli kulunut viikko kapteeni Alleynen
saapumisesta Harrodsburgiin, kun amerikkalaisen linnoituksen päällikkö
Point Pleasantissa lähetti hänelle sanan ja pyysi häntä tulemaan
sinne vaihdettavaksi erääseen amerikkalaiseen upseeriin, joka oli
englantilaisten vankina Detroitissa.
Asiat järjestettiin niin, että Harrod tyttärineen lähti saattamaan
nuorta englantilaista Kentonin jäädessä hoitamaan varustusta. Matka
suoritettiin turvallisesti kanooteilla ensin Suolaista jokea alas ja
sitten Ohio-jokea ylös, mutta matkueen levätessä muutamia päiviä Point
Pleasantissa ennen lähtöään saattojoukon mukana Detroitiin sattui
surullinen tapaus.
Saavuttuaan linnoitukseen ihastui Jack suuresti tavatessaan siellä
nuoren ystävänsä Ellinipsicon, jonka hän oli kerran pelastanut
chickasawien kynsistä ja jakanut hänen kanssaan matkan vaarat
Cumberland- ja Ohio-joilla. Kävi selville, että hän ja hänen isänsä,
tuo kuuluisa Cornstalk, olivat tulleet linnoitukseen vapaaehtoisesti
ja rauhallisissa asioissa, mutta heidät oli petollisesti pidätetty
siellä panttivankeina heimonsa hyvän käytöksen takuuna. Eräänä päivänä
Jackin ollessa veneretkellä Harrodin ja Johannan kanssa löydettiin
eräs linnaväen sotilas murhattuna linnoituksen läheltä ja kuolleen
toverit ryntäsivät raivoissaan erään Hall-nimisen roiston johdolla
linnoitukseen kostaakseen panttivangeille.
Cornstalk kuuli heidän tulevan ja hän arvasi tarkoituksen. Hän sanoi
pojalleen sen olevan Suuren Hengen tahdon, että he kuolisivat siellä
yhdessä ja että hänen ei pitäisi pelätä sitä, ja nousten rauhallisesti
seisoalleen murhaajiaan vastaanottamaan kaatui hän kuulien lävistämänä
kuolleena maahan. Saman kohtalon saivat Ellinipsico ja eräs Punainen
Haukka-niminen päällikkö, joka oli ollut myös mukana Ison Kanawhan
taistelussa.