paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja
herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta,
sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten
asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se,
että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli
oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen
voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti
erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että
tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja
tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos
kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti
hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet
puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»
Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja
ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska
olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin,
uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita
tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin
kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin
puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin
Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.
Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten
aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.
»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää
teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun
kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.
»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista
eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen
äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on
Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»
Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan
hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen
poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen
kaulaa.
»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.
»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka
olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte
hevoseni?» kysyi Jack.
»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte,
tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se
hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen
oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»
»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan
kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle
alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon
mukana.»
»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään
tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden
ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen
mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että
mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä
hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.
»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun
on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään
jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.
»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen
vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.
Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden
hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.
»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat
pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän
ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»
»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja
hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»
Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja
päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet
isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä,
ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.
Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista,
ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin
varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään
suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan
kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän
välinpitämättömyytensä.
Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta
herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa.
Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi
pian takaisin ajaen hevosia edellään.
»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta,
jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti»,
sanoi hän.
»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.
Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen
toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja
korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.
»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.
Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun
saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.
»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.
Se olikin tarpeen.
Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta,
kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi
hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän
hyppäsi satulaan.
Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli
jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja!
Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä
sen satulattomaan selkään.
Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin
sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen
oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se
riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka
nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.
Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään
turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon
mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla
noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä
takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta,
että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo
surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.
Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa
ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka
ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan
tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä
jotakin voitonmerkkiä.
Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä
liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se
saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan
onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.
Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat
silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä,
ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan
häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa
Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen
tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.
Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit
eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen
ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi.
Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä
inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan
päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun
Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan
mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi
putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja
hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle
kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta
metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi
uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat
takaa-ajon heti.
Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi,
ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan
takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut
kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta,
sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä
kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset
konsanaan.
Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti
vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi
jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui
tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.
Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien
ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen
maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä.
Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys
saattoi olla turmiollinen.
Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi
hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös.
Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän
tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat
tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.
Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.
Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien
intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin
kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan
kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin
kiinni.
XXIX.
ROHKEA HYPPÄYS.
Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi,
sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas
kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa
maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin,
suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein
jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.
Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen
tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack
katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että
sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä
keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen.
Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa
kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli
riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.
Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan
perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet
viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous
oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen
huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein
riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.
Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi
kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin,
mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat
jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen
oli siis mahdotonta.
Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen
myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat
päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää,
hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.
Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan
kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä
he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää
hyppyä jyrkänteeltä.
Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät
hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan
alapuolella olevaan laaksoon!
Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut
Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys
kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta
se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta.
Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin
pieni.
Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa
reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan
loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei
ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä,
hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti
ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen
perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä
alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta
kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka-
ja kiviryöpyssä.
Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän
tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat
melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa
selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen,
ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti
jatkamaan pakoaan.
Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja
vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt
ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo
ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä
hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin
saavuttiin aukealle jälleen.
Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen,
sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet
takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle
alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa
tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei
kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät
matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään
jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja
söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.
Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti
tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin
uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän
lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka,
jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle
tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi
jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui
pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti
Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti
herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti,
mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän
heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.
Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä.
Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti
tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He
marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä,
ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin
leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen
sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon
johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen
korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon
kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne
oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa
hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti,
hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle
suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän
ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä
perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä
hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat
hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä
pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä
englannin kielellä:
»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»
Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä
heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein
vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen
äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta
intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä.
Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen
ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen
käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.
»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat
vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat
oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.
»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä
amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen
häneen tutkivasti.
»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä
tiukasti takaisin.
»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta
hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän
voimme matkustaa yhdessä!»
»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt
ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän
miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»
»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai
minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»
Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja
uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen
mukaansa.
Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen
teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi
luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki
parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa
tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:
»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella
käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi
vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla
on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»
»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti
amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.
»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien
yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun
mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä
kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan
vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani
olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»
»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte
minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»
»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin
ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.
»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä.
Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä
niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»
Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies
vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli
ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin
viekkaasti:
»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»
»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.
»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee-
ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun
vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.
Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen
kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään.
Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään
sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin
kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa
ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen
hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.
Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse
sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa
oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän
kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka
joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.
»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan
väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon
nimen?»
Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa,
ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon
häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta
piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee
johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän
itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.
Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon
Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka
vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!
Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään
karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken
ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja
veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!
Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa,
niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän
tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli
joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan,
jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut
antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet
melkein hulluksi.
XXX.
EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.