keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat
heistä taisivat myöskin tätä murretta.
Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa
kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.
Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään
venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit
olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään
vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja
joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein
kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa.
Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa
naista ja lasta säästettiin orjiksi.
»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme
takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack
harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon
karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.
»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän
on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat
valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä
luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä
kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa,
valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»
»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi
viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?»
kysyi Jack.
»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan»,
vastasi Mansker.
»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme
kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme
puolesta.»
»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului
miesjoukosta.
»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli»,
sanoi Alleyne.
Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten
heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin.
Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden
perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin
äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen
kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy
Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja
toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä
äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.
»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen
itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.
Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten
myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä
alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan
suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt
erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana.
Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui
siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti
lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan
vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan
lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha
metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen
ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.
Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen
outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.
Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi
luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä
ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti
vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi
tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa
vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän
kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua,
elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän
ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista
jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun
Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:
»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja
kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»
»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille
kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan
hetki tuli.
»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen
meluavan liiaksi», sanoi Mansker.
»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa
menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.
Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä
olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla
vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan
koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon
palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat
tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän
sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti
sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.
Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät
ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä,
sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä
joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta
huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä
sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli
himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä
valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut
huomata.
»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi
Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen
huoneeseen.
»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker
nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he
tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he
kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.
»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja
vangit ovat siellä tahi —»
»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin
keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän
aavisti jotakin pahempaa.
»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.
»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut
aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien
joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut
mitään kuvausta vangeista?»
»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi
naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»
»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui
syvä tuska.
Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin
herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.
»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten
ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään
kivipylvään taakse suojaan.
»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen
hermostuneesti pyssyään.
»Intiaaneja, niin —!»
Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa
rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku
kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta
vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja
vihdoin häipyi kokonaan.
»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa
näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat
vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen
johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:
»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan
hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion
lohkareita.
Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka
sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia.
Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit
yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he
valkoisten miesten kimppuun.
Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja
lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän
kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja
eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli
korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista
heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille
kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla
tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan
poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti
pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta
vilaukseltakaan näyttäytyi.
Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään
aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä,
ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin.
Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät
täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan
pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät
he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin
miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän
lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää
enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet
miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten
perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät
päämaalistaan.
Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia
luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien
ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti
valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus
lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.
»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä?
Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö
vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta
löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös
vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne
rohkaisevasti puheensa.
Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen
välittömyydestä.
»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.
»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin
pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.
Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja
avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat
chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo
olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!
XXVII.
HURJA TAISTELU.
Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä
sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.
»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli
suoraan viimeistä luolaa kohti.
Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa
jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan
poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä
kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi
Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja
kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.
Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi.
Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui
monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista
tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta
kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja
muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan
kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman
kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.
»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen
silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa
nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.
Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja
niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä
kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.
»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen
tullut sinua —»
Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka
pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa
kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.
Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen
huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan
jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.
»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen
katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina
toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.
Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän
varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys
ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään
muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna
ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.
Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät
kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he
huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan
seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien
varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti
muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.
Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma,
kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu
hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin
joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.
»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen
huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla
hänen luokseen.
Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta
pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet
ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein
kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman
hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta
yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina
perääntyä sisäänkäytävään.
Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka
hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan,
kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa
rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli
sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan
aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä
pakoon.
Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he
ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille
yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi
samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän
matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta.
Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä
ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista
laukauksista.
Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi
leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta.
Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi
suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit
ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä
kuollutta.
Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi
tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti
haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä
näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.
Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi
eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei
ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.
Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja
heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa
suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan
lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.
Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille
paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen
yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack
kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle
virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa
sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella
virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan
suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi
kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti
hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän
pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä
hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä
koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta
asemastaan.
Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta
vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen
vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista
huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui
aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu
lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä
virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi
voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.
»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun
hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä
ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään
vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.
Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat
toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa
paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa
tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan
eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin
keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin,
ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja
kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.
Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier
suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta
ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä
eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän
oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet
hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu
ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin
vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin
minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.
Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa
taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana
hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien
linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä
hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja
oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat
sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän
selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.
Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti
ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä
ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan
oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi
muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.
XXVIII.
TURMIOLLINEN VIIVYTYS.
Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen
uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin
lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.
Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät
hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta
perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta
vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä
toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!
Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin,
että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet
terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta
myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu
oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli
kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt
heidän mukanaan.
»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena
taputtaen väsynyttä hevostaan.
»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi
Robertson hilpeästi.
Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:
»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»
»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta
tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne
tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen
luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.
Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen,
joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä
ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko
sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään
kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän
vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime
viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva
Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla
sellaisilla aarniometsän herkuilla.