metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan
sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla
raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä
avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua
tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden
kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä,
mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt
Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea
alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.
Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään
palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan,
viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko
siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin
Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta
viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä
kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat
melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.
»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja
vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan
avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä
olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja
kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa
avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin
lentäviä säkeniä.
Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä
muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi
kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa
palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti
kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen
käynyt?
»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä
Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.
Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen
nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.
»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä
Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.
Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen
vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.
»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, —
teidän sananviejänne on —»
Hän koetti hillitä itseään ja vaikeni äkkiä.
»Hän on palannut ja tuonut uutisia», täydensi Sevier keskenjääneen
lauseensa ilmeisesti taistellen liikutustaan vastaan. »Veneistä ei ole
mitään varmaa tietoa», jatkoi hän, »mutta Campbell ilmoittaa, että
Cumberlandista saamansa viimeisen tiedon mukaan ei matkalla olevasta
joukosta ole vielä ketään saapunut perille uudisasutukselle, jonka
vuoksi siellä ollaan suuresti levottomia. Pahoin pelkään, että noille
ihmisraukoille on tapahtunut jokin vakava onnettomuus, sillä täällä
on liikkunut itsepäinen huhu, että chickamangat olivat hyökänneet
veneitten kimppuun. Suurin osa ihmisistä joko surmattiin tahi joutui
vangiksi ja jäljelle jääneet hukkuivat alempana oleviin koskiin. Mutta
luonnollisesti on tämä suuresti liioiteltua.»
Jackilta päässyt voihkaus todisti, millä sielun tuskalla hän kuunteli
näitä hälyyttäviä ja kaameita uutisia. Sevierinkin oli hyvin vaikea
tyynnyttää häntä.
»Ajattelin, että oli paras kertoa teille kaikki», sanoi hän, »sillä
varmaankin olisitte itsekin kuullut sen ja luultavasti useilla
valheellisilla lisäyksillä. Juttu on kulkenut mieheltä toiselle ja
kasvanut kulkiessaan. Omasta puolestani voin tuskin uskoa, että niin
suuri joukko olisi kokonaan tuhoutunut. Ei ole mahdotonta, että heillä
on ollut viivytyksiä ja tappioita, joita vaarallinen kulkutie ja
intiaanit ovat voineet heille aiheuttaa, mutta on melkein uskomatonta,
että mitään vakavampaa onnettomuutta on voinut tapahtua matkueelle,
jonka johtajana on niin kykenevä mies kuin Donelson.»
»Se voi olla mahdollista», vastasi Alleyne toivehikkaammasti, »mutta
miten voimme saada varmuuden?»
»Lähdemme katsomaan», vastasi Sevier päättäväisesti. »Olen päättänyt
hyökätä chickamanga-heimon varustuksiin sillä aikaa kuin suurin osa
heidän sotureitaan on poissa uudisasutuksia ryöstämässä.» Ja katsoen
nuorukaista, jota hän piti ystävänään eikä vankinaan, suoraan silmiin
hän lisäsi: »Ja jos joku noista matkustajista on teille niin suuresti
mielenkiintoinen, niin onhan ainoastaan oikeus, että saatte tulla
mukaamme!»
»Mitä? Minäkö? Tarkoitatteko täyttä totta?» huusi Jack tarttuen
Sevierin käteen ja pudistaen sitä suunniltaan ihastuksesta. »En voi
teitä milloinkaan kyllin kiittää!»
»Niin todellakin tarkoitan», vastasi Sevier, »ja vieläkin enemmän.
Jollemme saa tyydyttäviä tietoja retkellämme, niin lähetän oppaan
viemään teidät Cumberlandiin. Mutta älkäämme hukatko aikaa. Laittakaa
itsenne valmiiksi tänä iltana, sillä päivän koitossa lähdemme.»
Ja odottamatta enempiä kiitoksia kiiruhti tuo tarmokas uudisasukasten
johtaja lopettamaan omat matkavalmistuksensa.
XXV.
HYÖKKÄYS.
Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan
viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä
Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut
pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten
toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut
hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän
ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.
»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.
»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne
ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»
»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista?
Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet
sataviisikymmentä penikulmaa!»
»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin
nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys,
ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»
»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.
»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus.
»Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä
raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi
takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat
eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat
heidän liittolaisiaan!»
»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä
semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana
on avuttomia naisia ja lapsia.»
»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin»,
vastasi hänen kumppaninsa.
»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että
hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle
matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se
ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»
Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille
muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli
tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen,
johon tien laatu oli syynä.
Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen,
cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi
vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään
merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi,
s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille
kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit,
choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän
kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin
vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.
Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein
vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren
sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta
aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne
ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi
ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas
Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.
Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan
ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen
samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita
säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin
lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin
taivasalla.
Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä
kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu
levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta
näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti
Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat
satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin
ottamaan selkoa asemasta!»
Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti
metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin
tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle
ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.
He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein
pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa
ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat
parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä
aavistamatta mitään vaaraa.
»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö
saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö
huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»
Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:
»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia,
jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat
melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin
voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he
olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka
näyttivät olevan vartijoita.»
»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten:
»Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»
Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat
hyökkäyksen alkamista.
»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet
tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä
aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että
toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»
Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa
otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja
kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan
häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen
komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään
toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.
Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti
joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki
olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier
oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen
hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen,
ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat
kaikki päästä suinpäin pakoon.
Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita
pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi
haavoittuivat.
»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta
ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä
panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen
olevan joukoittain valkoisia vankeja.»
Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat
voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja
säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin
osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä
ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu
tuntenut.
»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen
pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki
oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.
Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja
tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa
jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin
polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti
mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden
sattuessa aina uudistettiin.
Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta
hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson
yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei
sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien
äyräiden välissä.
»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen
pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi
syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.
»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker
kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja
sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.
»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme
toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.
»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on
parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes
joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi
tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä
kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys,
niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä
epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle
annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat
luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja
edellään.
»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa
pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet
täydellisesti tappiolle.»
»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan,
jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»
»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole
milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»
»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun
hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan
vuoristossa!»
»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee
sieltä.»
Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit
todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen
tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden
vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos
intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.
»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi
Jack.
Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen
vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää
monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän
vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään
toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa
kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä
poltettiin kidutuspaalussa.
Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin
kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän
vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa.
Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät
tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan.
Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen
penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen
juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta
tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei
enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä
ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi,
jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.
»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen
kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä
tunnelin aukkoon.
»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!»
vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti
rannalta vasten virtaa pyrkimään.
»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On
yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack
tarmokkaasti.
Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi
suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma,
että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti
sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään,
ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu
onnettomien vankien vapauttamiseksi.
»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi
Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen
piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen
kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei
hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.
Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat
saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen
seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän
erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat
kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja
päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä
heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi
mahdotonta.
Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä
esiin vastustamattomalla voimalla.
»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon
luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät
menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»
»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi
muutamat äänet.
»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies
lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen.
Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin
Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»
»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä
chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja
jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen
kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla
on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»
Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden
miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.
XXVI.
LUOLASSA.
Alleyne kiiruhti miehineen mahdollisimman joutuin eteenpäin ja he
saapuivat pian luolan suulle. Kanootit olivat jo kaukana pimeässä
holvissa, mutta kumea ja kauas kuuluva melojen loiske kuului aivan
selvästi, kun takaa-ajajat pysähtyivät kuuntelemaan sisäänkäytävän
suulle.
»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä
ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.
Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan
käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen
korvaansa:
»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni.
Katsokaa tuonne!»
Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack
kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin
olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta
auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua
ajoissa.
»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan
melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne
oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan
tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin»,
jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni
luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin
miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan
siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä
vaara oli aiheuttanut.
»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!»
vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että
kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit
päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi
risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran
mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»
»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että
tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.
»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!»
sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.
Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia,
vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan
oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä.
Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus
ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja
jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät
tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet
toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.
Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla
varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä
intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä
saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen
uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden
tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja
rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen
kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!»
Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä
päällekarkausta.
Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan
heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa
juuresta.
»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata
haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»
»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.
»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.
»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien
sotaretkestä?» huudahti Jack.
»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha
Mansker.