heidän edessään riehuvaa kiihkeää taistelua, että hän oli kaikelle
muulle sekä kuuro että sokea. Nojaten pitkään pyssyynsä, kädet ristissä
sen suuta vasten, katseli hän kiinteästi taistelevia joukkoja.
Kykenisivätkö hänen harjaantumattomat maanmiehensä seisomaan tuota
murtavaa hyökkäystä vastaan? Se kysymys liikkui koko ajan hänen
mielessään. Ja se oli kyllä ymmärrettävissä, sillä mitä merkitsi
henkilökohtainen vahvuus ja urhoollisuus noiden tiheiden rivien
konemaista voimaa vastaan?
Senpävuoksi ei sekään ollut ihmeellistä, ettei Alleynekaan voinut
hillitä itseään nähdessään, kuinka hänen urhoolliset toverinsa, itse
Ferguson etunenässä, hyökkäsivät eteenpäin ja kuinka hetkistä myöhemmin
heidän vastustajansa kääntyivät pakoon välähtelevän teräksen edestä.
Mutta toisen alakuloisuus ja toisen riemu olivat molemmat yhtä
lyhytaikaiset. Vuoristolaiset olivat niin vikkeliä ja heidän pakonsa
oli niin äkillinen, että ainoastaan muutamia kaatui tai joutui
vangiksi. Niin pian kuin torven ääni oli kaiuttanut: »Takaisin
asemiin!» ja englantilaiset olivat menneet takaisin linjoilleen,
alkoivat amerikkalaiset, jotka päälliköt olivat ponnistuksin jälleen
järjestäneet, hiipimisensä kukkulaa kohti ja avasivat puiden suojasta
rihlakoillaan tuhoa tuottavan tulen.
Eräs mies hyökkääjien joukossa oli erittäin huomiota herättävä. Hän
ratsasti kahakäteen miestensä edellä ilmeisesti yllyttäen heitä
pyrkimään eteenpäin, ja kun lopulta hänen hevosensa kaatui joko
ammuttuna tahi uupumuksesta, läksi hän juoksemaan ja johti hyökkäystä
jalkaisin.
»Kuka tuo urhoollinen mies on?» huudahti Jack ihaillen hänen
urhoollisuuttaan niin vihollinen kuin hän olikin.
»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se
on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka
suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.
»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia
olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.
»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen
erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta
vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi
samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän
innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten
selkään! Kas nyt —»
»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen
kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa
kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson
hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot
paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten
riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät
ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton
johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo
lakkasi.
Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin
miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin
vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään
pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin.
Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva
sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön
tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.
Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua,
tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet
valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske,
taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi
meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että
sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän
hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu
jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti
hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi,
niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä
rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän
ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän
vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului,
niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja
ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson
hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas
näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen
kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla
olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan
oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen
sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen
mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään
joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän
riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko
rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta
kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että
hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään
hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan
säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo
ritarillinen Ferguson oli kuollut!
Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen
huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen
päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka
hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet
hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa
silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.
Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut
jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa
oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti
maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat
tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa
ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta
kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä
hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä
olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta
säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen
lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta
hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran
hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan
huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti
eteenpäin.
Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten
riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein
vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli
liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui
niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin
katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan
vastaan!
Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että
tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin
puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat
komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet
melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut,
ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet
merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein
yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen
arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen
joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina
ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen
torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat
hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita
tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti
uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.
Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä,
vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen
turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin
heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran
järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta
murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton
mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta,
käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä
hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien
hukkaamiseksi.
Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä
amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun
hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä.
Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden
lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä
joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli
kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä
paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja
haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.
Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos
englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja
raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat
olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua
eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin
valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella
huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten
omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys,
ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se
näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat
käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada
aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva
ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella
saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin
Majuba Hillin luona.
XXIV.
VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!
Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi
kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle
joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack
saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John
Sevierin.
»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut
kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että
amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on
joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.
»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja
nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.
»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän
oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»
»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin
ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja
päivänkoitossa lähdemme täältä.»
»Mutta varmaankin —»
Aiottu muistutus jäi Jackilta sanomatta, kun Sevier hevostaan
kannustaen kiiruhti sinne, missä toiset everstit parhaillaan
järjestivät vankijoukkoa riveihin. Hän palasi takaisin juuri parahiksi
pelastamaan oman vankinsa muutamien roistojen kynsistä, joita oli
sekä kuningasmielisten että heidän vastustajainsa riveissä. He
olivat semmoisia roistoja, että he olivat suurempana kauhuna omille
tovereilleen kuin viholliselle.
»Nolichucky Jack», joksi Sevieriä tavallisesti nimitettiin, oli
kaikkien pahantekijöiden kauhistus, ja hänen lähestyessään luikkivat
tuon nuoren englantilaisen kiusaajat tiehensä.
»Tuommoiset konnat eivät ansaitsisi muuta kuin tulla hirtetyiksi näihin
puihin!» huudahti Sevier kiukkuisesti. »He ovat vapauden puolesta
taistelevan puolueen häpeä. Minä annan teille suojelusvahdin heti, kun
minulta joutaa pari miestä», lopetti hän tyynempänä.
»Kiitos, olen siitä hyvin iloinen», vastasi Jack. »Niinkuin luultavasti
tiedättekin, on meidän apujoukossamme runsaasti samaa lajia, ja
Ferguson-paralle toivat ne paljon harmia.»
Mainitessaan rakkaan kenraalinsa nimen oli haavoittunut adjutantti
vaipua surusta maahan, ja kun Sevier näki hänen tuskansa, koetti
hän johtaa hänen ajatuksensa muihin asioihin tiedustelemalla hänen
haavaansa ja luvaten lähettää hänen tykönsä englantilaisen lääkärin,
jonka he olivat ottaneet vangiksi.
Amerikkalainen piti sanansa, ja vähää ennen auringonlaskua saapui
lääkäri seuralaisineen. Englantilainen lääkäri tutki nopeasti Jackin
haavan, joka oli vaaraton, ja sitoi sen mahdollisimman hyvin.
Taistelusta hän antoi Jackille niin yksityiskohtaisia tietoja kuin hän
suinkin kykeni.
Kävi selville, että kenraali Ferguson oli suuremmitta ponnistuksitta
ehtinyt järjestää kaikki joukkonsa asemiin, ennenkuin vihollinen
oli tullut pyssynkantomatkalle, vaikka koko hyökkäys oli hänelle
täydellinen yllätys. Hänen sankarillinen rohkeutensa kiihoitti
miehiä niin, että he torjuivat hyökkäykset voimallisesti. Nostoväen
harjoitetut komppaniat ja vapaaehtoiset kilpailivat pistinhyökkäyksissä
vakinaisen sotaväen kanssa kaikkialla, missä vihollinen ankarimmin
ahdisti. Ferguson itse heilui aina eturintamassa käyttäen miekkaansa
sellaisella vimmalla, että se lopulta katkesi kahvan juuresta.
»En voi ymmärtää sitä, että oli olemassa väkeä ja sitäpaitsi aivan
harjaantumatonta, joka kykeni voittamaan Fergusonin joukon», huudahti
Alleyne kiihkeästi.
»Mikään eurooppalainen joukko ei olisi niin itsepäisesti uudistanut
hyökkäyksiään, tullakseen aina suinpäin ajetuksi takaisin», vastasi
lääkäri päättäväisesti. »Yhä uudestaan me ajoimme heidät vuorenrinnettä
alas», jatkoi hän, »mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tulivat he yhä
rohkeammin takaisin!»
»On totta», sanoi Alleyne, »että nämä saloseutujen sotilaat ovat
erinomaisia tulemaan toimeen omin neuvoin, etäällä tovereistaan. Kun
he ovat lapsuudestaan saakka tottuneet taistelemaan salakavaloita
ja petollisia intiaaneja vastaan, eivät he milloinkaan joudu
neuvottomiksi. He tuntevat kokemuksesta rihlakkojensa tuhoavan
vaikutuksen, eivätkä he milloinkaan hätäänny, kuten tottumattomat
rekryytit. He ovat itse valinneet upseerinsa, jotka ovat tunnetuita ja
useissa rajataisteluissa koeteltuja, suurinta luottamusta nauttivia
miehiä.»
»Siltä näyttää», sanoi lääkäri. »Olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka
sukkelaan he kykenivät uudelleen kokoamaan joukkonsa jokaisen
perääntymisen jälkeen. He tappelivat kuin jalopeurat, ja heidän
seuralaisensa noudattivat uljaina heidän osoittamaansa esimerkkiä ja
heidän kehoituksiansa, juosten puulta toiselle ja ampuen tuhoisalla
tarkkuudella meidän suojattomia joukkojamme. Mutta sitten vasta kun
kenraalimme oli kaatunut ja uljaista miehistämme melkein puolet
oli tuhottu, alkoivat toiset, hurjista hyökkäyksistä uupuneina,
väistyä, kun Pohjois-Carolinasta vasta tullut osasto ei ymmärtänyt
tulla ratkaisevalla hetkellä avuksi. Nämä harjaantumattomat
nostoväkikomppaniat taistelivat ensiksi urhoollisesti, mutta tuhoisa
ampuminen ja vuoristolaisten pirullinen ulvominen saivat heidät pian
pelkäämään.»
»Niin, nämä asuttujen seutujen miehet näyttävät pelkäävän noita villin
näköisiä rajaseutujen miehiä», myönsi Jack.
»Sen voi hyvin ymmärtää», sanoi lääkäri. »On hyvin vaikea erottaa näitä
miehiä intiaaneista, joiden taistelutapaa he matkivat. Monet hirttivät
omin käsin amerikkalaisia vastustajiaan, jotka olivat joutuneet heidän
vangikseen. Heillä ei näkynyt olevan kunnioitusta edes kenraalia
kohtaan, jonka ruumis heitettiin samaan hautaan, johon hänen kaatuneet
miehensäkin koottiin.»
»Mitä?» huudahti Alleyne harmista kiehuen. »Tarkoitatteko, että meidän
kenraaliamme kohdeltiin kuin maantierosvoa?»
»Aivan niin», vastasi lääkäri. »Mitä muuta voi odottaa tuommoiselta
roskajoukolta. Lukuunottamatta muutamia päälliköitä ovat he kaikki
juuri maantierosvojen kaltaisia.»
»No malttakaahan nyt hiukan, lääkäri. Tuomionne on liian ylimalkainen»,
vastusteli Jack, joka tunsi kokemuksestaan rajaseutujen asukasten
enemmistön kunnollisuuden. »He ovat käytökseltään kylläkin töykeitä,
sen myönnän, ja valitettavasti on heidän keskuudessaan paljon
pahantekijöitä ja lainrikkojia, mutta miesten kantaosa on yhtä
uskollista ja rehellistä kuin se on sitkeätä ja urhoollista väkeä.
Enimmän pelkään heidän nostoväkeään ja erittäinkin Cleavlandin joukkoa.»
»Ehkä olette oikeassa», kuului vastaus. »Mutta joka tapauksessa olemme
joutuneet huonoihin käsiin ja saamme kärsiä seuraukset.»
Keskustelu taukosi, kun kaksi miestä saapui heille vartijoiksi tuoden
mukanaan runsaasti ruokaa ja juomaa, mikä oli hyvin tervetullutta.
Englantilaiset eivät kysyneet, mistä ja miten sitä oli hankittu, vaan
syötyään vahvan illallisen laittautuivat he makuulle mahdollisimman
lähelle heitä varten sytytettyä tulta ja vaipuivat pian sikeään uneen.
Sevier itse herätti heidät päivänkoitteessa. Hän ilmoitti, että
Alleynea varten oli hankittu hevospaarit, koska hänen haavansa oli niin
paha, ja lääkärille oli valmistettu tilaisuus ratsastaa vuorotellen
erään nostoväkeen kuuluvan everstin kanssa, joka oli myöskin vanki.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Jackilla oli aihetta onnitella itseään,
että hän oli joutunut Sevierin huostaan, sillä ne raukat, joiden
oli ollut pakko antautua taistelussa, olivat onnettomia. Heitä
ajettiin eteenpäin kuin elukoita, ja sitäpaitsi heidän täytyi kantaa
valloitettua suurta muskettivarastoa. Uupuneet ja nälkäiset vankiraukat
jaksoivat tuskin pysyä voittajainsa mukana, ja jos joku uskalsi
jättäytyä jälkeen, niin häntä lyötiin ja piestiin armottomasti. Heidän
pahin kiusanhenkensä oli Cleavland, jonka olisi pitänyt arvoonsa nähden
näyttää parempaa esimerkkiä. Lopulta Campbell ei voinut enää kauemmin
sietää tuota halpamaisuutta, ja kun varoituksista ei ollut apua, niin
hän uhkasi siekailematta rangaista uppiniskaista, ellei hän lopettaisi
tuota raukkamaista ja epäinhimillistä käytöstään vankejaan kohtaan.
Tällä uhkauksella oli toivottu vaikutus, kunnes eräänä päivänä saapui
uutisia, joilla oli ikäviä seurauksia. Eversti Cruger oli voittanut
Augustaa piirittäneet amerikkalaiset ja noin kolmekymmentä vankia
oli hirtetty. Tämä julma uutinen saattoi mielet raivoon, joka pian
kohdistui vankeihin.
Taistelusta Kuninkaan vuorella oli kulunut kuusi tahi seitsemän päivää,
ja vankien joukossa oli melkoinen joukko sellaisia, joiden tiedettiin
tahi epäiltiin paenneen puolelta toiselle sodan menon mukaan. Nyt
nämä pantiin kovalle, ja ei vähemmän kuin kolmekymmentä todistettiin
syyllisiksi ja tuomittiin hirteen. Yhdeksän miesparkaa oli jo saanut
surmansa, kun Shelby ja Sevier rohkealla väliintulollaan pelastivat
toiset.
Tämän murhenäytelmän jälkeen palasivat rajaseutujen miehet
vuoristolaaksoihinsa jättäen suurimman osan vankejaan Carolinan
nostoväen huostaan. Alleynen sallittiin kuitenkin seurata voittajansa
mukana tämän kotiin Nolichucky-joen varrella. Sevier asui omassa
rakentamassaan vanhanaikaisessa puutalossa, jota hän oli aika-ajoin
laajentanut, ja siellä nuori englantilainen sukkelaan parani. Hänen
isäntänsä oli luonteeltaan uljas ja vieraanvarainen, ja Jackia
kohdeltiin pikemmin kunnioitettuna vieraana kuin vankina, ja annettuaan
kunniasanansa, ettei hän yrittäisi paeta, sai hän käydä metsästämässä
ja kalastamassa, milloin häntä vain halutti.
Kuukausia oli kulunut Kuninkaan vuoren onnettomasta taistelusta ja
Alleyne oli täydelleen saavuttanut entisen ketteryytensä ja voimansa,
kun eräänä päivänä eräs sanansaattaja toi sellaisen hälyyttävän tiedon,
että suuri joukko chickamanga-intiaaneja oli lähtenyt sotapolulle
hävittämään ympäristössä olevia uudisasutuksia. Chickamangat olivat
pelätyimpiä lounaisia heimoja.
Nämä uutiset vaikuttivat Sevier'iin kuin sotatorven toitotus.
Sananviejiä lähetettiin kaikkiin suuntiin kokoamaan metsästäjiä
vastaiskua varten, ja pian oli tuohon suureen puutaloon Nolichuckyn
varrella kokoontunut noin sataneljäkymmentä hyvin aseistettua ja
hyvillä hevosilla ratsastavaa vapaaehtoista.
Nämä sotaiset valmistukset kiihoittivat tuon englantilaisen sotilaan
mieltä, ja hän olisi innolla tahtonut päästä retkelle mukaan. Hän oli
ollut jo monta viikkoa levoton ja tuskissaan Johannan tähden, josta ei
koko talvena ollut kuulunut mitään varmempaa.
Heti saavuttuaan oli hän saanut Johannalta lyhyen kirjelipun, jonka
tyttö oli antanut Watangassa eräälle tuttavalleen, joka oli tuonut sen
Nolichuckyyn, kuultuaan, että kapteeni Alleyne oli siellä vankina.
Kirjeessään Johanna kertoi, että Robertson oli perustanut uuden
uudisasutuksen Cumberland-joen varrelle, johon hän oli suostunut
seuraamaan päällikön vaimon ja perheen mukana. Hän selitti, että hän
olisi kernaimmin jäänyt Watangaan, kunnes intiaanisodat koillisella
suunnalla olisivat asettuneet niin paljon, että hän olisi voinut päästä
isänsä luo Harrodsburgiin, mutta kun hänellä oli ollut niin pitkät ajat
koti Robertsonien luona, niin hän ei voinut olla suostumatta heidän
hartaaseen pyyntöönsä jäädä heidän luoksensa kunnes rauhallisemmat ajat
koittaisivat. Tämän johdosta hän vaatimattomasti lausui vakaumuksensa
olevan, että heti kuin tämä kauhea sota olisi päättynyt, niin hänen
rakastettunsa lähtisi häntä hakemaan ja löytäisi hänet joko Watangan,
Cumberlandin tahi Suolaisen joen varrelta.
Sevierin toimeenpanemista tiedusteluista kävi selville, että
siirtolaiset olivat lähteneet Cumberlandiin joitakin viikkoja ennen
heidän saapumistaan Nolichuckyyn. Se oli katkera pettymys Jack-paralle,
joka oli toivonut piankin saavansa kohdata armaansa, sillä kuultuansa
Jackin romanttisen rakkaustarinan oli Sevier luvannut kutsua Johannan,
jonka isän hän vallan hyvin tunsi, taloonsa vieraaksi.
Vielä saatiin selville, että Robertson itse oli matkustanut uuteen
paikkaansa maitse melkoisen miesjoukon keralla karja mukanaan ja että
naiset ja lapset oli eräs Robertsonin ystävä Donelson saatellut sinne
vesitse.
Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat,
metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea
alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä
vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri
mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli
helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit
ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien
läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät
ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin
piiloitettuina.