viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti
hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta
siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä
melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa
puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä
piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan.
Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo
suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat
esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden
ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville
Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.
Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen
neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja
alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle
komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa
hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja
englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka
hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa
vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja
kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa
paikoilleen.
Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen
upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei
hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle
ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat
pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin
tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä
kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä
niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että
englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne
ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.
Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja
etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun
vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän
satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen
löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi
ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta.
Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut
vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän
päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä
vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle
puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:
»Hei, vieras! Minne matka?»
Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän
asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla
alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui
pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka
seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt
piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä.
Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas
puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu.
Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut,
näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli
häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon
kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.
Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään.
Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle,
ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.
»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä
päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä
poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.
Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.
Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa
kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita,
kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa
tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja
kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten
aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa,
joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän
ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja
vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa
tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä
olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä
varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.
Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat
vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä.
Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin
hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä
pulasta.
»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi
eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä
hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen,
ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen
tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään
perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli
aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi.
Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta.
Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien
laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana
tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta
ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi
vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.
»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.
Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi
jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun
muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi
olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi
pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan
hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi
pakenevan ratsastajan jälkeen.
Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät
päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät
viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa
tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan
ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi
yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana
maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.
Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi
pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen
kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.
»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla
hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän
riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset
kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat
ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille
lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että
hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»
XXII.
JÄNNITTÄVÄ HETKI.
Jackin ivalliset sanat ja uhmaileva käytös näyttivät käyvän hänelle
kalliiksi, sillä tätä osastoa johtava päällikkö, jonka hyökkäyksen
Jack oli äsken torjunut, oli juuri tuo tunnettu Benjamin Cleavland.
Hän oli luonteeltaan kiivas ja yhtä kuuluisa tekemistään veritöistä ja
kostonhimostaan kuin väkevyydestään ja rohkeudestaan.
»Pois edestä!» karjui tuo jättiläinen, joka oli muutamien toisten
vuoristolaisten mukana laskeutunut satulasta ja tunkeutui nyt vankia
ympäröivän joukon läpi. »Pois tieltä, että saan antaa tuolle nuorelle
kerskurille ansionsa mukaan!»
»Eversti, ette suinkaan tahtone lyödä aseetonta vankia, joka on
sitäpaitsi haavoittunut!» vastusteli eräs ylhäisemmän näköinen
luultavasti Carolinan nostoväkeen kuuluva ratsumies, joka juuri oli
auttanut Jackin jaloilleen.
Mutta Cleavlandin luontainen raakuus ja hillitsemätön raivo
purkautuivat vain kiivaammin tämän hyvää tarkoittavan vastaväitteen
tähden.
»Onko teiltä neuvoa kysytty?» karjaisi hän. »Syrjään, tahi teidänkin
korvanne menevät samaa tietä kuin tämän nuken!» ja vetäen esiin
peloittavan suuren veitsen astui hän turvattoman vankinsa eteen.
»Mitä tarkoitatte, raukkamainen roisto?» huudahti Jack. »Koskekaahan
vain minuun, jos uskallatte! Kenraali Ferguson on ankarasti rankaiseva
hänen upseerilleen tehdyn tahallisen väkivallan!»
»Ha, haa! Kenraali Fergusonilla on piakkoin tarpeeksi tekemistä oman
henkensä suojelemisessa», kuului ivallinen vastaus. »Nyt pojat», jatkoi
hän katsoen uhkaavasti seuralaisiaan, jotka tyytymättöminä asian
kulkuun olivat pysähtyneet etemmäksi. »Nuoraa tänne, sanon minä, ja
sitokaa hänet tuohon vaahteraan! Haluan lähettää nuo korvat muistoksi
hänen kenraalilleen!»
»Hävetkää!» mutisi äskeinen mies ja pari muuta nostoväen miestä, eikä
kukaan totellut käskyä. »Saatte hävetä!»
Tämä kapinoiminen, kuten Cleavland sitä nimitti, saattoi hänet aivan
suunniltaan raivosta ja kohottaen veitsensä hyökkäsi hän nostoväen
miestä kohti.
Alleynen ensimmäinen ajatus oli karata tiehensä, mutta vaikka hänen
haavoittunut reitensä olisi sallinutkin tämän pelkästään itsekkään
teon, niin hänen luontainen ritarillisuutensa pani vastaan. Nähdessään
vaaran, joka uhkasi hänen äskeistä urhoollista auttajaansa, päätti Jack
mennä väliin kaiken uhalla.
Toimien uljaan päätöksensä mukaan kamppasi Jack taitavasti raivostuneen
everstin nurin hänen hyökätessään Jackin ohitse. Tuo jättiläismäinen
uudisasukas kaatui suulleen aiotun uhrinsa jalkain juureen sellaisella
jysähdyksellä kuin olisi hirsi kaadettu metsässä.
Hetken seisoivat kaikki tyrmistyneinä tämän rohkean teon nähdessään,
sillä raja-asukkaat tiesivät varmasti, että heidän päällikkönsä tulisi
kostamaan sen hirmuisesti. Kun sekin oli jo kylliksi pahaenteistä että
hän oli jo kerran voittanut tuon kostonhaluisen miehen, niin tämä
nöyryytys omien miesten edessä oli saattava hänen kiukkunsa heitä ja
vankiaan kohtaan ylimmilleen.
Se oli todellakin Jackin ja kaikkien läsnäolijoiden onni, että tuo
rehevä metsämies kaatuessaan jotenkin löi päänsä kantoon ja pyörtyi
hetkeksi. Onnellisinta oli, että miehet, käyttäen tilaisuutta
hyväkseen, poistuivat näkyvistä eivätkä kokonaan unhottaneet
ritarillista vankiansakaan. Kaksi tarjoutui viemään hänet turvaan,
mutta tuumasta täytyi luopua hänen haavoittuneen jalkansa takia.
Hänen miekkansa jättivät he maahan hänen viereensä, johon he olivat
pudottaneet sen koettaessaan auttaa häntä.
Tehtiinkö niin sattumalta vai tahallaan, ei Alleyne luonnollisesti
voinut tietää, mutta kun eräs heistä, tuo nostoväkeen kuuluva mies yhtä
hajamielisenä vei mukanaan päällikkönsä rihlakon, joka oli puuta vasten
nojallaan, niin ei ollut vaikea tehdä johtopäätöstä. Mutta ennenkuin
nuori upseeri ehti oikein käsittää muuttuneen tilanteen ja tarttua
uskolliseen miekkaansa, oli hänen väkevä vastustajansa jo jalkeilla.
Silmänräpäyksen, vaikka se tuntui minuuteilta, seisoi raivostunut
metsästäjä paikallaan eteensä katsellen, mutta äkkiä muistaen
kaatumisensa yhteydessä olleet asianhaarat hyökkäsi hän Alleynen
kimppuun karjuen kuin villipeto. Mutta hänen täytyi pysähtyä.
»Takaisin, hullu, tahi olet kuoleman oma!»
Nopeasti ja varmasti kajahtivat nämä sanat Cleavlandia vastaan, ja
salamana välähti Jackin miekka, kun sen kärki suuntautui hyökkääjän
rintaa kohti. Hänen hyökkäyksensä varmaa uhriaan kohti oli niin sokea
ja kohtaamansa vastaanotto niin yllättävä, että hän juuri onnistui
pysähtymään ja välttämään seivästyksen.
Hän oli Alleynen armoilla, ja uhkaava vaara teki hänet niin säyseäksi,
että hän melkein vapisi tuon rauhallisen ja pelottoman englantilaisen
lujan katseen ja kiiltävän teräksen edessä. Äkkiä näytti jotakin
johtuvan hänen mieleensä, ja kostonhimoisen hymyn vilahtaessa hänen
tummille kasvoilleen hypähti hän taaksepäin ja juoksi sinne, johon hän
oli jättänyt pyssynsä. Mutta hänen riemunsa oli lyhytaikainen ja hänen
raukkamainen aikeensa raukesi tyhjiin. — Ase oli poissa!
Eversti päästi oikein kirousten tulvan huomatessaan itsensä vielä
kerran estetyksi aikeissaan, ja hän vannoi hirvittävää kostoa niille
miehille, jotka olivat jättäneet hänet, ja erittäinkin niille,
jotka olivat vieneet hänen pyssynsä. Siihen oli saapunut muutamia
muita hänen osastoonsa kuuluvia miehiä, jotka ihmettelivät mitä
heidän päällikölleen oli tapahtunut juuri hyökkäyksen hetkellä,
sillä kenraalin lopulliset määräykset sitä varten oli jo annettu.
Lukuunottamatta muutamia upseereita olivat kaikki miehet laskeutuneet
satulasta, hevoset oli sidottu puihin ja oltiin valmiit etenemään
jalkaisin.
»Pyssy tänne, sukkelaan!» karjaisi Cleavland, ja siepaten lähimmältä
mieheltä pyssyn ojensi hän sen kiiltävän piipun Jack-parkaa kohti, joka
seisoi vain muutaman askeleen päässä.
Kiireessään ja raivossaan hän ei muistanutkaan jännittää hanaa ja
ennenkuin hän ehti korjata erehdyksensä, oli hänen tilaisuutensa
mennyttä.
»Seis! Lyökää pyssy ylös!» huusi käskevä ääni, ja eräs ratsastaja
syöksyi esiin ja yhdellä silmäyksellä käsitti tilanteen.
Aseen oikea omistaja ei odottanut toista käskyä. Hypäten eteenpäin hän
pukkasi pyssynpiipun ylös juuri kun Cleavland koski liipasimeen.
Kuului pamaus, mutta kuula lensi korkealle Jackin ylitse.
»Oletteko hullu, eversti?» huudahti vastatullut, »vai kohteletteko
vankejanne muulloinkin näin?»
Puhuja oli kaunis, vaaleatukkainen mies, kooltaan keskikokoista pitempi
ja miellyttäväryhtinen. Hänen suora ja sotilaallinen käytöksensä,
hieno puhetapansa ja siisti, somistava pukunsa olivat täydellisenä
vastakohtana tavallisen metsästäjän karkealle ja sukimattomalle
muodolle, ja hänen huoleton asentonsa ilmaisi täydellistä taitavuutta
ratsastuksessa. Kaikki osoittivat häntä kohtaan suurta kunnioitusta,
ja tuo rento ja kuumaverinen Cleavlandkin näytti nolostuvan hänet
nähdessään.
»Jos vangit tahtovat hyvää kohtelua, on heidän laskettava aseensa»,
sanoi hän puolustelevasti. »Tahi muutoin —»
Mutta everstin puhe loppui lyhyeen, sillä samassa alkoivat musketit ja
rihlakot paukkua hänen yläpuolellaan ja sivuillaan vuoren rinteillä,
kun viholliset joukot tulivat kosketuksiin keskenään.
»Tuli ja leimaus!» huudahti hän. »Mukaan pojat! Toverit jo hyökkäävät.
Hei, missä on minun hevoseni? Eteenpäin! Eteenpäin!»
Ja Jackia muistamattakaan tuo meluava ja kiivasluontoinen
carolinalainen hyppäsi satulaan tulisella kiireellä, tahtoen mitä
nopeimmin päästä nujertamaan noita vihattuja englantilaisia Tehdäksemme
hänelle oikein, niin täytyy sanoa, että Cleavland oli raakuudestaan
ja karkeudestaan huolimatta yhtä rohkea kuin hän oli vankka ja
kostonhimoinen.
Näytti jo melkein siltä, että alkavan taistelun aiheuttamassa kiihkossa
Jack jätettäisiin pitämään huolta itsestään. Paitsi upseeria, joka oli
pelastanut hänen henkensä, olivat kaikki muut menneet, ja upseerikin
oli jo kääntänyt hevosensa kiiruhtaakseen oman osastonsa luo. Mutta
muistaen turvattoman englantilaisen hän äkkiä pysäytti hevosensa ja
kääntyen ympäri puhutteli Jackia näin:
»Olette englantilainen upseeri ja yhtä kunnioitettava kuin
urhoollinenkin. Antakaa minulle kunniasananne, ettette poistu tältä
paikalta ettekä yritä päästä yhteyteen ystävienne kanssa ennen
auringonlaskua, niin en vaadi teiltä miekkaanne enkä pyydä teitä
seuraamaan minua johonkin varmaan talteen.»
»Kiitän teitä», vastasi Jack suuresti mieltyneenä kohteliaaseen ja
viehättävään keskustelukumppaniinsa. »En tunne teitä, mutta vaikka
olettekin kapinoitsija, olette todellakin jalo mies, mitä ei suinkaan
voi sanoa tuosta julmurista, joka juuri ratsasti tiehensä.»
»Mies oli Ben Cleavland, kuuluisa metsästäjä, intiaanitaistelija ja
eversti Carolinan nostoväessä», vastasi amerikkalainen ja lisäsi: »ja
minun nimeni on Sevier. Minulle on annettu kunnia johtaa hyökkäyksessä
oikeaa siipeä. Mutta aika rientää», lopetti hän jotensakin äkkiä erään
ratsastajan ilmestyessä näkyviin. »Sanokaa, hyväksyttekö ehdotukseni?»
Jackin mielessä välähti toivo, että ratsastaja voisi olla ystävä, jonka
Ferguson oli lähettänyt häntä etsimään, ja hän koetti voittaa aikaa.
»Sotilas taipuu vain ylivoiman edessä», sanoi hän katsellen kiihkeästi
lähestyvää miestä.
»Luonnollisesti», vastasi Sevier ripeästi, kun samassa äkkiä ilmestyi
eräs vuoristolainen, joka ajoi hänen viereensä. »Kaksi ratsastavaa
pyssymiestä yhtä haavoitettua, miekalla taistelevaa jalkamiestä
vastaan», jatkoi hän, »pitäisi olla kylliksi englantilaisellekin
upseerille; siis: antautukaa!»
Ja antaen merkin seuralaiselleen kohottivat molemmat pyssynsä
englantilaista kapteenia kohti.
»Siinä tapauksessa», vastasi viimemainittu, »että viette minut
sellaiselle paikalle, josta voin seurata taistelun kulkua. Kun niin
onnettomasti on käynyt, että olen estetty ottamasta osaa taisteluun,
tahtoisin ainakin nähdä sen. Jumala oikeata asiata puolustakoon!»
»Amen!» vastasi Sevier juhlallisesti. »Teidän pyyntönne täytetään.»
Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo
ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan
lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen
edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei
hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia
määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti
urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja
hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään
hyökkäykseen.
Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten
sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä
suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli
jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin
Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin
neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan
enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä
seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin
oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti
kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä
yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat.
Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta
vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään
suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin
ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi
nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet
koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta
tapahtua.
Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen
oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen
mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti
seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William
Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli
raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti
koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier,
jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja
oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja
peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli
sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko
ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja
sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.
»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne
harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta
letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät.
Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani
siitä!»
»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun
kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi,
ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän
rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin
kuluttua.»
»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset
intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan
englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa
järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli
antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.
Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi
heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan
sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset
eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja
muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan
rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset
ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot
hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.
»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä
jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä.
»Pistimet kiinni, ja —!»
Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän
uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi
kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen
huutamisensa.
XXIII.
RATKAISEVA TAISTELU.
Suurin ponnistuksin hillitsi Alleyne tunteittensa kaikki kiivaat
purkaukset, mikä oli kovin vaikeaa, kun Englannin kunnia ja valta
olivat kyseessä ja ystävät ja toverit vuodattivat jo vertaan sen
puolesta.
»Eteenpäin!»
Jack kuuli selvästi tuon huudon, jota nopeasti seurasi englantilaisten
joukkojen jymisevä hurraahuuto, kun he välähtelevin miekoin ja pistimet
tanassa hyökkäsivät vihollisen kimppuun.
»Hurraa, hurraa!» huusi Jack jälleen kykenemättä hillitsemään itseään
tuota jännittävää näkyä katsellessaan hyvästä tahdostaan huolimatta.
»Hurraa! He tulevat nopeasti kuin kauriit, ja vihollinen pakenee kuin —»