tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»
Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan
uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään
muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän
aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida
vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa
sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut
taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten
urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja
eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut
minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä
se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän
oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän
oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein
kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset
maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin,
että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja
miehiä vakinaista ja nostoväkeä.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein
yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne
päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun
apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli
kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin
tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä
muuttui jo pimeäksi.
»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin
astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole,
ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»
»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot»,
vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen
nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa
kynnyksen sisäpuolella.
»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja
tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen
tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä
tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden
loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan
aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä
uutisia tuoden!»
»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni
jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa
vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea
mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten
tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin
englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat
löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä
ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä
pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he
sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen
rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne,
kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle
varoittamaan teitä.
»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson,
ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.
»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.
»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»
»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet»,
jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan,
jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin
kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä
merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä
ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni
vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän
aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin
toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.
Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin
viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja
Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä
pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein
kokonaan.
Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni
seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea.
Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin,
vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin
fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa
näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden
puolen suurta ja avonaista tulisijaa.
Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan,
hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä
sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä
sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani
ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin
ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli
ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.
Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin
pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä
viisaasti, kuten sitten kävi selville.
Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli
saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni
matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun
olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin
kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti
kiinteästi kuuntelevan.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten
minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui
heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan
päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin
kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti
mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni
oli kuin olikin toteutumaisillaan.
Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa
päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka
kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään
tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden
tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja
vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä.
Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli
vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut
ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa
kuutamossa.
Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla
tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi.
Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista
minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen
pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin
turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se
kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani
alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän
äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui
korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen
pysähtyneen aukeaman etualalle.
Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta
puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän
omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»
»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!»
keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.
»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne
lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan
penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin,
kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään
muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»
»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster
kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.
»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa
edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne
tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»
»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut
ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän
tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen
ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti
ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta.
Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta
kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin
kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä,
jonka lähestyminen kuului jo selvästi.
Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat
oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet
mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta
eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista
niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni
varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»
»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä
sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne
kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin
hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.
»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat
ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta,
paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista,
jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina
tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan
suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana
vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun
minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'
'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä,
ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'
'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa
jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei
olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa
mökissä.'
'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi
hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa
pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet
mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi
sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'
'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa
takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi
helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja
nelistivät verkalleen tiehensä.
Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin
olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen
saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja
koetti päästä irti.
Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen
ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä,
joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun
puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui
kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä
tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu
oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»
»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin
huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!»
»Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse
tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun,
ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa.»
»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului
odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta
ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita
näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät
ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat
yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono
hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»
»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»
»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi
Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa
tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan
mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien
arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution
näköinen.»
»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi
kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte
hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»
»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.
»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen
päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan»,
lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»
»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten
punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.
XXI.
AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!
»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä
sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen
käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä
upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt
tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat
kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa,
korvasivat sen täydellisesti.
Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen
kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun
jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi
sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja
hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa.
Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta
milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta
pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen
välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta
kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin
luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan.
Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt
ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että
hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt
luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten
äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli
saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta
vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta
käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen
koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin
sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen
englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut.
Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat,
että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla
olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta
toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja
pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.
Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin
perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon
hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut
melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja
kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa
hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen
pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa
hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin
ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.
Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän
iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen
lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä
suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja
päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut
tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin
uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden
yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta,
että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin,
Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä
säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät
he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota
heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa
järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet
miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista
reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden
voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen
kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla
ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman
päässä hänen leiristään.
Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen,
joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:
»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja
ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»
Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa
juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.
»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi
kenraali hänen jälkeensä.
Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta.
Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta
palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen
erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta
Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin
uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi,
josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa
juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä
hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti
suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.
Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja
nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä
vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän
ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin
pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän
pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle.
Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan
odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten
varovasti seuraamaan heitä.
Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli
lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa
näin pian.
Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan
liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli
ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri
ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen
äärimäiseltä rajalta.
Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä
ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten
leirin kimppuun.
Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen
mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen
joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa
takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro
katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään.
Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain
pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat,
joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta
pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä
muutaman kyynärän päässä.
Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli
viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin
puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa,
jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan
metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen
aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.
Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen
otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa
puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen
kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen
työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian
ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän
puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten
pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet
puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon
saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta,
sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen
huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen
miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan
pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä
yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla
hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat
uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen
merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.
Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän
näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron
toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa
etunenässä saapuville alemmille upseereille.