Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin

tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»

Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan

uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään

muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän

aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida

vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa

sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut

taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten

urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja

eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut

minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä

se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän

oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän

oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein

kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset

maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin,

että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja

miehiä vakinaista ja nostoväkeä.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein

yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne

päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun

apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli

kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin

tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä

muuttui jo pimeäksi.

»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin

astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole,

ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»

»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot»,

vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen

nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa

kynnyksen sisäpuolella.

»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja

tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen

tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä

tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden

loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan

aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä

uutisia tuoden!»

»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni

jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa

vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea

mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten

tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin

englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat

löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä

ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä

pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he

sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen

rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne,

kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle

varoittamaan teitä.

»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson,

ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.

»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.

»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»

»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet»,

jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan,

jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin

kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä

merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä

ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni

vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän

aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin

toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.

Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin

viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja

Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä

pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein

kokonaan.

Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni

seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea.

Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin,

vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin

fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa

näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden

puolen suurta ja avonaista tulisijaa.

Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan,

hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä

sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä

sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani

ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin

ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli

ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.

Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin

pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä

viisaasti, kuten sitten kävi selville.

Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli

saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni

matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun

olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin

kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti

kiinteästi kuuntelevan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten

minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui

heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan

päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin

kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti

mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni

oli kuin olikin toteutumaisillaan.

Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa

päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka

kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään

tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden

tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja

vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä.

Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli

vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut

ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa

kuutamossa.

Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla

tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi.

Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista

minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen

pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin

turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se

kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani

alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän

äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui

korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen

pysähtyneen aukeaman etualalle.

Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta

puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän

omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»

»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!»

keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.

»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne

lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan

penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin,

kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään

muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»

»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster

kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.

»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa

edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne

tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»

»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut

ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän

tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen

ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti

ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta.

Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta

kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin

kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä,

jonka lähestyminen kuului jo selvästi.

Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat

oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet

mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta

eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista

niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni

varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»

»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä

sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne

kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin

hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.

»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat

ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta,

paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista,

jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina

tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan

suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana

vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun

minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'

'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä,

ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'

'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa

jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei

olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa

mökissä.'

'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi

hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa

pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet

mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi

sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'

'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa

takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi

helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja

nelistivät verkalleen tiehensä.

Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin

olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen

saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja

koetti päästä irti.

Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen

ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä,

joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun

puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui

kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä

tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu

oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»

»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin

huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!»

»Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse

tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun,

ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa

tilaisuudessa.»

»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului

odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta

ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita

näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät

ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat

yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono

hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»

»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»

»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi

Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa

tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan

mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien

arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution

näköinen.»

»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi

kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte

hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»

»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.

»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen

päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan»,

lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»

»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten

punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.

XXI.

AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!

»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä

sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen

käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä

upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa

arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt

tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat

kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa,

korvasivat sen täydellisesti.

Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen

kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun

jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi

sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja

hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa.

Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta

milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta

pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen

välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta

kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin

luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan.

Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt

ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että

hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt

luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten

äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli

saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta

vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta

käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen

koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin

sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen

englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut.

Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat,

että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla

olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta

toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja

pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.

Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin

perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon

hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut

melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja

kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken

todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa

hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen

pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa

hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin

ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.

Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän

iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen

lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä

suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja

päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut

tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin

uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden

yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta,

että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin,

Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä

säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät

he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota

heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa

järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet

miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista

reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden

voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen

kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla

ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman

päässä hänen leiristään.

Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen,

joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:

»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja

ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»

Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa

juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.

»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi

kenraali hänen jälkeensä.

Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta.

Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta

palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen

erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta

Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin

uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi,

josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa

juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä

hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti

suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.

Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja

nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä

vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän

ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin

pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän

pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle.

Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan

odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten

varovasti seuraamaan heitä.

Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli

lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa

näin pian.

Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan

liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli

ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri

ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen

äärimäiseltä rajalta.

Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä

ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten

leirin kimppuun.

Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen

mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen

joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa

takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro

katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään.

Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain

pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat,

joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta

pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä

muutaman kyynärän päässä.

Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli

viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin

puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa,

jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan

metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen

aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.

Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen

otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa

puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen

kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen

työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian

ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän

puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten

pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet

puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon

saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta,

sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen

huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen

miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan

pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä

yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla

hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat

uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen

merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.

Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän

näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron

toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa

etunenässä saapuville alemmille upseereille.

Aarniometsän tytär · 第 11 / 18 段