Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin,
mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan
miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he
ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä
kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava
huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa
näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla
kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen,
ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua
potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.
Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren
englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen
vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää
yrittäneetkään mennä väliin.
Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi
raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle.
Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja
hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta
raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa
niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa
tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän
iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti
hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä
Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.
Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty
urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen
nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli
seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna
ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista
tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka
Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta
pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.
Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain
tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja
rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan
hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei
hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin
hän kykenisi matkalle.
Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja
vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä
paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti
se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se
vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten
raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen
mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli
ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen
selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.
»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän
ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että
opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa
roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja
jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte
hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä
mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus
voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka
kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän
pellolle kuin erehdyksessä!»
»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne
vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen
tyytyväisiä.»
»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas,
joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää,
että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien
piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»
»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain
velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele
päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.
»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului
hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen
edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa,
karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne
kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te,
samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»
Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä
taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella
melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää.
Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta
heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa
heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt
kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson
olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.
Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui
suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia
mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli
voinut joutua.
»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö
olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein,
joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen
mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin
että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt
matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan
voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä,
että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot
päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin
vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei
James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja
naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon
metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit.
Vannon sen juhlallisesti.»
»Kiitän teitä!» vastasi Jack tarttuen liikutettuna metsästäjän
ojennettuun käteen. »Olette keventänyt sydämeni raskaasta taakasta,
sillä nyt tiedän asiani olevan varmoissa käsissä ja kaiken, mitä
suinkin voidaan tehdä, tulevan toimitetuksi. Tiedän, että asiaa ajavat
semmoiset miehet, jotka ovat siihen minua monin verroin sopivammat.»
Hän otti määräyksen käteensä ja kirjoitti sen takasivulle seuraavasti:
»Kallis Johannani! Tästä asiakirjasta käy selville, minkätähden en
voi millään muotoa seurata jälkiänne ja yrittää vapauttaa Teitä.
Velvollisuus ja kunniantunto vaativat minua viipymättä lähtemään
rykmenttiini, ja minä tiedän, että Te olisitte ensimmäinen käskemään
minua kuuliaisuuteen. En ole milloinkaan ollut niin kiusattu kuin
nyt laiminlyömään velvollisuuttani ja kiiruhtamaan avuksenne. Tämän
kirjeen tuoja on Daniel Boon, jonka nimellä on aivan kuin taikavoima
näissä vaarallisissa erämaissa. Hän on jalosti luvannut auttaa meitä,
ja jollei Robertson onnistu, on Boon ehkä ainoa toinen, jolla on
menestyksen mahdollisuuksia. Luotan siihen, että jommankumman näiden
miesten on sallittu vapauttaa Teidät ja Teidän toverinne. Vaikka
kaikki näyttää nyt olevan meitä vastaan ja saattaa kulua kuukausia
ja vuosiakin, ennenkuin jälleen voimme tavata toisemme, niin kenties
odottaa meitä suuri onni tulevaisuudessa, kunhan vain pysymme
itsellemme ja toisillemme uskollisina. Kuolemaan saakka Teidän oma
Jackinne.»
Alleyne taittoi arkin kokoon ja pani sen viralliseen kuoreen takaisin,
jonka hän sitten ojensi Boonille. Hiukan myöhemmin makasivat molemmat
miehet ystävällisen ja vaatimattoman isäntänsä valmistamilla karkeilla
vuoteilla.
Varhain aamun valjetessa lähti Jack matkalle Virginiaan sanansaattajan
mukana, joka oli tuonut määräyksen. Boon ja hänen seuralaisensa olivat
hajaantuneet ympäriinsä uudisasutuksille kokoamaan vapaaehtoisia
sotaretkelle Cowetaan.
XIX.
LÄNSI HERÄÄ.
Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä,
ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella.
Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan.
Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät
metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät
talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset
johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä
taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta
suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen
jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin,
Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa,
huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan
kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien
käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin
lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain
asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä
voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto
silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan
armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja
aseineen.
Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin
viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä
se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja
ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan
asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.
Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään
suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka
Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja
joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase
oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.
Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä
yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti
raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla
aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä
seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan
tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia
turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa
hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin
metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat
väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja
kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä
antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat
englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia
rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien
edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet
amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.
Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja
moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun
tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä
oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden
saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet
voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri
säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä
sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan
intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään
ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun
mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen
ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä
olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he
saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan
ratsuväen tulisi pyrkiä.
Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta,
alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen
vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että
sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena
kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten
olevan melkein heidän porteillaan.
Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin
antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja
Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan
sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen
uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin
lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä
sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen
avuksi.
Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään
ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi
kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä.
Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion
amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen
luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot,
niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman
nopeasti.
»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten
takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun
he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan
etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan
nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta
käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.
»He ovat vain varovaisia, herra kenraali», vastasi nuorukainen
ripeästi, mutta kunnioittavasti, »ja minä epäilen, olemmeko nähneet
heidät viimeisen kerran», lisäsi hän.
»Minua he eivät ole missään tapauksessa nähneet viimeistä kertaa,
Alleyne», vastasi toinen hilpeästi. »Jos minun ratsuväkeni ei onnistu
nyt yllättämään ja saartamaan heitä, niin ajan minä heitä takaa heidän
kotikynnykselleen saakka. He tarvitsevat niin ankaran läksytyksen, että
he eivät enää yritä sekaantua tähän asiaan.»
Sanottuaan tämän käänsi kenraali hevosensa ympäri ja nelisti
maakartanoon, jonka hän jo oli valinnut asunnokseen.
Prikaatikenraali Patrick Ferguson, kuten hänen arvonsa ja koko nimensä
olivat, oli epäilemättä englantilaisten parhaimpia ja tarmokkaimpia
sotapäälliköitä. Aivan nuorena miehenä oli hän jo kunnostautunut
kaikenlaisissa tehtävissä, ja nyt, ollen noin kolmenkymmenenkuuden
vuoden ikäinen, oli hän lordi Cornwallisin upseereista etevin. Hänen
tehtävänsä oli nyt voittaa ja tuhota amerikkalaisten lukuisat joukot
kaikkialla etelässä, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt pohjoisessa. Hän
oli erinomainen ratsastaja, ollen ruumiiltaan keskikokoinen ja jäntevä,
ja häntä pidettiin Englannin armeijan parhaana luodikon ja pistoolin
käyttäjänä. Hänen työkykynsä ja neuvokkuutensa olivat hämmästyttävät,
ja ollen aina varuillaan, ettei hänen omia joukkojaan yllätettäisi,
suunnitteli hän alituisesti jotakin äkillistä hyökkäystä tahi
odottamatonta yöllistä ryntäystä vihollisen kimppuun. Hänen rohkeutensa
oli koeteltu suuressa tulisessa taistelussa ja hilpeällä ja varmalla
käytöksellään nostatti hän miehissään mitä suurimman luottamuksen
häneen ja heihin itseensä.
Kun ajattelee, että näihin sotilaallisiin lahjoihin ja tietoihin
yhtyi viehättävän henkilön rauhallinen ja hieno käytös, niin täytyy
myöntää, että Patrick Ferguson oli hyvin vaikutusvaltainen henkilö.
Säästämättä mitään vaivoja voittaakseen puolelleen epäröivät oli hän
kaikkien toimivien vihollisten kauhu ja leppymätön vainooja. Hän ei
ollut hirmu siinä merkityksessä kuin eversti Torleton, joka kilpaili
hänen kanssaan tarmokkuudessa ja sukkeluudessa. Jos Amerikan historia
on luotettava, niin ansaitsee viimemainittu tuon nimityksen sen
täydellisimmässä ja huonoimmassa merkityksessä. Ferguson sitävastoin
kohteli aina armeliaisuudella voitettuja. Lukuunottamatta ammatillista
taitoa ja kykyä olivat nuo molemmat päälliköt kaikessa muussa toistensa
täydellisiä vastakohtia.
Osaksi isänsä vaikutuksesta ja osaksi Brandywinen taistelussa
osoittamansa loistavan urhoollisuutensa takia sai Alleyne määräyksen
lähteä adjutantiksi kenraali Fergusonille, joka oli erään lentävän
kolonnan johtajana Charlestonin antautumisen jälkeen. Samaan aikaan
ylennettiin hänet kapteeniksi. Molemminpuolinen kunnioitus, joka
alusta alkaen oli vallinnut näiden molempien miesten välillä, muuttui
vähitellen vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
Alleynen huomautus osoittautui oikeaksi. Englantilainen kenraali
ei ollut nähnyt viimeistä kertaa näitä vuoristolaisia, kuten heitä
nimitettiin eroitukseksi tasangoilta kotoisin olevista miehistä.
Sieltäpäin oli hänen tuhonsa tuleva.
Raivattuaan Carolinan ja Georgian melkein puhtaiksi vihollisista
suunnitteli tuo englantilainen kenraali samanlaisia toimenpiteitä
Virginiassa. Silloin kävi kuten sodassa usein. Se, jota kaikkein
vähimmän voitiin aavistaakaan, tapahtui. Siitä on Roosevelt niin
kuvaavasti kirjoittanut: »Äkkiä ja ilman minkäänlaista varoitusta
ilmestyi erämaasta lauma urhoollisia ja jäyhiä pyssymiehiä, joiden
olemassaolon englantilaiset olivat kokonaan jättäneet laskelmissaan
huomioonottamatta.»
Nämä olivat läntisten uudisasutusten miehiä Sumuvuorten takaa, miehiä,
jotka olivat tottuneet sotaan ja vaivoihin lapsuudestaan saakka. He
elivät sivistyksen kaukaisimmilla rajamailla, aina alttiina intiaanein
sota- ja ryöstöretkille. Usein käytiin siellä raivoisia ja verisiä
sotia milloin minkin heimon kanssa. Kun vuoristolaiset kuulivat, että
Ferguson oli saapunut vuoriston itäiselle puolelle ja että hän uhkasi
tulla ylitse rankaisemaan ankaroilla toimenpiteillä heitä sen vuoksi,
että jotkut olivat lähteneet taisteluun häntä vastaan, päättivät he
rohkeasti käydä häntä vastaan ja hyökätä hänen kimppuunsa, ennenkuin
hänen valmistuksensa vuoriston ylituloa varten ehtivät päättyä.
Heidän johtajansa kokosivat kiitettävällä ripeydellä sellaisen
joukon rihlakkomiehiä, ettei sitten lordi Dunmoren sotaretken
shawneita vastaan sellaista oltu nähty. Mutta muutamissa tärkeissä
kohdissa erosi tämä joukko siitä joukosta, jota eversti Lewis oli
komentanut. Lewisin miehet kulkivat jalkaisin, kuljettaen varastonsa
kuormahevosilla. Melkein kaikki ne miehet, jotka nyt kokoontuivat
Watangaan hyökätäkseen Fergusonin kimppuun, ratsastivat vilkkailla ja
vahvoilla hevosilla, jotka kykenivät kulkemaan kolmekymmentä penikulmaa
päivässä ja tarvittaessa enemmänkin. Kaikkiaan oli sinne kokoontunut
noin tuhannen miestä, jotka kaikki olivat erinomaisia tarkka-ampujia.
Johtajina oli sellaisia kokeneita miehiä kuin Campbell, Sevier, Shelby
ja M'Dowell. Koko sodan aikana ei oltu ennen saatu kokoon parempaa
vapaaehtoista armeijaa, joka oli näöltään hyvin kirjava. Miehillä
oli yllään ripsutettu metsästysmekko ja vyöllään intiaanein tapaan
sulilla ja helmillä koristeltu leveä vyö, josta riippuivat sotatappara
ja metsästyspuukko. Jaloissa oli pukinnahkaiset säärystimet ja
mokkasiinit. Kaikkein eriskummallisin oli heidän päähineensä. Se oli
joko pitkäkarvainen nahkalakki, jota tavallisesti kaunisti sen eläimen
häntä, jonka nahasta lakki oli tehty, tahi pehmeä huopahattu, johon
oli pistetty viheriä oksa tahi pukinhäntä koristukseksi. Kädessään
tahi selässään kantoivat he tuota amerikkalaisen metsästäjän ja
uudisasukkaan erikoisasetta, pitkää ja pienireikäistä rihlakkoa,
jonka käytössä nämä miehet olivat ihmeteltävän taitavia. Heillä oli
pääasiallisena ruokana lihava häränliha, jota varten he kuljettivat
mukanaan kokonaisen lauman näitä eläimiä. Ruokavarojen kuljetus ei
siten ollut heille esteenä, ja he luottivat siihen, että vuoriston
toisella puolen he kyllä voisivat saada ruokatarpeita siellä olevista
maakartanoista, joiden ohi heidän tiensä johti.
Ankaran ja vaivalloisen marssin jälkeen lumisten vuorten harjanteiden
ja jyrkkien louhikoiden ja syvien rotkojen poikki saapuivat
vuoristolaiset lopulta hedelmälliseen seutuun, jonka läpi Catawban-joki
virtaa. Siellä heihin yhtyi kolme tahi neljäsataa miestä tunnetun
eversti Clevelandin johdolla, ja myöhemmin tuli vielä noin neljäsataa
miestä useiden päälliköiden mukana. Riideltyään melkoisesti johtajista
y.m. lähtivät nuo yhdistyneet sotajoukot etsimään Fergusonin armeijaa,
jonka oli ilmoitettu perääntyneen itää kohti.
Kun oli saavuttu Cowpen-nimiselle paikalle, niin Campbell, joka
lopulta oli valittu ylipäälliköksi, valitsi kaikki reippaimmat,
parhaimmin aseistetut ja parhaimmilla hevosilla ratsastavat miehet
jatkamaan mahdollisimman nopeata takaa-ajoa. Muut saivat tulla
perässä parhaimpansa mukaan. Valitsemainsa miesten avulla toivoi hän
saavuttavansa ja voittavansa englantilaisen joukon, ennenkuin se
kerkeisi saada apua.
XX.
YÖLLINEN SEIKKAILU.
Jälkikesä oli ihana ja lämmin. Eräänä iltana istui kenraali Ferguson
mietteissään teltassaan kuohuvan Catawba-joen rannalla, ja hänen
ajatuksensa viivähtivät kauniin Skotlannin rannoilla ja jyrkänteillä.
Se oli hänen syntymämaansa ja hän ajatteli kuinka häntä siellä
epäilemättä kaivattiin. Hänellä oli ollut loistava menestys ja nyt, kun
kaikki vakavampi vastustus näytti olevan murrettu, katsoi hän olevansa
oikeutettu ajattelemaan paluutaan isiltä perittyyn linnaansa. Hän oli
nimittäin lordi Pitfourin poika. Myöskin hän suunnitteli suloista
ja nautintorikasta levon ja virkistyksen aikaa sodan rasitusten ja
jännityksen jälkeen. Mutta valitettavasti nämä unelmat äkkiä ja
säälimättömästi pirstaantuivat. Laukkaavan hevosen kavioitten kapse
kuivuudesta kovettunutta maata vasten sai hänet äkkiä hyppäämään
seisoalleen. Ja hän oli tuskin päässyt ulos, kun tomuinen nuori upseeri
kiidätti huohottavalla ja vaahtoavalla ratsullaan hänen telttansa eteen.
»Halloo! Tekö siinä tulittekin, Alleyne?» huudahti hämmästynyt kenraali.
Adjutantti tervehti. Hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni
puhumaan.
»Olettepa kerrankin säikähtyneen näköinen. Mikä on hätänä, nuori
mies?» jatkoi kenraali puhettaan tavalliseen hilpeään tapaansa. Hänen
erinomainen itsensähillitsemistaitonsa ja hänen järkkymätön tyyneytensä
ja rohkeutensa auttoivat häntä nopeasti selviämään hetkellisestä
hämmästyksestä.
»Miehet järvien takaa ovat lähteneet sotaan. Niitä on sadoittain
tulossa vuorten yli, ja jonkun ajan kuluttua he ovat täällä!» huudahti
upseeri puhuen katkonaisesti, sillä hän oli kiihtynyt ja aivan
hengästynyt hurjasta ajostaan.
»Totta tosiaan, tuohan kuulostaa vakavalta», vastasi kenraali tyynesti.
»Meidän täytyy valmistaa noille ryöväreille sopiva vastaanotto!» Hän
kääntyi muutamien lähettiensä puoleen, jotka saatuaan joitakin nopeita
käskyjä kiiruhtivat eri suunnille.