Kenton. »Jos joku noista tuolla olisi kuullut sananne, niin voisi
siitä koitua ikävyyksiä. Itse olen minä ensi sijassa amerikkalainen
ja toiseksi englantilainen. Niin kauan kuin kuningas ei sorra meitä,
niin kauan voi hän pitää minua kuuliaisena alamaisenaan, mutta jos
häntä haluttaa rajoittaa vapauttamme, niin minä ja jokainen tosi
amerikkalainen on nouseva ja puolustava sitä kuolemaan saakka!»
Ei voinut erehtyä noiden sanojen merkityksestä, ja ensi kerran Jack
käsitti, kuinka auttamattomasti asiat oli saatettu kansalaissodan
partaalle, sen täydellisimmässä, laajimmassa ja katkerimmassa
merkityksessä. Jos huhuun saattoi uskoa, niin vihollisuudet olivat
todellakin alkaneet itäisissä maakunnissa, ja kerrottiin suuren
taistelun tapahtuneen Bunker Hill-nimisen paikan luona lähellä Bostonia.
Nuo huhut olivat onnettomuudeksi liiankin tosia, kuten Jack myöhemmin
sai tietää.
Kuten jokainen koulupoika tietää, oli riita alkanut siitä, että
Englannin hallitus koetti saada siirtokunnat maksamaan veroa. Kun
moitittava leimaverosääntö oli peruutettu, niin tehtiin uusi riidanaihe
panemalla tullimaksu kaikille tavaroille, joita ulkomailta tuotiin
maahan. Ne poistettiin jälleen vähän myöhemmin, paitsi teen tullia.
Tyytymättömyyden henkeä, joka oli kerran päässyt nousemaan, ei niin
helposti tukahdutettu. Siirtolaiset päättivät olla ennen ilman teetä
kuin maksaa mitään veroa siitä, ja huippuunsa kärjistyivät asiat,
kun muutamat uskalikot, intiaaneiksi puettuina, hyökkäsivät Bostonin
satamassa olevien teelaivojen kimppuun. He heittivät mereen kolmesataa
neljäkymmentä kolme laatikkoa tätä kallista tavaraa tuottaen siten
niiden omistajille kahdeksantoista tuhannen punnan vahingon!
Rankaisutoimenpiteitä seurasi ja Boston miehitettiin, mutta jos
Englannissa olisi ollut vallassa viisaampia neuvonantajia, olisi
sota ollut vieläkin vältettävissä. Kokoontuneet säädyt laativat tuon
kuuluisan »Declaration of Right», jossa vaadittiin etuoikeutettua
asemaa muiden Englannin kansalaisten rinnalla. Myös päätettiin lopettaa
kaikki kauppayhteys Englannin kanssa, kunnes heidän kärsimänsä
vääryydet oli hyvitetty.
Tämän kongressin päätöksiä, jotka esitettiin kuninkaalle, kannattivat
Englannin huomatuimmat valtiomiehet Chatham, Burke ja Fox, mutta se ei
merkinnyt mitään. Kuuluisa Benjamin Franklin, joka oleskeli Lontoossa
»Massachusetts House of Assambly» kauppayhtiön asiamiehenä, teki kaiken
voitavansa saadakseen sovinnon aikaan siirtokuntain ja Englannin
hallituksen välillä, mutta turhaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään.
Ja niin kävi, että huhtikuussa vuonna 1775 sota toden teolla alkoi, kun
kenraali Gage hyökkäsi Concord-kaupungin kimppuun, johon siirtokunnat
olivat koonneet aseita ja joukkoja. Tässä taistelussa nähtiin selvästi,
minkälaiseksi sodankäyntitapa oli tässä sodassa kehittyvä. Taistelutapa
erosi hyvin paljon sodankäynnistä Euroopassa, jossa taistelut yleensä
käytiin vain hyvin opetettujen ja hyvään kuriin tottuneiden joukkojen
kesken. Amerikan vapaussodassa taistelivat harjoitetut joukot
oppimattomia joukkoja vastaan, ja musketit ja pajunetit metsästäjäin
kuolemaa tuottavia rihlapyssyjä vastaan.
XVII.
YLLÄTYKSIÄ.
Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat
käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja
hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät
tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.
Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta
englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua
hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena.
Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis
nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen
rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien
kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua
kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan
saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä
sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen
poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.
Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja
ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman
päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan
muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen,
tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle
vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat
puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät
ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan
saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen
Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui
Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.
Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi
keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen
surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He
olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson
asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei
kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat
he intiaanijoukon saartamina!
»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan
ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten
pyssynsä joukon keskelle.
Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan
intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään
hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa,
mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin
ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti
taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että
ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa
avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin
kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi
ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen,
sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja
intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein
sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan
veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon
mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä.
Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset
hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.
Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti
poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien
vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta.
Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset
pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä
myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään,
joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä
tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat
intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat
sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä
vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät
ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi
nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin
oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he
olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon
kynsiin.
»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa,
»ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja
on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään
muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa
majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi
sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin
intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»
»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti
hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.
»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä
vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun
he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan
siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi
murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän
creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»
»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua»,
sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun
hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»
»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi.
»Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on
amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»
»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna
kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän
oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.
»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka
kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»
Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka
hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta
vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.
Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen
matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa
Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat
neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö
suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat
vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut
mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja
heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi
heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen
höyhenistä valmistettuja peittoja.
Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää
ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla
sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat
ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat
entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen
keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän
majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni
nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan
majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti
erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?
Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun
huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä
vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan
päähän pihasta.
Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään
soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa,
kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla
höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän
seuralaisillaan ollut aseita.
Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin
nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta
neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja
koko joukko seurasi jäljessä.
Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit,
mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta
tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein
katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon
takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman
minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli
ladottu kypressien kuoresta.
Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli
melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa
ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit.
Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti
leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien,
kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.
Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen
kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui
tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu
maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu
kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan,
aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.
»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren
creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti
aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.
Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut
minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän
sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina.
Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko
nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä
eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset
johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä
milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.
Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja
ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä,
Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki
siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan
nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy
Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri
ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät
naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten
hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten
intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin
saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa
ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.
Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi
päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen
kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen
osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus
ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan
uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään
toinen Lännen heimo.
Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli
Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.
»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän
jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»
Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja
näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan
virkaan hyvänsä.
»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja
sointuvalla äänellään.
Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman
askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa
tietä.
Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun
tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka
ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös
samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse
järkkymättömään ylipäällikköönkin.
Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen
ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja
sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen
tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan
osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»
»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi
hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette
varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä
harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja
cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te
olette —»
»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti
Johanna.
Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän
olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin
jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat
yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta
tapahtunut.
Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken
ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien
katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita
huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi
kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi,
kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?
Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa
M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä
tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä,
kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa
vainoojiltaan.
»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi
parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.
Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui
uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti
huoneessa.
Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa
jalkain juureen.
Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja
kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja
hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara.
Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme
valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella
vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.
XVIII.
WATANGASSA.
»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»
Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka
juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen
sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat.
Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia
kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä
ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.
»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra
Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos
haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi
kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»
»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen
eräs vanhempi Watangan asukas.
Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin
unesta.
»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja
takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän
katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän
kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini
mahdollisimman pian.»
»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin
luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs
vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa.
Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan
intiaaneja takaa.
»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack
surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy
rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki
henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»
»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?»
huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia
huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.
Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat
rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen
täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos
läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he
saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi,
paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein
jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista
katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan.
Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä
niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen
vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.
Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa
ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka
kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja
luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva,
noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä
ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan
huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun
parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.
Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten:
»Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän
raivokkaasti Jackin kimppuun.
Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä
odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa
silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja
hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten
hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella
seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin
tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa
makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.
»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»
Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin
ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että
suurkerskuri sai selkäänsä.
Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa
rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei
ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut
vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja
nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi
rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.