Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät

miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit,

saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät

tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.

Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien

käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä

Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa

Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa

olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi

muita tietoja isältään.

»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi

Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette

kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee

Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä

kerroin teille hänen tekevän.»

»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan

kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi

kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»

»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi

tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan

toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi

viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni

päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen

kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack

muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan,

mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä.

Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime

retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko

intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.

Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta

aivan toisella äänenpainolla.

»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin

pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään

ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla

kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi

sulaa hulluutta.»

Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan

hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen

päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran

toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka

tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis

epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt

Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista

vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen

onneton loppunsa todisti.

Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen

se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja

taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten

hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.

Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi

ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen

elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei

ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan,

vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi.

Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä

opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että

sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja

puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän

merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan

voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka

ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan

ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas

liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset

ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja

hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti

toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä,

olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin

kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona

kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa

metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se

oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa

varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli

perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli

Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen

oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle,

jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään

Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija

ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle

luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä.

Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta

punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat

kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä

vastaan.

»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti,

»että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät

muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko

he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit

olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He

omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa

olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää

heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet

työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston.

Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian

myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä

valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme.

Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»

Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui

kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta

suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen,

joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.

Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin

uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja

Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa»,

jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa

asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden

heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit

eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit

mahdollisesti tekisivät.

Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta

vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit

lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka

nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä

kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit,

mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja

väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne

cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.

Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne

saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa

oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat

ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine

karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin

huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen

jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten

Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri

osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan

Transylvaniaksi.

Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään.

Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs,

joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei

ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta

ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo

mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän

oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen

pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat

painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä

katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä,

ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun

hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään

häntä.

»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän

ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein

varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta

huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia

kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani

Cumberland-joella!»

»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella.

»Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen

kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut

äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta

kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte

kuulla», lopetti hän äkkiä.

»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä

teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen

tervehtinyt päällikköä.»

»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut

minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä

ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä

sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»

»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani

oikea. Haluaisin tietää —»

»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan

ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.

Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin

neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät

silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon,

kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies,

joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle

ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne

ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein

kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua

sellaiseen mieheen.

»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta

vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli

Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen

varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin

seuratkaa minua.»

Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda

vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan

hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen,

joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti

sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä.

Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia

hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan

metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton

ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He

istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään

piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun

huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa

pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa,

kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää

vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka

piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.

XVI.

KENTONIN SEIKKAILUT.

»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella»,

alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin

puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja

aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella

olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.

Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin

punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli

täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden

ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin

vangiksi.

Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka

palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on

otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan

taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina.

Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa

tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät

kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse

tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu

ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina

alkuunpanijoita.»

»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon

molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä

uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada

pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne.

Pyydän teitä jatkamaan.»

»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin,

että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin

kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin,

ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta.

Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut

siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi

paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta

vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä

opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en

voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä

kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän

pääkaupunkiinsa.»

»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack

osaaottavaisesti.

»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa

ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla

kujanjuoksuun.»

»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on

ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»

»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi

metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä

hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi

kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia

ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he

koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»

»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan»,

sanoi Jack.

»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä»,

vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia,

ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun,

niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta

pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»

Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta

ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten

kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on

julmin ihmistä kohtaan!

»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä,

»päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin

tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle

saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä

neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat

riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi

puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan.

Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus

tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse,

syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä,

ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta.

Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin

neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla

iskulla.»

»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen.

»Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»

»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin

jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi

päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan

varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät

päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin

sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti

maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne,

jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä

kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä

oli enemmistö.

Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien

heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut

sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä.

Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin

minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes

olin melkein sokea.

Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla

vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta

onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt

vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin

vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi

merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa

poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha

ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin

kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla.

Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan

saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi

Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana

auttoi hän nyt minua.

Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka

olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat

lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin

epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori

shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja

vaatinut, että minut vapautettaisiin.

»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi

saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta

ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle.

»Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka

niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi

tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen

saapuessaan Chillicotheen.»

»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne

selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt

muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen

antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin

kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni

päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään

kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin.

Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on

mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea

kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis,

etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi

Loganilla.»

»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet

täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon

jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»

»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet

käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu

ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut

englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat

saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan

arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun

onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo

mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut

halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt

minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa

haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista

kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan

juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut

hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»

»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen

olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne»,

huudahti Jack.

»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte

huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun

sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»

»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan»,

huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja

koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu

Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo

kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän

leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja

notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia

jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon

hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin

taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan

kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa

yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli,

niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä

hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.

Aarniometsän tytär · 第 8 / 18 段