miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit,
saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät
tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.
Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien
käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä
Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa
Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa
olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi
muita tietoja isältään.
»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi
Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette
kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee
Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä
kerroin teille hänen tekevän.»
»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan
kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi
kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»
»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi
tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan
toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi
viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni
päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen
kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack
muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan,
mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä.
Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime
retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko
intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.
Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta
aivan toisella äänenpainolla.
»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin
pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään
ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla
kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi
sulaa hulluutta.»
Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan
hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen
päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran
toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka
tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis
epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt
Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista
vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen
onneton loppunsa todisti.
Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen
se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja
taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten
hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.
Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi
ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen
elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei
ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan,
vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi.
Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä
opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että
sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja
puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän
merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan
voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka
ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan
ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas
liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.
Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset
ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja
hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti
toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä,
olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.
Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin
kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona
kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa
metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se
oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa
varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli
perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli
Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen
oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle,
jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään
Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija
ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle
luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä.
Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta
punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat
kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä
vastaan.
»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti,
»että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät
muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko
he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit
olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He
omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa
olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää
heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet
työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston.
Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian
myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä
valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme.
Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»
Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui
kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta
suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen,
joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.
Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin
uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja
Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa»,
jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa
asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden
heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit
eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit
mahdollisesti tekisivät.
Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta
vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit
lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka
nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä
kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit,
mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja
väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne
cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.
Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne
saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa
oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat
ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine
karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin
huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen
jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten
Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri
osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan
Transylvaniaksi.
Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään.
Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs,
joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei
ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta
ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo
mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän
oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen
pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat
painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä
katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä,
ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun
hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään
häntä.
»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän
ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein
varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta
huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia
kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani
Cumberland-joella!»
»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella.
»Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen
kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut
äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta
kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte
kuulla», lopetti hän äkkiä.
»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä
teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen
tervehtinyt päällikköä.»
»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut
minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä
ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä
sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»
»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani
oikea. Haluaisin tietää —»
»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan
ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.
Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin
neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät
silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon,
kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies,
joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle
ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne
ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein
kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua
sellaiseen mieheen.
»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta
vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli
Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen
varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin
seuratkaa minua.»
Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda
vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan
hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen,
joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti
sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä.
Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia
hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan
metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton
ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He
istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään
piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun
huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa
pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa,
kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää
vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka
piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.
XVI.
KENTONIN SEIKKAILUT.
»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella»,
alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin
puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja
aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella
olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.
Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin
punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli
täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden
ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin
vangiksi.
Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka
palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on
otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan
taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina.
Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa
tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät
kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse
tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu
ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina
alkuunpanijoita.»
»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon
molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä
uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada
pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne.
Pyydän teitä jatkamaan.»
»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin,
että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin
kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin,
ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta.
Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut
siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi
paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta
vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä
opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en
voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä
kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän
pääkaupunkiinsa.»
»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack
osaaottavaisesti.
»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa
ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla
kujanjuoksuun.»
»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on
ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»
»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi
metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä
hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi
kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia
ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he
koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»
»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan»,
sanoi Jack.
»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä»,
vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia,
ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun,
niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta
pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»
Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta
ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten
kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on
julmin ihmistä kohtaan!
»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä,
»päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin
tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle
saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä
neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat
riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi
puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan.
Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus
tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse,
syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä,
ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta.
Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin
neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla
iskulla.»
»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen.
»Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»
»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin
jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi
päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan
varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät
päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin
sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti
maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne,
jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä
kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä
oli enemmistö.
Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien
heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut
sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä.
Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin
minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes
olin melkein sokea.
Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla
vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta
onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt
vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin
vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi
merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa
poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha
ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin
kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla.
Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan
saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi
Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana
auttoi hän nyt minua.
Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka
olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat
lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin
epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori
shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja
vaatinut, että minut vapautettaisiin.
»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi
saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta
ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle.
»Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka
niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi
tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen
saapuessaan Chillicotheen.»
»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne
selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt
muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen
antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin
kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni
päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään
kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin.
Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on
mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea
kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis,
etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi
Loganilla.»
»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet
täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon
jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»
»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet
käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu
ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut
englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat
saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan
arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun
onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo
mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut
halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt
minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa
haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista
kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan
juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut
hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»
»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen
olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne»,
huudahti Jack.
»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte
huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun
sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»
»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan»,
huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja
koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu
Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo
kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän
leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja
notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia
jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon
hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin
taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan
kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa
yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli,
niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä
hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.