Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän
vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen.
Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten
sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti
sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan
potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack
kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi
joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.
»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve»,
sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän
vettä nuoren päällikön kasvoille.
»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?»
huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä
toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet
iloiseksi.
»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit
sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita.
Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti
hän ratkaisevasti.
»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä
mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi
ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon
tähden, kuten hän luuli.
»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus,
ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä
Harrodsburgiksi.»
»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.
»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.
»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä
läpitunkevasti.
»Niin, herra.»
»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»
»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta,
niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.
»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen
heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.
»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte
kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.
»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten
saatte kertoa, miksi tämän teitte.»
»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä
kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin
toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin
matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen
laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen
tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon
puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat
samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi
metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja
pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin
korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin
jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden
intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt.
Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli
saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras,
intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin
kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill
Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että
minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»
»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä
sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen
parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»
»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan
ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta
meille helpoin.»
»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on
kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse
tehdä.»
»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.
»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne
pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen
iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»
Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin
oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin
näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta
molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa.
Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he
laittavat paareja.
Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli
hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka
osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta
oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen
edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun
uudisasutuksen lujille varustuksille.
Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus
näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet
lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen
vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin
oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen
heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä
kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan
maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä
muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina
tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi
äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään
ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen
puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle
rannalle.
»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan
hämmästyksestään.
Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.
»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen
kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun
vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan
ja melokoon takaisin joelle.»
Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä,
ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain
hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän
muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui
olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka
olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä
kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka
valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen
valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa
suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan
he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun
portin kautta ja näiden mukana.
XIV.
RAIVOISA TAISTELU.
Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren
päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet
uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät
toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen
turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.
Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut
aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla,
kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan.
Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu
merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen
hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun
elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.
He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu
toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän
väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa.
Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja
uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin
huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa
ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa
noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman
henkensä kaupallakin.
Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli
se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain
vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin
kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta
mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi
tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi
noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan
häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten
voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan
häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan
pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia
asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin.
Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi
intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi
heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan
valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät
perikatoon.
Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät
olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka
kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan
ja rupesi ohjaamaan kanoottia.
Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin
hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se
kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta
se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan.
Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti
aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami,
shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon,
jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan.
Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.
Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä
heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat
varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun,
niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit
tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin
lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa
nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.
Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma
jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä
intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi
pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja
vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat
jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen
pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti
kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin
kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.
Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata
varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien
olentojen väijyvän tien molemmin puolin.
Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain
odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja
ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.
Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja
Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät
milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan
käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että
he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt
heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään,
ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella
muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä
vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien
vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen,
jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla,
hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin
hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven
nopeudella juoksemaan varustusta kohti.
»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»
»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko,
joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä
sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi
varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.
Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin
keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä
kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa
kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki
lihaksensa päästäksensä sinne.
Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää
luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin
tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu
puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja
porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.
Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan
heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään
onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein
kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat
alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän
vihollisesta.
Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja
jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen
ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni
sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen
käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus
olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja
hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin,
Watangan kauniin tytön kuvan.
Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein
sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen
ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat
päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta
hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä
ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä
hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon
enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan.
Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.
Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina
viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon.
He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän
paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta
aitaukselle.
»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen
ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään,
joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein
ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen
paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.
Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään
paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita
sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne
takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla
ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.
»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva
huutonsa.
Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat
tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia
tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan
kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa
käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne
kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.
Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä
johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle
aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen
aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä
varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin.
Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti
pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin
maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt
käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan
päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua
valkoisen vastustajansa armoille.
»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.
Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein
samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin
eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.
»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni
jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat
he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä
Harrodsburgiin.
Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti
tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet.
Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne
polttopuiksi majoihinsa.
Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset
yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea
paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut
eikä yksikään vakavammin.
Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi
Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin
edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen
valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.
»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä
niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod
hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.
»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun
käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen
valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän
johtamalle uudisasutukselle.»
Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja
hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän
huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:
»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta
tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en
voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen
näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»
»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu»,
vastasi Jack.
»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä
olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen
edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli
porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat
alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän
tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä
alkuperäistä tuolia.
»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä
esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui
kömpelölle tuolille.
»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi
Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui
kettingissä avarassa piisissä.
»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina»,
vastasi Jack.
»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan
sen jälkeen kuin —»
»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten.
Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta
hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman
näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun
tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»
»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin
pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut
lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»
»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne
tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia,
että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»
»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja
vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa
uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja
holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin
turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei
mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»
»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia
seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa
tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»
»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä
huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»
»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti
Jack kiivaasti. »Minä olisin —»
Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa
kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi
joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen
tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.
Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia
illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän
vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka
puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli
sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia.
Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua
varustuksesta.
XV.
KADOKSISSA JA LÖYDETTY.
Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti
maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka
hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas
tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla
Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin
ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu
kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit
todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.