Ellinipsico Jackin tehdä hänen haavoitetulle lanteelleen saman hyvän
palveluksen. Tämän tehtyään nuo molemmat väsyneet ja haavoittuneet
miehet laskeutuivat pitkälleen kuiville sanajaloille ja ruohoille,
jotka Ellinipsico oli koonnut Jackin ollessa kalliolla. Ja niin
lievittävä ja rauhoittava oli yrttitaikinan vaikutus, että molemmat
nukahtivat sikeästi heti silmänsä suljettuaan.
Jack ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen,
että joku ravisti häntä olkapäästä, ja aukaisten silmänsä näki hän
nuoren päällikön seisovan kumartuneena hänen puoleensa.
»Hugh! Valkoinen veljeni ei ole kelvollinen kulkemaan erämaassa», sanoi
hän. »Hän nukkuu liian kauan ja liian sikeästi. Ilman Ellinipsicoa hän
ei olisi milloinkaan herännyt.»
»Kuinka! Mitä tarkoitat?» kysyi Jack nousten istumaan ja hieroen
silmiään.
Hänen oli niin kylmä, että häntä värisytti, ja aluksi ei hän voinut
muistaa, missä hän oli. Täysikuu kumotti pilvettömältä taivaalta ja
sen valossa Jack yhdellä silmäyksellä tunsi paikan, ja hypäten pystyyn
kiiruhti hän pyssy kädessään intiaanin jälkeen, joka ontui rantaa alas
maihinnousupaikalle viitaten Alleynea seuraamaan.
»Katso!» huusi hän viitaten leveälle joelle, joka äkkiä ilmestyi heidän
eteensä puiden välistä. »Mitä veljeni noista ajattelee?»
Jack katsoi sinne, minne hänen kumppaninsa ojennettu käsi osoitti, ja
hämmästyksen ja pelon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kuusi tahi
seitsemän tummaa esinettä näkyi kuun hopeoimalla virralla, ja nuo
esineet näyttivät tulevan heitä kohti.
»Kanootteja, kautta Pyhän Yrjänän!» kerkesi hän vain sanoa, kun
Ellinipsico puolittain työnsi hänet heidän pieneen alukseensa.
Hetkistä myöhemmin kiisivät he mahdollisimman nopeasti pienempää saarta
kohti, pysytellen sadan kyynärän päässä eteläisestä rannasta ja hiukan
alempana. Ellinipsico meloi sen saaren synkässä varjossa, josta he
olivat poistuneet, niin kauan kunnes sen metsä oli kokonaan heidän ja
vihollisen laivaston välillä. Välimatka oli niin lyhyt, että pakolaiset
pääsivät muutamilla rivakoilla vedoilla uuteen turvapaikkaansa. Tässä
Jack ehdotti, että he jatkaisivat pakoaan mannermaalle, sillä hän ei
pitänyt noin itsepintaisten vihollisten läheisyydestä.
»Odota», oli nuoren päällikön rauhallinen vastaus, »Ellinipsico tahtoo
näyttää noille chickasaw-koirille, että haavoitettua pantteria ei ole
hyvä seurata sen pesään!»
Ihmetellen, mikä julma suunnitelma oli mahtanut syntyä hänen ystävänsä
aivoissa, hyppäsi Jack heti rannalle, kun he saapuivat saarelle. Hän
oli ihmeissään, kun shawnee ei seurannut häntä, vaan jäi kanoottiin
istumaan, mela kädessään.
XII.
SHAWNEEN KOSTO.
Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei
voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia.
Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja
istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta
kohti, josta he olivat juuri lähteneet.
Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?
Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen
selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni
kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja,
ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan
suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien
mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun
hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta
he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät
kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen
tummaan varjoon.
Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico
liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa,
jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:
»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat
nyt Ellinipsicon ansassa!»
Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden
kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota
uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin
suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon,
niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä
niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla
parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi
olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin,
jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä
ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa
varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa
yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti
vahvistanut heidän molempien tuomion.
Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä
kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän
odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli
joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen
kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin
kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä
olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla
hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.
»Halloo! Mikä tuo on?»
Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun
pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan
synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs
tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin
Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa
olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut
surman suuhun tahi vangiksi.
Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen
keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja
vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen
yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren
kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn
kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken
arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen
esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi
nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä
ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin
ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja
hylättyinä kuin ensimmäinenkin.
Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut
epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka
hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella
etsimässä haluamiaan uhreja!
Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori
päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat
chickasawien kanootit perässään.
»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän
tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen
veljeni!»
»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto.
Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja
pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.
Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein
hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.
Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja
hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.
»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat
satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»
»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti
Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut
lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.
Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.
»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta
valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa
meidät.»
»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne
aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten
joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan
paikkaan virralla saarien välissä.
Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja,
jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää
nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa
koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.
»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen
ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan
nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.
Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään
ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten
Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata
selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi
nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui
perään pyssy kädessään.
»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia
uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät
tuijottavan suoraan häntä kohti.
Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen
aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia
punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä
kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille
pilkkasanoja heidän omalla kielellään.
»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia.
He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen
kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin
kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on
tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»
Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren
shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat
aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta
Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän
kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis
antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.
Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja
uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti,
samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja
tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.
Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi
Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja
hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi
henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo
masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti,
saaresta mannermaalle.
»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti
shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei
tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»
Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin
kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun
tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin
joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän
aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut
viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella
vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja
nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista
kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista
esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen
pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.
Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin
vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi
hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei
ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli
suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran
kiivaissa pyörteissä.
Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan,
että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon
urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt
palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin
melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että
hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa
kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara
vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden
säälimättömissä ja kovissa oloissa.
Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian,
ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas
Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani
ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia
matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa
vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.
Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja
heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan
kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata
penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.
Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta
kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli
helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia
vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista
ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja
uupumattomasti tunti tunnin perästä.
»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin
nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa
nuorukaista.
Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.
»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja
huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla
jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja
kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin
hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta
kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien
liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja
hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»
»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella
äänellä.
Intiaani hymyili jälleen
»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»
»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.
Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää
ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia
urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.
»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin
ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen
kanootin rantaan.
Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa
jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin
vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.
Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain
piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho.
Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen
odottaessaan niin hienoa paistia.
Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian
jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen
muutamia kysymyksiä.
XIII.
ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.
Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa
paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että
hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.
Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa
Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin
hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun
Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään
pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.
Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta
heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti
kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta
murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien
hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi
jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää
juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen
lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin
toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen
voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän
olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota
valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.
Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin
harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin
kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt
Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri
muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja
Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen
hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä
mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen
shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon.
Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja
ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään,
jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli
sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun
hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi
isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.
Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla
vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he
päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat
Ohio-jokea ylöspäin.
Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen
olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa,
ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti
heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi
chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.
Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä
hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia
puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi
ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika
kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän
matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin
pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä
vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma
Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian
muuttuva.
He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he
eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun.
Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi
Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia
suolalähteitä.
»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan
suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman
suolaa!»
»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas
kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle
rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»
Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja
pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa
tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät
aamunkoitossa metsästämään.
Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän
aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi
lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi
Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän
otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja
aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua
maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin
näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä
mistään esteistä huolimatta.
Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico
hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan
jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan.
Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen
huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka
pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään
suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.
Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack
seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa
pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani
vaipui voihkaisten maahan.
Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta
juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan
puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän
ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli
ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena
punaisen ystävänsä haavaa.
»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi
teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»
Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt
metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään
tuijottamaan puhujaan.
»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti
mies.
»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä
paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi
teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä
yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella
itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri
tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä
ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja
kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat,
kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain
tilaisuutta sattuu!»