luulen, että tästä sodasta on jotakin hyötyäkin. Sen katkeruuden
poistamiseksi, jonka tämä sota jättää jälkeensä, tarvitaan kyllä yhden
tahi kahden sukupolven aika, ja sen takia tahtoisin, että sota olisi jo
ohi.»
»Niin, täällä minä olen vain teidän mukananne Kenton», lisäsi
Jack iloisesti, »enkä ole ollenkaan varma siitä, etteikö teidän
velvollisuutenne olisi viedä minut vankina johonkin amerikkalaiseen
leiriin sen sijaan että nyt autatte minua yhtymään kuninkaan armeijaan.»
Sydämellinen nauru oli metsästäjän vastauksena tähän viattomaan
pilapuheeseen, ja tarmokkaasti käytellen melaansa kiidätti hän
kanoottia heikkoa virtaa ylöspäin. Tennessee- ja Cumberland-jokien
suiden välillä on vain lyhyt matka, ja Kenton toivoi pääsevänsä
viimemainittuun ennen yön tuloa. Tämä onnistuikin, ja kun ilma oli
kirkas, niin laski hän Cumberland-jokea vielä pari penikulmaa.
Matkailijat nukkuivat sinä yönä oikeanpuoleista rantaa lähellä olevalla
pienellä saarella, ja seuraavana aamuna ennen matkalle lähtöä meni
Kenton tapansa mukaan hakemaan jotakin metsänriistaa jättäen Alleynen
valmistamaan aamiaista niistä jäännöksistä, joita oli tallella
eilispäivältä. Jackin suureksi suruksi ja hämmästykseksi ei Kenton enää
palannutkaan.
Kun tunti tunnin perästä kului eikä metsästäjää näkynyt eikä kuulunut,
tuli Jack sangen levottomaksi. Hän ei ainoastaan pelännyt ystävänsä
puolesta, vaan hänen oma tilanteensakin, yksinään ja aseetonna kaukana
erämaassa, oli hyvin arveluttava. Häntä ei olisi ollenkaan huolettanut
(ainakin hän itsekseen päätteli niin), jos hänellä olisi ollut pyssy,
metsästyspuukko ja kyllin ampumavaroja ja varmuus siitä, että Kenton
oli vahingoittumaton. Mutta nyt asiat eivät voineet juuri olla
huonommin.
Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja
Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat
keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä
siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa
tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.
Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt
päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan,
jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen
jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.
Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja
kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt
jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen
turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä
oli varata itselleen jonkinlainen ase.
Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon
luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja
lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja
noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän
ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän
tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista
jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun
puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen
kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen
nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle
valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran
vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja
taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi
pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.
Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa
kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään
piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen
ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja
yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli
helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin
kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten
itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.
Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla
tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei
ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja
rämeistä.
Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta
korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen
ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa
hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman
verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.
Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat,
tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin
mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi
eräs kuollut intiaani.
Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa
jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko
paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja
hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön
kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien
odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen
hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan
tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat
ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.
Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen,
ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta
ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei
mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön
alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan
makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi
olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli
syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli
kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia,
jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa
haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet
ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.
Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla
mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että
joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla
jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti
puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt
pakoon.
Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja
Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä
hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei
ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut
riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos
intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna
yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.
Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori
englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti
melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja
lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.
Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella
kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon
väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle
tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he
olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten
sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi
olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä
kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan
olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se
oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan.
Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia.
Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa
saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä
tuleman piti.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki
hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin.
Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan
tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien
ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta
melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.
Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen
mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä
kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse
ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi
pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen
piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen
ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies
oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään
kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että
hän oli tavallista soturia ylhäisempi.
Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla
hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen
hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi
linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan
puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät
peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten
väijytykseen.
Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut
mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä
sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa
olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön,
muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen
suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja
sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin
ettei saanut hukata hetkeäkään.
Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut,
ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin
ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen
hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että
kaiku kiiriskeli ympäristössä.
Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien
pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat
tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien
saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän
päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain
lisäten heidän pelkoaan.
Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli
toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle
päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein
tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän
oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.
Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa
seuraavin sanoin:
»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon.
Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua,
kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh!
Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja
kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa
hänet omaksi pojakseen.»
Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta
puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi
puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack
oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli
kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään
hänestä yhä enemmän.
Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä
hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata
takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen
soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin
seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.
Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.
XI.
ELLINIPSICO MAKSAA VELKANSA.
Monet ja vaihtelevat ajatukset risteilivät Jackin aivoissa hänen
nopeasti ja tasaisesti juostessaan hämärän metsän läpi uuden tuttavansa
seuraamana. Mihinkä kummalliseen tilanteeseen olivatkaan asiat
kehittyneet muutamien tuntien kuluessa, ja mitä tästä oli lopulta
tuleva.
Hänen halutti kysyä Ellinipsicolta, kuinka tämä oli joutunut niin
kauas shawnee-heimon tavallisilta olinpaikoilta ja kuuluiko hän
siihen joukkoon, joka oli salakavalasti hyökännyt Kentonin kimppuun
ja ehkä vienyt mukanaan hänen ystävänsä. Se seikka, että intiaani oli
juossut heidän tekemää polkua pitkin, viittasi siihen, vaikka Jackin
oli vaikea uskoa tämän ylhäisen näköisen nuorukaisen kuuluneen tuohon
roistojoukkoon. Hän päätti kysellä nuorukaiselta kaikki tähän kuuluvat
seikat ja muita tärkeitä asioita, kun he olivat päässeet turvaan
pienelle saarelle.
He olivat jo viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, johon Jack
oli kätkenyt kanoottinsa, kun Jack tunsi lamauttavan iskun oikeassa
olkapäässään, ja melkein samalla kertaa pyssynlaukaus rikkoi metsän
hiljaisuuden. Mitä se mahtoi merkitä?
Ensi hetkessä ajatteli Jack, että hänen kumppaninsa oli petollisesti
ampunut häntä, sillä pamaus kuului takaapäin. Mutta kääntyen ympäri
huomasi hän helpotuksekseen, että niin ei ollut asian laita.
Ellinipsico oli hypännyt erään puun taakse ja tähtäsi sinne päin, josta
he olivat tulleet. Kun hänen pyssynsä pamahti, niin hyppäsi muutamia
intiaaneja puiden ja pensaiden takaa, ja he hyökkäsivät häntä kohti.
»Tätä tietä!» huusi Jack. »Juokse tuota pientä saarta kohti tuolla
joessa!»
Ellinipsico kuuli hänen sanansa, ja nuo molemmat takaa-ajetut miehet
saapuivat jokirantaan melkein yhtäaikaa. Heidän ensi ajatuksensa oli
syöksyä jokeen ja uida yli, mutta kun Jack yritti kohottaa käsiään sitä
varten, niin hän laski ne alas huudahtaen tahtomattaan tuskasta. Hänen
olkapäänsä oli vioittunut.
Huomattuaan tämän veti tuo nuori päällikkö Jackin erään kaatuneen puun
taakse ja otettuaan maasta pudottamansa pyssyn ojensi hän sen heti
suoraan ensimmäistä vihollista kohti. Jack seurasi heti esimerkkiä.
Chickasawit, jotka eivät pitäneet noiden uhkaavien pyssynsuiden
ilmestymisestä, hakivat aikaa hukkaamatta suojaa lähimpien puiden takaa.
Se maassa makaava puu, jonka takana molemmat pakolaiset piilottelivat,
ulottui kaikeksi onneksi siihen kaislikkoon saakka, jossa kanootti
oli kätkettynä. Vihollisen satunnainen viivyttely antoi Jackille sen
verran aikaa, että hän kerkesi huomata tämän ja käyttää sitä hyväkseen.
Muutamin sanoin ilmoitti hän kumppanilleen asian laidan, ja tuo nerokas
intiaani ymmärsi tilanteen heti.
»Hyvä on! Valkoinen veljeni pitäköön nyt pyssyjä näin.» Ja hän otti
pyssyt ja näytti, kuinka yhden miehen oli mahdollista pitää molemmat
pyssyt kohdallaan ja viholliseen päin tähdättyinä. Kun Alleyne oli
ottanut pyssyt haltuunsa, niin intiaani virkkoi:
»Ellinipsico on notkea kuin pantteri. Hän pujotteleikse nyt kaislikon
läpi ja laittaa kanootin valmiiksi. Kun ison huuhkajan ääni kuuluu,
niin veljeni laukaisee pyssynsä ja kiiruhtaa vedenrajaan.»
Jack nyökkäsi, ja käden käänteessä tuo notkea intiaani ryömi tiehensä
kaislikon läpi melkein yhtä äänettömästi kuin käärme.
Sillä aikaa eivät chickasawitkaan olleet toimettomina, ja kun tuo
haavoittunut englantilainen, tuskia kärsien, piteli noita raskaita
pyssyjä vaakasuorassa asennossaan, niin hän saattoi kuulla kahinaa ja
risahtelua pensaikosta, joiden suojassa vihollinen hiipien eteni.
Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka
aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala,
mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon
tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin
yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden
sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi
ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi
näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin
sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja
syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.
Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela
kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti
ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli
seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.
Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi
toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon
lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin
kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle
saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja
alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.
Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi
saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen
sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä
vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin
ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä
tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi
matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän
ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.
Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun
matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen
saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan
muutaman acren suuruinen.
»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja
ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»
»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen
olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.
Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin
tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan
Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä
olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat
he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden
yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei
ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka
maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.
Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen
istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt
ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä
auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän
saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien
epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen
erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen
mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.
Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta.
Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli
oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei
ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi
kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään
riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta
millä niitä voisi hoitaa?
Intiaanin huudahdus katkaisi nämä synkät mietelmät. Hänen pälyilevät
silmänsä olivat koko ajan maihin nousun jälkeen tutkineet ympäristöä.
»Katso, tuolla on lääkepensas!» huudahti hän melkein iloisesti
osoittaen pientä pensasta, joka kasvoi kallion jyrkänteellä heidän
yläpuolellaan. »Valkoinen veljeni ottaa tämän kirveen ja taittaa
tarpeeksi meille molemmille», jatkoi hän antaen sotatapparansa Jackille.
Luutnantti ihmetteli suuresti, mihin hyödylliseen tarkoitukseen
tuommoisia oksia voisi käyttää, mutta tahtomatta ilmaista epäilyksiään
otti hän kirveen ja ryhtyi tehtäväänsä. Tehtyään pienen kierroksen
saapui hän pienen saaren korkeimmalle huipulle enemmittä vaikeuksitta.
Tullessaan metsikköön huomasi hän, että sen muodostivat pääasiallisesti
surkastuneet pyökkipuut, joiden alla oli läjittäin enimmäkseen
puoleksi pilaantuneita terhoja tahi tyhjiä kuoria, joista oravat tahi
muut metsän eläimet olivat syöneet sydämen. Mutta siellä ja täällä
pahkaisten juurien suojassa oli paljon täysin hyviä pähkinöitä, jotka
olivat makeita ja herkullisia. Pyökkipuiden ja kallion reunan välissä
kasvoi lääkeyrttipensaita.
Koottuaan takkinsa taskut pähkinöitä täyteen ryhtyi Jack taittamaan
itselleen aika kimpun lääkepensaan oksia luullen, että niitä
levitettäisiin maan päälle tilapäiseksi vuoteeksi. Siihen meni aikaa
jonkun verran, kun hän voi työskennellä vain toisella kädellään.
»Ugh! Valkoinen veljeni on tuonut tarpeeksi lääkettä moneen haavaan!»
huudahti Ellinipsico, kun Jack pudotti kimppunsa maahan.
»Haavoihin!» kertasi Jack vilpittömässä hämmästyksessä. »Pelkäänpä,
etten ymmärrä sinua oikein!»
»Ellinipsico on näyttävä valkoiselle miehelle, kuinka hänen punaiset
veljensä haavojansa parantavat», vastasi hän, ja ottaen kourallisen
noita oksia rupesi hän niitä nopeasti kuorimaan metsästyspuukollaan.
Alleyne auttoi, minkä osasi, ja intiaanin kehoituksesta antoi hän tälle
lingossaan olleen ison pyöreän kiven. Nyt oli jo melkoinen läjä kuorta
kiskottuna, ja ottaen sitä kourallisen pani Ellinipsico sen sileälle
kalliolle. Sitten otti hän kiven oikeaan käteensä ja alkoi voimakkaasti
hieroa kuorta hienoksi. Vasemmalla kädellään hän koko ajan pani uutta
kuorta kiven alle, kunnes koko läjä oli muuttunut pehmeäksi massaksi.
Koska kuori on mehuisampaa keväällä tahi kesällä, niin oli se nyt
Ellinipsicon mielestä liian kuivaa, ja Jackin piti tuoda vettä joesta,
jotta kuorta voitiin kostuttaa. Jatketun hieromisen jälkeen muuttui
taikina melkein yhtä sitkeäksi kuin kitti, jolloin intiaanilta pääsi
tyytyväinen murahdus. Hän ryhtyi nyt valmistamaan paria käärettä,
levittäen taikinaa kahdelle liinavaatekaistaleelle, joihin ynnä
siteisiin Jack luovutti mitä hänellä oli paidastaan jäljellä.
Koko toimitukseen ei mennyt puoltatoista tuntia enempää, jonka kuluessa
nuo puoleksi nälkiintyneet miehet tyydyttivät nälkäänsä paahdetulla
maissilla ja pähkinöillä.
Luontaisella kohteliaisuudella tuo nuori shawneepäällikkö vaati saada
ensiksi hoitaa Alleynen haavaa, joka onneksi olikin paljon lievempi
kuin viimemainittu oli luullutkaan. Takkia riisuttaessa putosi kuula
maahan, ja silloin nähtiin sen pysähtyneen takin kainaloon antaen sitä
ennen olkapään lihaksille ankaran iskun rikkomatta ihoa juuri ollenkaan.