takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän
alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä,
ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit
huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan
kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat
heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.
Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien
erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen
noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti
hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja
tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen
suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.
Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen,
kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti
kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä
paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että
heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu
selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu,
koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla
melkein peitti hänen kasvonsa.
Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä
edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan.
Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.
Niinkuin pantteri vaanii uhriaan, niin Kentonkin odotti kunnes hänen
vihollisensa olivat hänen piilopaikkansa kohdalla. Silloin hyökkäsi hän
viidakosta karjaisten niin että kaiku vastasi läheisistä kallioista.
Hämmästyneinä ja kauhistuneina eivät nuo molemmat cherokeesit
yrittäneetkään puolustautua, vaan pakenivat suinpäin jättäen vankinsa
jäljelle.
Kenton, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä, ei koettanutkaan
surmata heitä, vaan ampui ainoastaan pelotukseksi laukauksen heidän
jälkeensä. Kun hän kääntyi kuulustelemaan pelastamaansa miestä, kuuli
hän mainittavan omaa nimeään.
»Kenton! Miten maailmassa olette täällä?»
»Entäs te, herra Alleyne, missä olette te ollut?» vastasi hämmästynyt
metsästäjä tuntiessaan haavoitetun miehen samaksi englantilaiseksi
nuorukaiseksi, jonka kanssa hän oli vähän aikaa sitten ollut vankina
cherokeesien kylässä.
»Inhoittavassa vankeudessa», vastasi Jack melkein synkästi.
»Mutta kertokaa minulle ensin», jatkoi hän ja hänen äänessään oli
jännittynyttä tuskaa, »mitä on tapahtunut Watangassa? Tuliko apu
ajoissa?»
»Tuli», vastasi Kenton ripeästi, »ja nyt on cherokeeseilla
itsellään kova työ omien kyliensä puolustuksessa. Mutta tulkaa
tuonne viidakkoon», jatkoi hän katkaisten puukollaan nahkahihnat,
joilla nuorukaisen ranteet oli sidottu. »Siellä olemme turvassa
hiiviskeleviltä punanahoilta, ja teidän levätessänne voin kertoa
kaikki.»
Jack ei vastustellut, vaan seurasi urhoollista opastaan tiheikköön.
Totta puhuen oli hän hyvin iloinen saadessaan levähdyttää väsyneitä
jäseniään ja hoitaa haavaansa, sillä hänen vartijansa olivat
kiiruhtaneet kulkua välittämättä hänen kipeästä päästään ja hänen
yleensä heikosta tilastaan.
»Tässä on hyvä olla», sanoi Kenton istuutuen pienen puron reunalle,
joka mutkitteli viidakon läpi läheiseen jokeen. »Istuutukaa ja antakaa
minun katsoa haavaanne sillä aikaa kuin kerron teille Watangan
tapahtumista. Sitten pyydän teitä vuorostanne kertomaan, miten saitte
tämän pahan iskun», sanoi hän muuttaessaan varovasti sidettä haavaan.
»Esimerkki on paljon vaikuttavampi kuin hyvät neuvot», vastasi Jack.
»Kun näin teidän onnistuvan yrityksessänne, unhotin neuvonne vartoa
aikaani vastustamattomasta vapauden kaipuustani huolimatta. Unhotin,
etten ollut teidän laisenne eränkäyntitaidon mestari. Eksyin tieltäni
ja kertoakseni pitkän jutun lyhyesti jouduin lopulta minua kiinni
ottamaan lähetettyjen intiaanein leirinuotiolle. Ennenkuin kerkesin
korjata erehdystäni, niin — todellakin, ennenkuin oikein huomasinkaan
sitä, kaatoi sotatapparan isku minut maahan, ja jossakin cherokeesien
varustuksessa tulin jälleen tajuihini. Siellä minä ehkä olisin
saanut oleskella tarpeekseni, elleivät intiaanit olisi saaneet vihiä
lähestymisestänne ja peläten minun pääsevän pakoon lähettäneet minua
liittolaistensa creekien säilytettäväksi.»
»Oli onni, että satuin olemaan juuri siinä, mistä saattajanne olivat
päättäneet kulkea», vastasi metsästäjä lyhyesti ja huuhtoi puhellessaan
purossa verisen siteen.
Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän
oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään
sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt
ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada
tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli
erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.
Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan
puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa
nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois
ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin
syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen
papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten
niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään
takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain
piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän
ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon
pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti
heti haltuunsa.
Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen
kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton
oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä
oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan
ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä
onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi
heidän kimpussaan.
»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti
Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki
lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga
on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»
»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa
sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»
»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen
tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta
kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian
Johannan luo Watangaan.
»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien
vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi,
»niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja
uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»
»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack
kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen
viimeisen hedelmän.
»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan
Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta
Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi,
kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta
saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»
»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan
tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.
»Vaikkapa niinkin», vastasi Kenton rauhallisesti, mutta päättäväisesti,
»muita sittenkin on tämä tie meille soveliain.»
Nähden, että enempi väittely asiasta oli hyödytön, täytyi Alleynen
tyytyä päätökseen ja kysyä kumppaniltaan, milloin tämä aikoi lähteä.
»Yöllä, heti kuun noustua», vastasi metsästäjä, »ja siihen mennessä on
meidän parasta nukkua joku tunti.»
IX.
KUULUISIA UUDISASUKKAITA.
Watangan piirityksestä oli tuskin kulunut kahta viikkoa, kun Harrod
alkoi valmistella paluutaan Kentuckyyn, kuten aluetta, joka oli
saman nimisen joen ja Cumberlandin välissä, jo silloin nimitettiin.
Turhaan koetti hänen tyttärensä varoittaa häntä. Mitä enemmän hän
puhui vaaroista ja mitä mahdottomampana hän piti yritystä perustaa
uudisasutus sellaiseen paikkaan, jota intiaanit niin sattuvasti
nimittivät 'Synkäksi ja veriseksi maaksi', sitä lujemmin päätti Harrod
pysyä päätöksessään.
»Ei kannata puhua, lapsi», sanoi hän lopulta, »minä kuolisin, jos
jäisin tänne pitemmäksi ajaksi. Erämaiden asuttaminen on vaarallista
työtä, myönnän sen kyllä, mutta se on ainoa tehtävä, johon olen sopiva,
ja on aivan yhdentekevää tappaako minut intiaanin kuula vai sotatappara
tai kuolenko taudin riuduttamana vai vanhuuden murtamana sitten kuin
minunkin aikani kerran tulee.»
»Isä, jos sinä menet, niin tahdon tulla mukaasi», vastasi Johanna.
»Tahdon mieluummin jakaa vaarat kanssasi kuin kärsiä poissaolosi
aiheuttamaa jännitystä ja tuskaa.»
Tähän tuo tuima metsästäjä ei kuitenkaan suostunut, vaan vastusteli
sitä niin kauan, että lopulta tehtiin tällainen sopimus: Harrod itse
ja niin monta seuralaista kuin voitaisiin taivuttaa hänen mukaansa
lähtisivät heti tuohon uuteen maahan, ja niin pian kuin he olisivat
rakentaneet kunnollisen varustuksen, tulisi Johanna sinne ensimmäisten
uudisasukasten kanssa.
Eräs vanha uudisasukas oli kuvannut Kentuckyn yhtä kauniiksi ja
ihanaksi kuin paratiisin. Siellä oli runsaasti erinomaisia laitumia ja
viljalti riistaa. Eipä siis ollutkaan ihmeellistä, että kaikki rohkeat
miehet tunsivat vetovoimaa sinne, kun kuulivat siitä puhuttavan. Tuo
maa oli saanut sellaiset synnynnäiset johtomiehet ja metsästäjät
kuin Daniel Boonin, John Floydin, Benjamin Loganin ja James Harrodin
kokonaan lumoihinsa, jota vihamielisten intiaanein tuottamat vaarat
näyttivät vain lisäävän.
Tämä hedelmällinen alue oli jonkinlainen isännätön, ympäristössä
asuvien intiaanein yhteinen metsästysmaa ja kaikkien heimosotien
näyttämö. Cherokeesit, mingot, shawneet, delawarit, irokeesit, miamit,
wyandotit ja monet muut heimot riitelivät keskenään ja valkoisten
kanssa sen omistamisesta, ja jokainen piti itseään alueen oikeana
omistajana. »Synkkä ja verinen maa» oli sattuva nimitys, ja pitkät ajat
oli maa täydellisesti nimensä kaltainen.
Boon oli jo koettanut perustaa uudisasutusta tälle alueelle. Kuultuaan
eräältä Finley-nimiseltä metsästäjältä ja intiaanein luona kulkevalta
kauppamieheltä, kuinka siellä vilisi otuksia aivan laumoittain
ja kuinka hedelmällisiä laitumet olivat, lähti hän Yadkinissa
olevasta kodistaan »mennäkseen Amerikan aarniometsän halki etsimään
Kentucky-nimistä maata», kuten hänen kertojansa omituisesti kirjoittaa
kirjassaan: »Entisen metsästäjän eversti Daniel Boonin seikkailut».
Finleyn opastamana saapui Boon muutamien rohkeitten sukulaistensa
kanssa tuohon luvattuun maahan, jossa he viipyivät monta kuukautta
pyytäen hirviä, karhuja ja puhveleita. Lopulta rupesivat intiaanit
ahdistamaan heitä, ja Boon sekä eräs hänen Stewart-niminen kumppaninsa
joutuivat vangiksi. He pääsivät pakoon, mutta vähän myöhemmin
yllättivät intiaanit jälleen Stewartin, joka silloin menetti
henkensä. Boon viipyi siellä kuitenkin noin vuoden, mutta lopulta
pakotti alituisesti kasvava, ryöstöretkillä kuljeskelevien intiaanein
aiheuttama vaara hänet palaamaan kotiinsa Cumberland-joen laaksoon.
Kaksi tahi kolme vuotta myöhemmin kokosi tuo väsymätön raja-asukas
ympärilleen melkoisen joukon ja lähti vaimoineen ja lapsineen
perustamaan uudisasutusta Kentuckyyn. Tämä yritys epäonnistui melkein
alusta alkaen, sillä joukon saavuttua Cumberland-vuoriston halki
johtaviin, outoihin ja vaikeakulkuisiin soliin hyökkäsivät nuo aina
valppaat punanahkat heidän kimppuunsa, ja joukosta tapettiin kuusi
miestä, muiden mukana Boonin vanhin poika. Karja ja hevoset joutuivat
sekasortoon ja hajaantuivat sinne tänne, ja vaikka metsästäjät lopulta
torjuivatkin hyökkäyksen, oli kotiinpaluu kuitenkin välttämätön.
Nyt, kun mahtavin heimo, shawneet, oli kärsinyt niin raskaan tappion
Ison-Kanawhan luona ja cherokeesit oli ajettu takaisin ja piiritetty
omiin kyliinsä, näytti sopiva aika tulleen uudelle yritykselle saada
pysyvä asunto Kentuckyssä, ja Harrod oli mies, joka ei päästänyt
tilaisuutta käsistään. Hän haki itselleen seuralaisiksi sellaisia
kokeneita metsästäjiä, jotka osasivat ampua, ratsastaa, kaataa puita,
kylvää maissia ja tehdä kaikenlaista hyödyllistä työtä, ja saatuaan
kokoon pienen joukon aloitti hän vaarallisen yrityksensä.
Kun heillä oli tarkoitus perustaa kylä tahi pysyvä asutus sinne,
täytyi heidän viedä mukanaan siemeniä maissin kylvöä varten,
perunoita ja jauhoja, joita tarvittiin tärkeimmän ravinnon, kaadetun
riistan, jatkoksi. Nämä ja muut välttämättömät tarpeet sälytettiin
hevosten selkään. Ne saivat kulkea joukon edellä ja saattoivat
heidän omistajilleen usein paljon vaivaa. Metsä oli niin tiheä, että
alituiseen täytyi hakata tietä joukolle. Kääröt tahtoivat purkautua ja
repeytyä auki, kun samoiltiin louhikkoisten ja suoperäisten alueitten
poikki. Lukuisat joet, jotka sulkivat aina vähän väliä noiden sitkeiden
metsästäjien tien, olivat pahimmat vastukset. Niiden rannat olivat
yleensä hauraat ja pohja liejuinen, tahi ne olivat niin syvät, että
kuormat oli purettava ja vietävä ylitse kiiruusti kyhätyillä lautoilla
ja eläimet uitettava toiselle puolelle. Kaikkien näiden hankaluuksien
lisäksi oli aina oltava varuillaan intiaanein varalta, erittäinkin
öisin.
Päästyään vuorten yli ja kuljettuaan ensin pohjoiseen päin ja sitten
länsipohjoiseen suuntasi Harrod matkansa suoraan sille paikalle, johon
hän oli ensi kerralla yrittänyt asettua asumaan. Uuden vuoden alussa
saapui hän erään pienen Salt River-nimisen Ohion sivujoen rannalle mitä
vaikeimman ja uuvuttavimman matkan jälkeen.
Lyhyen levähdyksen jälkeen ja kun laakso oli pikaisesti tutkittu,
valittiin hirsivarustukselle sopiva paikka muutamien suolalähteiden
läheltä, ja työt aloitettiin. Kun tämä työ oli tekeillä, alkoi muitakin
uudisasukkaita saapua tähän ihmemaahan, ja näiden joukossa oli Daniel
Boonkin, joka toimi yhdessä erään hyvin etevän, Henderson-nimisen
miehen kanssa. Todellisuudessa oli Henderson eräs muita rehellisempi,
Pohjois-Carolinasta tullut maakeinottelija, jolla oli rikkautta ja
vaikutusvaltaa. Hän oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen sopimuksen
vuoristo-cherokeesien kanssa, kuten heimon läntistä haaraa nimitettiin,
että nämä luovuttivat heille koko sen alueen, joka oli Kentucky- ja
Cumberland-jokien välissä. Nyt oli hän lähettänyt Boonin edeltäkäsin
valmistelemaan asemapaikkaa ensimmäiselle uudisasukasjoukolle. Tämä
Boon alkoi muutamien harhailevien intiaanijoukkojen vastustuksen
jälkeen rakentaa Boonsboro-nimistä uudisasutusta eräälle aukealle
paikalle, jonka läpi Kentucky-joki virtasi.
Boonilla oli seuralaisinaan joukko sitkeitä kirveillä ja luodikoilla
varustautuneita metsästäjiä, jotka olivat hakanneet kaitaisen
kujan tahi polun suoraan aarniometsäin halki. Se oli ensimmäinen
tientekoyritys Cumberland-vuorten yli, ja tie tunnetaan myöhemmin
»Boonin tien» tahi »Aarniometsän tien» nimellä. Jälkeenpäin tuli siitä
todellakin Lännen äärettömiin metsiin ja aavikoille johtava valtatie.
Lyhintä käyttökelpoista tietä myöten oli Boonsborosta Harrodsburgiin
noin neljäkymmentä penikulmaa. Molemmat uudisasutukset olivat siis
täydellisesti eristettyjä, yksinäisten salojen keskellä olevia
paikkoja. Näiden erämaiden suunnattoman laajuuden voi vain sellainen
käsittää, joka on kulkenut Suuren lännen aarniometsäin ja äärettömäin
aavikoiden halki.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Harrod oli saanut varustuksensa valmiiksi
ja kylvänyt muutamia maissipeltoja ja pannut perunan, tuli hänen
mahtava kilpailijansa Boon vierailulle. Hän osoittautui olevan matkalla
Pohjois-Carolinaan noutamaan perhettänsä siihen uuteen kotiin, jonka
hän oli heille valmistanut erämaahan. Kuullessaan tämän esitti Harrod
toivomuksensa, että Boon sallisi Johannan seurata hänen perhettään,
kun hän palaisi takaisin Kentuckyyn, mihin tuo kuuluisa metsästäjä
mielellään suostui vapauttaen siten Harrodin suuresta huolesta.
Boon oli todellakin sellainen mies, johon voi luottaa. Koko hänen
olemuksensa herätti luottamusta. Hänen hienojen, nerokkaiden kasvojensa
jokaisesta piirteestä henki rohkeutta, päättäväisyyttä ja valppautta.
Hänellä oli tuima katsanto ja varma käytöstapa, mutta hänen puoleensa
vetävä hymynsä ja miettiväinen kasvojenilmeensä paljastivat jossakin
määrin hänen synnynnäisen hyvyytensä ja hänen luonteensa eheyden.
Sellainen oli Daniel Boon, Amerikan metsästäjistä ja tutkijoista
kuuluisin, jonka urotöistä ja seikkailuista tulisi paksu kirja. Hän
ja Kenton olivat niitä harvoja valkoisia miehiä, jotka kykenivät
voittamaan intiaanein taitavimmatkin näiden omassa sodankäyntitavassa,
ja sen merkityksen ymmärtää kyllä, kun tutkii näitä tapahtumia Lännen
aikakirjoista.
Puhukaamme aluksi Kentonista. Hän seurasi kerran Boonia eräälle
rankaisuretkelle intiaaneja vastaan. Kulkien toisten edellä,
huomasi hän kahden intiaanisoturin ratsastavan tiheässä pensastossa
ponyhevosilla. Tähdäten tarkkaan ampui hän toisen kuoliaaksi ja pahoin
haavoitti toista. Samassa kuuli hän kumminkin kahinaa pensastosta ja
katsahdettuaan ympärilleen näki hän kahden intiaanin tähtäävän häntä
ja toisia kiiruhtavan paikalle. Hän hyppäsi äkkiä syrjään ja molemmat
intiaanit ampuivat ohi, ja Boonin ja toisten metsästäjien riennettyä
apuun pääsi hän pälkähästä vahingoittumattomana.
Näytteeksi näiden intiaanitaistelijain tarmosta kerromme, kuinka
Kenton, vähän aikaa tämän jälkeen, Boonin joukon peräydyttyä, aivan
yksinään varasti noilta valppailta intiaaneilta neljä hyvää hevosta ja
toi ne varustukseen. Koettaessaan harjoittaa tätä vaarallista työtä
paljon suuremmassa mittakaavassa kävi hänen lopulta huonosti.
Todennäköisesti näyttää hänellä olleen näillä rosvoretkillään
suurenmoinen menestys. Mukanaan ainoastaan kaksi apulaista onnistui
hän »nipistämään» satakuusikymmentä hevosta ja ajoi ne varmaan säilöön
aina Ohio-joelle saakka. Siellä onni, tuo »oikullinen impi», hänet
hylkäsi. Myrskytuuli oli nostanut joessa niin ankarat laineet, etteivät
he suurimmilla ponnistuksillakaan voineet kuljettaa noita pelästyneitä
eläimiä joen yli. Kerta toisensa jälkeen ajettiin hevoset veteen, mutta
ne kääntyivät aina takaisin, kun tulivat syvälle vedelle.
Tuotuaan ne niin kauas olivat nuo uskaliaat ryövärit haluttomia
luopumaan saaliistaan ja odottivat, että myrsky asettuisi. Mutta he
odottivat liian kauan! Shawneet olivat päässeet heidän jäljilleen
ja ilmestyivät odottamatta. Valkoiset miehet yllätettiin, ja kun
heidän ruutinsa oli kastunut, eivät he voineet puolustautua kyllin
voimakkaasti. Muudan pääsi pakoon, toinen tapettiin ja Kenton itse
joutui vangiksi — odottamaan kohtaloa, joka oli kuolemaakin kamalampi.
Kun hän oli kärsinyt mitä kauheinta kidutusta ja jatkuvaa kuolintuskaa,
lunastivat muutamat kulkukauppiaat hänet vapaaksi.
Rajaseutujen aikakirjoissa oli Kasper Mansker toinen kuuluisa
metsästäjä ja intiaanitaistelija. Hän oli syntyperältään saksalainen,
kuten voi päättää hänen nimestäänkin, mutta oli yhtäkaikki oikea
metsänkävijä ja varsin taitava luodikon käytössä, jota hän ylpeillen
nimitti Nancyksi, käsitellen sitä kuin elävää olentoa ja rakasta
ystävää. Hän tunsi luonnon niin hyvin, että kaikki metsän äänet olivat
hänelle tuttuja, ja villien lintujen ja eläinten äänten matkimisessa
oli hän intiaaneja taitavampi, jotka siten houkuttelivat monta vähemmän
taitavaa metsästäjää surman suuhun, voimatta pettää Manskeria.
Kerran oli hän kuitenkin joutua ansaan. Kuultuaan useat kerrat villin
kalkkunakukon kotkotusta, lähti hän kulkemaan sinne päin, josta ääni
kuului. Lopulta rupesi hän kumminkin epäilemään ja pian sai hän
täyden varmuuden siitä, että joku intiaani matki tuota metsän ylpeätä
lintua. Hän huomasi vihollisensa kätkeytyneen erään suuren puun
taakse, ja ollen hyvin tottunut intiaanein tapoihin teki hän sukkelaan
suunnitelman antaakseen intiaanille samalla mitalla takaisin. Luottaen
omaan ampumataitoonsa ja tietäen, että intiaanit mielellään ampuivat
vastustajaansa lyhyeltä välimatkalta, ei hän ollut vihollistaan
huomaavinaankaan, vaan kulki edelleen ikäänkuin ei olisi tietänyt
uhkaavasta vaarasta mitään. Metsästäjä varoi kuitenkin menemästä liian
lähelle tuota merkillistä puuta ja kulki kaukaa sen ohi. Hän tiesi
varmasti, että intiaani seuraisi häntä luullen saavansa saaliinsa
helposti. Metsästäjä ei erehtynyt. Saavuttuaan erääseen aukeamaan
metsässä eteni Mansker vähän matkaa haluten houkutella vihollisensa
pois piilopaikastaan. Se onnistuikin ja äkkiä kääntyen ampui metsästäjä
hänet kuoliaaksi.
X.
URHOOLLINEN JACK.
Eteläisen Kaukaisen lännen lyhyt talviaika oli saapunut. Metsät olivat
autiot eikä tuuli huojutellut puiden oksia. Oli elotonta ja hiljaista.
Eräs yksinäinen kanootti, jossa kaksi miestä istui, viiletti Tennesseen
joesta leveälle Ohiolle.
»Taivas, minkälainen joki!» huudahti nuorempi. »Onpa suuri ero tämän
ja sen mitättömän puron välillä, josta aloitimme matkamme; ja totta
puhuen, Kenton, tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi tuolla rannalla
kuin tässä kanootissa, joka on pieni kuin simpukan kuori.»
»Oh, kanootti on kyllä vakava, kun vain osaatte käyttää melaa», vastasi
metsästäjä hilpeästi. »Siinä taidossa on minulla ollut hyvä harjoitus.»
»Niin, te olette merkillisen taitava kaikessa», vastasi englantilainen.
»En voi kuvitella sellaista tilannetta tahi pulmaa, joka saattaisi
teidät ahdinkoon. Olittepa vuoristossa tahi tasangolla, maalla tahi
veden päällä, niin kaikkialla olette kuin kotonanne. Ja se, että
olette onnistunut hankkimaan meille tarpeeksi syötävää matkan varrella
ja samalla välttäneet ne vihamieliset intiaanit, joiden alueen halki
olemme kulkeneet, kummastuttaa minua kaikista enimmän.»
»Sellainen ei tuntuisi teistä ollenkaan vaikealta, herra Alleyne, jos
olisitte ollut täällä erämaassa yhtä monta vuotta kuin minä», vastasi
metsästäjä kääntäen taitavasti kanootin keulan kirkkaana virtaavasta
Tennesseen joesta Ohion mutaisille laineille.
»Ah, sitten se ei tapahdu milloinkaan», oli surullinen vastaus,
sillä tuo erämaan kumma tenho ja tuo vapaa ja kahleeton elämä
noilla autioilla saloilla olivat alkaneet vaikuttaa nuorukaiseen.
»Tultuamme takaisin Watangaan», jatkoi nuorukainen, »on siellä minua
odottamassa kutsukirje, joka määrää minut palaamaan Virginiaan ja
yhtymään rykmenttiini. Siitä saan kiittää tätä kirottua sotaa. En voi
ymmärtää, mitä meidän ministerimme Englannissa oikein ajattelivat, kun
he alkoivat tämän surkuteltavan sodan siirtokuntia vastaan», jatkoi
hän yltyvällä harmilla. »Minä olen varma siitä, että ainoastaan syvä
kunnioitus lippuansa kohtaan on saanut isäni pysymään paikallaan
Virginian armeijassa, sillä jollei hän olisi eronnut virasta ainoastaan
sotaa kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, niin hän olisi
tehnyt sen niiden menettelytapojen takia, joilla sotaa käydään. Minä
vakuutan teille, Kenton, ettei ainoastaan isäni, vaan sadat upseerit ja
kaikki oikein ajattelevat englantilaiset paheksuvat tätä veljessotaa
ja sitä mieletöntä politiikkaa, joka sen aiheutti. Nyt, kun taistelu
on alkanut, pakottaa heidän velvollisuutensa, yhtä paljon kuin
isänmaanrakkautensakin heitä pysymään maalleen uskollisina.»