hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat
soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä
liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen
takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin
voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut
hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää,
sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet
näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia
asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen
teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka
hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen
pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi
aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne
luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa
vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti
ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie
oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja
lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.
Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen
tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse.
Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat
juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle
suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä
näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis
sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki
kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin
hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.
Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi
nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen
huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden
tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta
maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon
saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua
voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria
kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan
suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon
juurella päästä lopulta Virginiaan.
Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet,
mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen
Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa
johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se
ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa
yrityksessään.
»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»
Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat
hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen
pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän
eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut
Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä
suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään.
Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla
olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään
minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä
suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack
oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet
saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi
viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja
kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:
»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat
villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän
kylässään?»
»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien
jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.
Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen
ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin.
Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli
vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja
puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta.
Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä
liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa
taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan
niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti
kaatui kuin pölkky majan seinustalle.
VII.
TURHA TOIVO.
Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden
tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana
Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä
portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen
ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli
mennyt.
Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen
poskelleen katsellessaan autiota polkua.
»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan
enää nähdä häntä.»
Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle
ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli
puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin.
Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli
hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä
ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.
»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen
tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.
»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan
voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»
»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti
hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»
Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan
kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.
»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon
nimen ennenkin.»
»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa»,
vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»
»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla
tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole
hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»
»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona,
ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi
vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille
apua.»
»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod
miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit
saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.
»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä,
kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea
kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään
kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat
intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»
»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti
vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin
kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä
kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli
kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni
annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta
minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin
kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin
paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan
kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi
luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä
pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula
sattunut.»
»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti,
että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä
onnellisesti.»
»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti,
»vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten
milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme
saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä
huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet
niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi
katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.
»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten
kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»
Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen
ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli
tarjottavana.
»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.
»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut.
Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia
varastoja.»
Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi
omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista
pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua
hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna
oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli
tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan
perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.
»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni
vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein
siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita
sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin
paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä
lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli
kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja
oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille
teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.
'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin
tovereilleni.
'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät
kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli
yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»
»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.
»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on
voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi
kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta.
En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»
»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli
mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se
minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että
hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja
luopunut kansalaisistaan.»
Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon
pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.
»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli
todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko
Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»
»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä
hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun
alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit
olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan
heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä
rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»
»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä
ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme
saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden
rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen
petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi
leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»
»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi
Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua
kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni»,
jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että
hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun,
johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista
hälyytyksistä ja vaaroista.»
Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa
vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti
siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen
kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen
vakavan ja tuiman ilmeensä.
»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän
surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut
on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi
intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti
tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko
oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»
Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä
muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa
ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin
mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan
seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää
kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli,
johon hän oli aikonut asettua asumaan.
Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.
»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti.
»Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on
täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on
suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret
puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten
halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita
petoeläimiä!»
Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden
purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän
luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa
väliin.
»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»
Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna
ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja
ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa
paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja
pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua
pitkin.
»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää
vastaan?»
»Katso!» kuului tyyni vastaus.
Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti,
mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan
suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman
ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä
alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää
erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti
katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet
sille hyvin äkkiä.
»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta
seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi
pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.
»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»
»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod
laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat
pantterien lailla hiipien hyökänneet.»
Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin
yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti
tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin
vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla
ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.
Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi
nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli
kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli
Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon
vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack
Alleyne ei ollut mukana.
Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso,
leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen
mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine
vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien
joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.
Mies oli Simon Kenton.
VIII.
MERKILLINEN KOHTAUS.
Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä
tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien
kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.
Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein
luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle
Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä
lähteneensä Watangaan.
»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin
puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti
olkapäälle.
»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan
tapaansa.
»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin
kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän
saapumistamme sinne.»
»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän
omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille
vähän ojennusta», sanoi Robertson.
Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua
ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan
lähdettäisiin viivyttelemättä.
»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on
toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta
miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»
»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi
Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei
olekaan vaikea lähestyä.»
»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna
isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.
Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.
»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»
Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta
tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja
tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän
suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin
punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan
sanansaattajansa puolelle.
»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä
hakiessaan meille apua.»
»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut
pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa
hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden
koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että
hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti
ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»
Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet
naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten
kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat
kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että
Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista
valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä
olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun
joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat
Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.
Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut
väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet
solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen
ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui
koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti
välttämättömältä.
Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond,
kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän
jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan.
Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä
rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:
»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut
heittäytyvät maahan ja lataavat!»
Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko
päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä
voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien
kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.
Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään
kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein
kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka
olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton.
Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas,
että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi
joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään
vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.
Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla
vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän
tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat
hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan
satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään
takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie
olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.