tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä
olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten
korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten
juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien
eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja
jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli
kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone,
jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista
tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin
suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.
Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt
intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella
miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen
kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä
odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn
saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi
itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin.
Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa
piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui
yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi
ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton
Johannan ja kumppaneittensa puolesta.
Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi
joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot,
että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla
kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne
tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta
onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen
syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi
kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet
paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu
sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla
kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi
pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle
ja nukkui päivänkoittoon saakka.
Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön
vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.
Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli
kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä
kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo
kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt
raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen.
Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli
edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään
ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta
luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs
vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja
purkamaan kiukkuansa häneen.
»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien
välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen
sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on
akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»
Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi,
mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin.
Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä
kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän
oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen
häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja
lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän
oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta
tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka
päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa
kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja
lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.
»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi
Aconoasta rauhallisesti.
Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi
Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.
Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi
sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän
kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään
saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin
kidutuspaalussa.
Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä
ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta,
jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla
tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack,
etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.
V.
ONNETTOMUUSTOVERI.
Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä
pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat
työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä
oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen
kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa
kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä
kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia.
Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä
salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli
säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä
vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.
Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata
itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu
kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon
kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan,
jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta
roskaväkeä.
Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin
olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut
hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?
»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli
Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä
pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.
Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja
haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.
»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti
vastatullut uhmailevasti.
Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine
tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen.
Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat
ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu
uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin,
ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja
mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä
päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen
luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti
sidottu selän taakse.
Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä
merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan
ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.
Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin
pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät
he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa.
Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja
hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:
»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»
Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin
hän vastasi:
»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»
Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän
arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut
intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti
ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.
»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti
metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti
Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»
»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies
hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.
Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä
synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta
nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:
»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja
sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»
Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta
hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä,
jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»
»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on
pian tehty.»
Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa
kummastuneena.
»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä
mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»
Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi,
jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi
hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen
kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne
olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia
tuskia.
Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen
muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen
niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten
Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen
seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.
Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu
Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja.
Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten
yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa
tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.
Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi,
näytti Kenton sangen levottomalta.
»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa
jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta
ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena
hain turvaa heidän kylästään.»
Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa
edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:
»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa
virassa Virginian kuvernöörin luona?»
»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,
»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki
hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»
»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat
kovasti.
»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä
vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet
cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»
»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He
ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein
puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen
näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina
voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun
valkoisia vastaan.»
»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää
kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein
sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia
toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa
ne sitten minkälaisia hyvänsä.»
»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen
täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan
maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen
politiikan!»
»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen
kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»
Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta,
ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.
»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme
itsemme.»
»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia
mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan»,
vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua
ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita
intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa
apua, jota minun piti heille hakea.»
Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.
»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja
sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen
seinän rakoon.
»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti
Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät
kohottaa aseitaan meitä vastaan.»
»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko
kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi
suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli
ollut sidottu.
»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille,
mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain
haluan! »
Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin
kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla
tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.
»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista
upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat
tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin
käskystä.»
Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden
verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan
Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja
lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli
matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.
»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan
Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet
vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»
»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia
sotilaspuvustani.»
»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»
Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta
syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen
viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten
antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit
neuvottelutalolle päin.
»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton
kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän
kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»
Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin,
mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota
hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle
ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä
olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä,
naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi
pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia
oksia ja muuta polttopuuta.
Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan
intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti
häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi
itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa
oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan
suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.
Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi
meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja
tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon
merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän
ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain
katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä
huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä,
että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös
taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen
ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta
tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.
Jack päätti seurata esimerkkiä.
VI.
VAPAUS TAIKKA KUOLEMA
Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun
päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui
Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.
»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun
olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti
silmiin.
Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa
vastausta, tuli Kenton väliin.
»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?»
huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota.
Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa
vihollistansa pakenemaan?»
Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat
nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.
»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun
päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.
»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin
rehellisin, sinisin silmin.
»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?»
kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään
tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.
»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin
määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla,
kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.
»Hm!»
Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä
mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:
»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä
polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että
valkoinen mies puhuu totta?»
»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan
olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen
Englannin kuninkaan palveluksessa.»
Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten
sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän
uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.
»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti
rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»
Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla
kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.
Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat
piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa
kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja
kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa
leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti
kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian
alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.
Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon
mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti
täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä
pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä
tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä
hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla.
Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri
olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin
heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä
tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen
tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun
välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.
Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa
tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen
julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan
näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista
ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen
kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen
ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen
tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa
ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva
käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden
leppymätöntä vihollista.
»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä
pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on
riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa
riippui lukematon joukko päänahkoja.
»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he
uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat
kiinnittää häntä paaluun.
Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen
ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan
suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta
iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi.
Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua
kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein
kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.
On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten
hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet
hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan
hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun
kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset
siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti
kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun,
ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta
vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen
sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas
metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien
maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen
takana olevalle aukealle.