AARNIOMETSÄN TYTÄR
Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista
Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta
Nuorisolle kertonut
CH. R. KENYON
Englannin kielestä suomentanut
O.E.N. [O. E. Nyman]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.
SISÄLLYS:
I. Salon tyttö.
II. Katsaus taaksepäin.
III. Sankaripoika.
IV. Matkalla.
V. Onnettomuustoveri.
VI. Vapaus taikka kuolema.
VII. Turha toivo.
VIII. Merkillinen kohtaus.
IX. Kuuluisia uudisasukkaita.
X. Urhoollinen Jack.
XI. Ellinipsico maksaa velkansa.
XII. Shawneen kosto.
XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu.
XIV. Raivoisa taistelu.
XV. Kadoksissa ja löydetty.
XVI. Kentonin seikkailut.
XVII. Yllätyksiä.
XVIII. Watangassa.
XIX. Länsi herää.
XX. Yöllinen seikkailu.
XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa!
XXII. Jännittävä hetki.
XXIII. Ratkaiseva taistelu.
XXIV. Vae victis — voi voitettuja.
XXV. Hyökkäys.
XXVI. Luolassa.
XXVII. Hurja taistelu.
XXVIII. Turmiollinen viivytys.
XXIX. Rohkea hyppäys.
XXX. Epäilyttävä merkki.
XXXI. Sankari ja sankaritar.
I.
SALON TYTTÖ.
Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten
hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä
oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden
luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.
Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään
eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja
taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.
Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan
oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi
merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän
tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä
pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti
tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa,
kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän
sopusuhtaisina ja kauniina.
Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä
pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan
takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut
kasvot.
Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris
huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja
sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita
sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta
arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja
niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista
oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän
paaluaitauksen luokse.
Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet
heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta
määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä,
mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi
ampuma-aukoille.
Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että
tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset
aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien
keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen
jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen
puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat
samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi
teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin
raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu
veistetyistä hirsistä.
Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori,
Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä
päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten
johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla
oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti
myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan
vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli
saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo
Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.
Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta
oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa
shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen
ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän
heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä.
Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu.
Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo
kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori
Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.
Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus
herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän
ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri
tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön
suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla
pelastaa tytön.
»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan
kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty
paalutuksen hirsiä.
Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen
juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan.
Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja
vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen
syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.
Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa
jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen.
Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun
melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus —
puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat
kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima
vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän
tulevat kohtalonsa.
»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja
päättäväinen ääni Jackin lähellä.
Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa,
ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä.
Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin
meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka
päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula,
ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa
kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä
kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua
sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit
suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.
Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien
enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat
vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat
tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan
peräytyivät tuntuvin tappioin.
Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen
intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä
kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka
kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä
oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni
uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä
etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit
tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta
intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä
ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet
paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.
Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus
ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä,
olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen
pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin,
jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista
kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti
syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.
Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan
alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten
asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta
tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen
uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu
häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat
julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut.
Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka
pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä
uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden
anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin
syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja
sotatapparalla.
Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten
miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien
ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko,
vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka
oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin
tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat
vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin
neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin
pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista,
puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän
suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen
heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus.
Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset
piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja
lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset
konnat karkoitettiin joukosta pois.
Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä
raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten
keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa
Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen,
joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja
verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja
siirtokuntain joukkojen välillä.
Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä
taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet
lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin
viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja
pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma
ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten
kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen
ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei
vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin
kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus
onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä
intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä,
kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja
sukupuoleen katsomatta.
Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat
uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit,
ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava
vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva
paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman
seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.
Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä
toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien
anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös
aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää
nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään
tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan
rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja
uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin
raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien
intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.
II.
KATSAUS TAAKSEPÄIN.
Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin
pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava
shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat
pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin
pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana
olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken
ratoksi Watangan piirityksen aikana.
Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli
ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten
sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti
lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen
pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun,
jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin
johdolla.
Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten
molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen
eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen
Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi
kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen
kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli
syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon.
Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet
useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa
sovussa raja-asukasten kanssa.
Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit
perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti,
ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli
hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen.
Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia
seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien
kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen
katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta
niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä
yhtämittaisessa humalassa.
Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa
oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja
rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla
on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen
olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli
ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja
ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin
hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat
siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt
valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia
kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»
Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä
asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien,
että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä
kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat,
joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa
ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän
rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan.
Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän
arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla
hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.»
Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän,
verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.
Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi
luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran
pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.
Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava
se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas.
Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista
arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä
uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja
tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.
Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa
vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen
pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen
etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän
marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa
kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.
Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja
intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle
Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu
kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn
laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli
tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.
Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat
metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.
Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka
ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan
marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.
Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut
toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen
sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean
vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti
metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui
hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen
poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli
näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi
pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten
leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan
kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä
pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.
Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta
oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä
vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista
metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä
ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut.
Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät
intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen
yllättävän uutisen.
Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan
uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne
hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.
»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä
kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen
intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös
makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten
pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.
Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan
noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka
kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian
kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles
Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään.
Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin
paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin
voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut
ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi
onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja
pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun,
mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.
Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä
aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita.
Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien
yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista
laitettu rintavarustus niemen poikki.
Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka,
kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan
voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan
selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla
pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen
aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin,
hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi
löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä,
selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset,
huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.
Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi.
Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä
intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa
kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet
paikalle.
Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien
äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous,
mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi.
Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin
monen päällikkönsä kuolemasta.
Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin
hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen
rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti
puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä
voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella
omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.
Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina
tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka
ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä
kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot
paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä,
johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.
»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille
taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä,
miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme,
ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat
väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan
ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan
lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan
sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'
Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata
yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta.
Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa
voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät
he hiljaa tiehensä.
Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk
joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki
haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa
taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli
kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun
otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin
parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.
Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden
mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä
kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita
samassa suhteessa vähemmän.»
Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja
oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan
voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset.
Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli
täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin
rauhaa pyytämään.
Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan
sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä.
»Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa,
ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen
kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat
kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin
rukouksillekin.
Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja
sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja
julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti
hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin
neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat
minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi
heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa
Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen
oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja
Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen
ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa
vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat
syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä
kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta,
kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli
todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei
sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.
Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten
johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi,
kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin
kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä,
hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet
kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä
käytöksensä.
Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin
Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta
täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen
miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut
heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän
kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän
luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa
lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin
julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui
se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut
hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys,
koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe
oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.
»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan,
kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä,
kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän
ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen
rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan,
että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen
miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään
miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime
keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki
omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää
pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa.
Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti
nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta
älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta.
Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään
toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei
mitään!»
III.
SANKARIPOIKA.
Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut,
neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä!
Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu
merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei
mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat
todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.
»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja
verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän
lausui ne.
Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva,
tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin
tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.
Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille
kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten
pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan
tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien
piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa
kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki
pelkäsivät yritystä.
»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran.
Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa.
»Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän
katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli
muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä
lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.
»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat
kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat
tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa
kylälinnoituksemme järjestystä!»
Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta
käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän
yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin
omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin
olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.
Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään
hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin
kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen
kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui
ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän
voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan,
ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen
käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä:
»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä
kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen
läpi.»
Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului
hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata
rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta
englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei
näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva
ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset
silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman
miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni,
Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä
hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin
virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista
täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran
sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin
perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli
ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.
»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti
nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa
teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin
hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James
Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.
Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen,
mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne
oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja
salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.
»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.
Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä
kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi
määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin
koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen
epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti
nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen
päätöksensä oli tehty.
»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä
ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»
»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.
Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että
hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen
ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat
herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää
näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että
englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.
Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta.
Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi
hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden
kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta
tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet
toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti
ennen tätä hetkeä.
Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän
saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt,
valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran
asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä,
vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon
seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän
aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli,
arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän
sen suorittaakin, vaikka henki menisi.
»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden
omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle.
»Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän
kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi
kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»
Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka
tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin
sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:
»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen
uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten
parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän
liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit
polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui
metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina
kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin
muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon
uhreiksi.»
Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi
sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:
»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan
tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta
uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen.
Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja,
»välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut
lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä.
Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää
tähän saakka salaamiaan tunteita.
Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle
majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan
povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa
valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen
hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman
hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.
»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani
kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme
Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan
tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa
ja turvallisesti.»
»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei
voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän
on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän
asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta
näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen
aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se
ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa,
etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen
eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut
kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan
juuri pelkää.»
»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne,
joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.
»Kyllä», vastasi tyttö, »ja sen nimi on hänen mukaan Harrodsburg.
Se on siellä ihanassa Kentucky'ssa, mutta on toistaiseksi autio
intiaanein ryöstöretkien tähden. Kuitenkin aikoo isä pian opastaa uuden
retkikunnan sinne ja jäädä sinne asumaan.»
»Tahtoisin mielelläni lähteä hänen mukaansa», huudahti Jack ja
katsellessaan Johannan silmiä unhotti hän hetkeksi pian alkavan
seikkailunsa.
Raskas huokaus nousi tytön rinnasta. »Kaikki saattaa olla sen varassa,
kuinka nyt onnistutte», vastasi hän värähtelevällä äänellä, ja nousten
ylös salli hän rakastettunsa painaa hehkuville poskilleen viimeisen
jäähyväissuudelman, ennenkuin he erosivat — ehkä ainiaaksi.
IV.
MATKALLA.
Ensimmäiset heikot valojuovat alkoivat juuri näkyä pimeän metsän takaa,
kun Alleyne tuli ulos hirsimökistä, joka oli ollut hänen kotinsa näinä
sisällysrikkaina viikkoina. Katsottuaan nopeasti ympärilleen meni hän
sukkelaan aitaukselle, jossa hevoset olivat, ja saatuaan veräjän auki
juoksi eräs kaunis, punaisenharmaa tamma hänen luokseen hiljaisesti
hirnahdellen tuntiessaan hänet.
»Hiljaa, Rhona!» kuiskasi hän. »Meillä on edessämme vaarallinen matka.
Meidän täytyy olla hyvin hiljaa». Ja pidellen maissilla täytettyä
maljaa toisessa kädessä taputteli hän toisella hevosen kaunista kaulaa
sillä aikaa kuin tämä syödä rouskutteli ruoka-annostaan.
Hänen takaansa kuuluvat askeleet herättivät Alleynen huomion, ja
kääntyessään tunsi hän päällikön pitkän ja laihan vartalon.
»Se on oikein, nuori mies», sanoi vastatullut. »Kun pidätte noin hyvää
huolta hevosestanne, se hädän hetkellä ei jätä teitä pulaan.»
Robertson'in avulla oli Jack pian valmis alkamaan vaarallisen
tehtävänsä. Joukko rohkeita metsästäjiä seisoi suuren portin luona
valmiina aukaisemaan sen sopivalla hetkellä, ja vaikka oli hyvin
varhainen, oli monta kylän asukasta tullut katsomaan hänen lähtöään.
Katsottuaan viimeisen kerran erään hirsimajan ylisikkunasta näkyviin
Johannan kalpeihin kasvoihin hyppäsi Alleyne satulaan.
»Oletko jo valmis?» sanoi päällikkö viitaten miehille aukaisemaan
suuren salvan, joka vielä sulki portin.
»Kyllä heti», vastasi Jack puristaen ratsunsa kylkiä ja valmistaen
sitä hyökkäykseen. Suitset olivat lujasti toisessa kädessä ja suuri
ratsumiehen pistooli toisessa.
»Sitten menkää Jumalan nimeen!» huudahti Robertson lyöden yhteen
kätensä merkiksi, että portinvahdit aukaisisivat portin.
Samassa kun portti lensi auki hellitti Jack suitsia ja Rhona kiiti
kylästä täyttä laukkaa. Onneksi eivät intiaanit ollenkaan aavistaneet
tällaista rohkeaa yritystä, ja Jack oli jo ratsastanut jonkun matkaa,
ennenkuin tehtiin vakavampi yritys pysäyttää hänet. Ne harvat
tiedustelijat, jotka hän kohtasi, pakenivat säikähtyneinä hänen
nopeasti karatessa esiin tahi laukaisivat pyssynsä niin hätäisesti,
etteivät osanneet häneen hämärässä metsässä.
Lähellä edessäpäin oleva valoisampi paikka näyttäytyi olevan
Watanga-joen mutka, jota kohti tuo nuori englantilainen suuntasi
kulkunsa. Päästyään kerran tämän esteen yli olisi hän vihollisen
ketjun ulkopuolella, ja sitten kysyttiin vain kestävyyttä suorittaa
nopeasti jäljellä oleva matka Virginiaan. Hän nautti jo etukäteen
siitä riemusta, jota hän tuntisi silloin kun hän vahvan sotilas-
tahi metsästäjäjoukon mukana palaisi vapauttamaan Johannaa ja tämän
onnettomuustovereita. Mutta äkkiä sai joku metsäneläimen ääni hänet
hätkähtämään.
Ääni kuulosti tulevan tien lähellä olevasta, erästä kaatunutta puuta
peittävästä köynnöskasvirykelmästä, mutta mitään ei näkynyt. Kuitenkin
osoitti Rhona ilmeisiä pelon merkkejä ja tempoi kovasti suitsiaan.
Tuskallisen valppaana koetti Jack nähdä jotakin merkkiä väijyvistä
intiaaneista, mutta turhaan, vaikka hän tiesi varmasti näiden
ympäröivän häntä. Mutta hänen ei tarvinnut olla kauan tietämättömänä,
sillä äkkiä ilmestyessään metsästä hyppäsi joen viettävällä törmällä
kasvavasta pensaikosta joukko cherokeesia, jotka riemuhuudoin
juoksivat pidättämään häntä. Siitä kuitenkaan välittämättä veti
Alleyne suitsista ja kääntyen ympäri koetti hän päästä menemään heidän
oikealta puoleltaan. Mutta hänen täytyi luopua siitä juonesta, sillä
useita punanahkoja ilmestyi hänen eteensä, ja koettaessaan saavuttaa
tien, jota hän oli tullut, oli sekin jo noiden viekkaitten intiaanein
sulkema. Ei ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin koettaa hyökätä
saarroksen läpi. Rohkaistuaan muutamalla sanalla uljasta ratsuaan
käänsi hän sen suoraan jokea kohti, ja painaen kannukset kylkiin
hyökkäsi hän raivokkaasti hämmästyneeseen joukkoon. Näytti jo siltä,
että tämä rohkea isku vapauden puolesta onnistuisi. Täydellisesti
hämmästyneinä väistyivät soturit laukkaavan hevosen tieltä. Kahlaamo
oli lähellä. Joku kyynärä vielä ja hän olisi ollut vihollistensa
saavuttamattomissa. Mutta valitettavasti ei käynyt niin, sillä juuri
kun hänen hevosensa syöksyi jokeen, sattui sotatapparan isku hänen
takaraivoonsa ja hän putosi tiedotonna ja verissään veteen.
Kun Alleyne tuli tajuihinsa, makasi hän selällään jonkinlaisilla
kömpelötekoisilla paareilla, joita pari vahvaa intiaania nopeasti
kulkien kantoi. Vähään aikaan ei hän voinut muistaa, mitä oli
tapahtunut, ja hän oli hyvin hämmästynyt tilanteesta, johon hän
oli joutunut. Vähitellen selvisi kuitenkin hänen järkensä ja hänen
muistiinsa palautuivat kaikki asianhaarat liiankin hyvin. Kauhistuen
ymmärsi hän olevansa cherokeesien vankina.
Tietäen kohtalon, joka todennäköisesti odotti häntä, oli Jack'in
ensimmäinen ajatus tehdä uusi yritys vapautensa puolesta tahi sitten
kuolla heti. Mutta mietittyään hetkisen huomasi hän selvästi, että
sellainen harkitsematon teko olisi hulluutta. Ensiksikin tunsi hän
itsensä heikoksi ja kipeäksi saamastansa iskusta, ja toiseksi oli
hän lujasti sidottu paareihin. Sillä hetkellä täytyi hänen olla niin
kärsivällinen kuin hän voi ja odottaa aikaansa, kunnes asianhaarat
olisivat pakoyritykselle suotuisammat.
»Nuori valkonaama näyttää surulliselta», sanoi eräs ääni paarien
vieressä, kun Jack tahtomattaan huokaisi syvään.
Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän,
käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää
intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän
katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:
»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet
ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri
molemmille!»
»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole
tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta
veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös
intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä
leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille
lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»
»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi
muuttaa keskustelun aihetta.
»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.
»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen
rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas
uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.