"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti
vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit,
sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.
Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa,
kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa
paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me
voitimme."
Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti
häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin
potki kun väkisin kannettava karju.
Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja
asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä
täysi narri.
Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin
Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa,
joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.
Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista,
jota kesti seuraavaan päivään.
Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa
suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa,
jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta
pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai
kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä
sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi
iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He
olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä
olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää
joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka
muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo
pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle,
johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että
mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja,
jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman
päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla
kaunistettaisiin.
Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita,
suutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua.
Siistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.
Koponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille,
jonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.
Kaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.
Matkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät
kuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut
omistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön
luottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen
vaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan
kestikiivari-talossa.
Monta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä
kiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen
miehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen
puolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen
teki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein
kunnollisen.
Mutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin
satelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat
mieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa
odottamasta voitostaan.
Mutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.
Ystävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen
tuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät
joka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat
koirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta
Kakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.
Toisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli
määrätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin
senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri
lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun
rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata
suurilla saappaillansa.
Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.
Tultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka
juosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.
Kakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa
puhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain
merkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan
voinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille,
ja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin
pois'olemisestaan.
Jurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.
Heidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen
käräjäpaikasta.
Timo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa
kalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin
ammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta
tavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät
onnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä
aina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä
sydämmellisesti vihasivat.
Kuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia
tavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli
hänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa
saadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä
sellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon
vaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä.
Vihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa
mielialassa.
Makeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli
asettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan
viemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen
viehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka
pysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä
äänellä lausuen:
"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin
tullikamariin!"
Tämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja
naamansa oli keltatautisen näköinen.
"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme," lausui
äkästynyt tullikersantti.
"Ottakaa hevonen ja kaikki," sanoi vihdoin Kakkuri, "mutta laskekaa
minun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa
herrainpäivämiestä huutamassa."
"Niinkö luulet?" väitti kersantti, "kas nytpä et petäkkään meitä, vaan
olet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun
veneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua
ruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon
sulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä
minä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta -- hä-hä-hä!"
Nytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä,
mutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan
vaikka hän vaunuihin siottaisiin.
Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä
markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli
yhtä avoin lain hakemukselle.
Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa
joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis
oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa
ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.
Ei siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan
ystävänsä.
Tästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että
aina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.