Iloa ja murhetta.
Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin
alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti
jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja
täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.
Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori
Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan
luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa.
Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli
kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin
selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta
riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.
Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta
syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa
osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen.
Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä
vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän
seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa
sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen
että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin
puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi
kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui
miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen
kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.
Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa
levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän
liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä
Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti
sitä hereillä sopivilla keinoilla.
Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen
sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin
vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän
sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti
suunsa pahantapaseen nauruun.
"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.
"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti
paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen
onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."
"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen
leukaansa.
"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin
kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa
voittaminen."
"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"
"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa
pääkaupunkiin."
"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski
ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin
helmeilevää viiniä päälliseksi.
Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo
tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille
vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.
Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja
olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi
rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi
häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi
valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman.
Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli
herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä
oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin
se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten
sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.
Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta,
sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla
takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen
itsekseen.
Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta.
Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän
asiaa.
Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä
kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään
voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli
kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten
mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä
aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka
sisällys oli seuraava:
"Hurraa veikko!
Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja
muut ystäväsi Koivulaan.