Julman paha kohtalo.
Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun
15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.
Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät,
ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se
olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:
"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa
pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana
sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en
kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen
vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi
olla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää,
jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat
lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi.
Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja
aikeita."
Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle
antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.
Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:
Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo,
jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla
saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt
viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä
voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea
julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä
olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin,
varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.
Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania,
joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä,
mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli
kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille.
Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät
matkalle.
Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei
kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti
astelivat eteenpäin.
Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi
kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä.
Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua,
mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta
tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin
sanoen:
"Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina."
Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.
"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.
"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
Jurri.
"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun
välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."
Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti
että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi
perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin
tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja
tasasella.
"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen
iloisesti.
Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli
lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa
alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.
Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä:
joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan
kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle,
mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa
oli suden kuoppa.
Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa
jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.
Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen
risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan
pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi
tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.
Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat
kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta
osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.
Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena
tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi
peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen
sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi
tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen
avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta
tulisessa uunissa.
Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä
ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin
että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.
Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä,
jotka onneksi olivat pudonneet muassa.
Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet,
tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.
"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.
"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"
"Voi hirvittävää!"
"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"
"Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa,
rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse
perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä
näen sekä sarvet että sorkat."
"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä,
voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen,
mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän
pitäminen."
"Emmekö voisi päästä ylös?"
"Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat
nerokkaasti rakennetut."
Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon
avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta
keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania
olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä
samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.
"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten
lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.
"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on
ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan
tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto
tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne
herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"
Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä
kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui
sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän
puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä,
sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.
Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että
kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.
Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä
huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa.
Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut,
armosta oikialla ajalla auttaa heitä.