Päättävä hetki.
Raivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän
maantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan
lähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.
Tässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet
keskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin
vähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas
valtiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja
lisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä
lähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan
mitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä,
ettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.
Tämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo
monet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen,
selvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.
Mutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten
valtiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan
heimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee
huutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka
talollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan
olisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata
kauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian
tulee ilmi.
Ensikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan
saada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien
puolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin
sen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että
kunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on
yhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti
niin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan
valiomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja.
Yhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti
monta sataa.
Tämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy
mintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen
syyttelevät.
Joska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin
tulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen
näköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.
Mutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli
kuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut
tarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn
kunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu
neronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.
Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten
ennenkin, tulevan valituksi.
Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä.
Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa,
joka pakoitti huutomiesten mieltä.
Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin
sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin
tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme
valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta
toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä
tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.
Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä
olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti
Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen
seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen
täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen
liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku
muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta
Mutkanen hellästi rakasti.
Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli
lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä?
Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.
"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti.
Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut
hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin
huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.
"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.
"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se
on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt... Mutta
kumma kuitenkin... Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut
meille sanan toimittaa."
Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela
astui käräjätaloon.
Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.
Pekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa
toista asiaa.
Hän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria
vastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. "Aja oikein
helvetin hojakkaa", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän
kumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa,
kiroellen Jurrin poisoloa.
"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa."
Mutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli
toivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa
häpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.
"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin
puolesta," lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.
Samassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.
Tuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei
vihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta
eikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.
Heti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin
vuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:
"Raivolan käräjäkunnan tuomarille!
Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa
valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta,
mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville,
saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni
lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.
Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.