iskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi
johtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi:
sinä olet tästälähin päällikkömme."
Pikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä
tarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. "Ei toki, johtaja",
hän sanoi, "se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua
niin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin
Hoodin mies."
Ja niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä
johtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän
erinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.
Sheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi
metsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän
kirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja
sanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi
ollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.
Näin virkkoi itse kuningas
ja oli vihoissaan:
"Sheriffin petti Pikku John,
ja petti kuninkaan.
Sheriffin petti Pikku John,
Sen huomaan selvästi,
Muutenpa riippuis hirressä
Sheriffi varmasti."
Ajatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard
oli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät
suuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta
viha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän
alkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.
"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!" hän sanoi hovilaisilleen, "kylläpä
se mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli
Johanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan.
Olisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin
Hood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta
avustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko
Englannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani
saadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa
uskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä." Ja
Rikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli
palkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja
vapauttaa johtajansa.
Pieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi
niin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää
milloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin,
ja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle
hyvänsä.
XXIV luku
WILL STUTELY TARTTUU SHERIFFIN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN
Sattuipa niin, että sinä yönä, jolloin Robin Hood, Pikku John ja
Much suorittivat kuuluisan pakonsa Nottinghamin muurien yli, heidät
huomattiin. Muuan rajasuutari Lobbin naapuri oli herännyt hätäkellon
soittoon ja huutoon ja juossut ulos katsomaan, mikä oli syynä meteliin.
Hän oli juuri menossa sisään takaisin kun kuuli hiipiviä askelia
Lobbin talon katolta. Tämä Lobbin naapuri oli viekas, mateleva mies,
ja hänen nimensä oli Higg. Hän siis asettui piiloon ja piti silmällä
rajasuutarin taloa. Pian hän pääsikin selville siitä, että kolme miestä
oli laskettu alas muurin yli, ja ihmetteli mitä se merkitsi. Seuraavana
päivänä hän tiesi varmasti, mitä miehiä ne olivat olleet, hän näet
kuuli sheriffin miehen kuuluttavan, että iso palkinto annettaisiin
Robin Hoodin ja niiden kahden miehen vangitsemisesta, jotka olivat
teeskennelleet olevansa kuninkaan lähettejä.
Higg meni heti sheriffin luo ja kertoi tietonsa. Aluksi sheriffi aikoi
vangita Lobbin, mutta ollessaan juuri antamaisillaan tämän määräyksen
hän hillitsi itsensä.
"Ei", hän sanoi, "tuskin maksaa vaivaa vangita kurjaa rajasuutaria.
Hänestä tulee minun syöttini. Jos henkipatot sillä tavoin käyttävät
häntä hyväkseen, käyvät he varmaan usein hänen luonaan. Minä siis annan
vartioida hänen taloansa, ja ehkä se on ansa, joka pyydystää arvokkaan
saaliin."
Hän siis antoi Higgille kaksitoista hopeapenniä ja lupasi hänelle
lisäksi viisikymmentä, jos hän visusti pitäisi silmällä naapurinsa
taloa ja heti ilmoittaisi, kun Lobbilla oli luonaan henkipattojen
tapaisia vieraita.
Higg pisti hopearahat taskuunsa ja lähti kotiin ja piti tarkasti
silmällä Lobbin taloa. Kului toista viikkoa, ennen kuin hän kovalla
touhulla saapui sheriffin kartanoon.
"Nyt Lobbilla on luonaan vieras", hän sanoi, "joka ei ole
kaupunkilainen, vaan luullakseni henkipatto."
Sheriffi lähetti heti kolme miestä vangitsemaan vierasta, jonka he
tapaisivat rajasuutari Lobbin talosta, ja tuomaan hänet sheriffin
virkahuoneeseen.
Nuo kolme miestä lähtivät menemään ja tunkeutuivat rajasuutarin taloon
ja tapasivat hänet puhumassa pitkän, vahvan miehen kanssa. Tämä oli
Will Stutely, ja hän oli tosiaankin tullut Robinin käskystä kuulemaan,
oliko Lobb välttänyt kaikki epäluulot osallisuudestaan Robinin ja
hänen ystäviensä pakoon. Robinin huolenpito Lobbista, joka oli häntä
auttanut, oli siis syynä Willin onnettomuuteen, sillä kukaan ei
aavistanut, että viekas ja petollinen Higg vartioi taloa sheriffin
laskuun.
Sheriffin lähettämästä kolmesta miehestä sattui muuan tuntemaan Will
Stutelyn hyvin.
"Niin, niin, tämä on henkipatto!" hän huusi. "Vangitkaa hänet! Viekää
hänet sheriffin luo. Johtajamme tulee olemaan tyytyväinen tähän. Mies
on noiden Robin Hoodin palveluksessa olevien roistojen pääpukareita."
Will sieppasi miekkansa ja hyökkäsi ovelle. Kehkeytyi kiivas ottelu, ja
Stutely kumosi maahan kaksi vastustajaansa ja syöksyi kadulle. Mutta
siellä oli uusia vihollisia vastassa, ja hänet voitettiin ja otettiin
kiinni.
Sheriffi nauroi julmasti kuullessaan, että muuan Robinin miehistä oli
vangittu.
"Turhaa on vedota kuninkaan tuomioon tämän yhden takia!" hän huudahti.
"Mies on täydellisesti minun vallassani ja hänet ripustetaan hirteen
huomenna aamunkoitossa. Pankaa hänet tyrmään ja asettakaa vahva
jousimiesjoukko vartioimaan paikkaa, kunnes hän varmasti heiluu
hirressä."
Niin suruiseksi Robin Hood
Sai tämän kuultuaan;
Ja miehensä nyt iloiset,
Ne kaikki vannomaan:
"Will Stutelyä autetaan,
Hän tuodaan takaisin,
Tai kuolinhetki koittava
On monen keikarin."
Robin kokosi paikalla miehensä metsän kaikilta kulmilta, ja henkipatot
lähtivät marssimaan toverinsa avuksi.
Hän pukeutuu punaisiin
Taas miehet vihreihin
Ei uljahampaa näkyä
Oo nähty sittemmin.
Tuo rivi kelpo urhojen
Upea näky on:
Joka miehellä miekka leveä
Ja jousi verraton!
Niin he lähtivät Nottinghamiin, ja ennen aamunkoittoa Robin oli
asettanut miehensä väijyksiin muurien edustalle. Ihmeekseen he päivän
ensi sarastuksessa huomasivat portin eteen pystytetyn hirsipuun.
Sheriffi oli niin varma nopean hirttämisensä onnistumisesta, että
oli antanut pystyttää hirsipuun suoraan metsään päin henkipattojen
kiusaksi: hän ei hiukkaakaan aavistanut, kuinka nopeasti Robin oli
rientänyt avuksi.
"Tuolla on pyhiinvaeltaja muurin juurella", sanoi Robin Hood Pikku
Johnille. "Minä lähetän jonkun tiedustelemaan häneltä viimeisiä
uutisia."
Muuan nuorukainen lähetettiin juttelemaan pyhiinvaeltajan kanssa, ja
hän palasi sellaisin uutisin, että Will Stutely pian tuotaisiin sinne
hirtettäväksi muurin edustalle pystytettyyn hirsipuuhun. Tuskin nuori
mies oli palannut, kun jo portit aukaistiin sepposen selälleen, ja
jonona virtasi jousimiehiä ja keihäsmiehiä kaupungista ulos. Rivi
toisensa jälkeen heitä työntyi esiin, kunnes hirsipuun ympärillä
oli valtaisa joukko aseistettuja miehiä, joiden keihäiden kärjet ja
paljastetut miekat välkkyivät vasta nousseen auringon valossa.
Melkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen
lakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen
kuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko
sheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa
vartioivan ryhmän vieressä.
Will heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli
sitten kohteliaasti sheriffiä.
"Kun kuolla mun täytyy", sanoi Will,
"Yks pyyntö mulla vaan:
Jalon johtajan joukosta hirtetty
Ei vielä ainuttakaan.
Anna miekka siis mullekin kätehen,
Ja siteeni irroita,
Niin kanssanne taistelen, siksi kuin
Jään kentälle kuolleena."
Mutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että
Willille suotaisiin niin kunniakas kuolema.
"Ei puhettakaan", sanoi sheriffi,
"Sun matkasi hirteen vie
Ja sama on loppu johtajas,
Jos minulla valta lie."
Will Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan
tämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä
tietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran
silmukassa.
Hirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun
nuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin
pensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.
"Mitä Will!" hän huudahti, "aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä
hyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä."
Will katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla
tuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä
seisoi hänen edessään.
Sen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin
jättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti.
Hän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin
mieheltä ja antoi sen ystävälleen. "No Will, pidä puoliasi!" hän
huusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko
vartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.
Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, että sheriffi vain istui
hevosensa selässä ihmeissään töllistellen ja saaden tuskin sanaa
suustaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, oli hän samalla myös
täydessä raivossa.
"Hän se on! Hän se on!" kirkui sheriffi. "Tuo iso roisto on sama mies,
joka on petkuttanut kuningasta ja minua. Hän oli petollinen lähetti.
Vangitkaa hänet henkenne kaupalla! Ei. Surmatkaa! Surmatkaa se mies! Se
on varmin keino."
Helppohan sheriffin oli käskeä, mutta toinen asia oli panna käsky
täytäntöön. Sillä jättiläinen seisoi siinä kilpi käsivarrellaan,
valtava välkkyvä miekka heiluen pään yläpuolella, verevät kasvot
loistaen taisteluinnosta ja valmiina surmaamaan jokaisen, joka
uskaltaisi lähestyä tuon mahtavan miekan ulottuville.
Sitten nousi vielä rajumpi hämmästyksen ja kauhun huuto, sillä ilmoille
kajahti pitkä, kirkas metsätorven törähdys, ja joukko jousimiehiä
hyppäsi esiin metsän suojasta ja hyökkäsi sheriffin kokoaman joukon
kimppuun.
"Robin Hoodin miehiä! Robin Hoodin miehiä!" huusivat metsänvartijat.
"Jouset ja keihäät, toverit! Jouset ja keihäät! Käykää heidän
kimppuunsa! Käykää heidän kimppuunsa!"
"Hood! Hood! Apuun!" karjuivat henkipatot ja ryntäsivät eteenpäin,
Robin Hood etunenässä.
Henkipattojen hyökkäys oli niin kiivas ja odottamaton, että sheriffi
miehineen työnnettiin takaisin kaupungin portille asti. Tästä seikasta
oli hyötyä rohkealle ja neuvokkaalle Pikku Johnille. Hän oli tehnyt
uskaliaan hyökkäyksensä vihollisten keskelle tahtoen kiinnittää näiden
huomion itseensä ja antaa tovereilleen tilaisuuden huomaamatta käydä
sheriffin miesten kimppuun, ja hän oli onnistunut mainiosti. Taistelun
tuoksinassa hän helposti pääsi pujahtamaan vihollisrivin välitse ja
yhtymään ystäviinsä Will Stutely mukanaan.
Robin Hoodilla oli silmät valppaina joka paikassa. Tuskin hän oli
nähnyt vangin ja Pikku Johnin olevan turvassa, kun jo antoi käskyn
palata metsään. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja turhaa oli
vuodattaa enää verta. Sitä paitsi alkoivat sheriffin miehet uudelleen
ryhmittyä ja tointua hämmennyksestään ja he muodostivat voimakkaan,
hyvin aseistetun joukon, miesluvultaan henkipattoja vähintään kolme
kertaa suuremman. Ymmärtäväisenä johtajana Robin siis piti viisaimpana
vetäytyä ajoissa takaisin.
Henkipatot tottelivat paikalla ja alkoivat peräytyä ampuen yhtämittaa
ja pitäen vihollista loitompana lähettämällä ankaran nuolituiskun
toisensa jälkeen. Mutta sheriffinkin miesten joukossa oli rohkeita
miehiä ja nämä lähtivät ajamaan henkipattoja kiivaasti takaa. Metsän
reunassa sattui surullinen onnettomuus, Pikku John kaatui silmilleen
maahan, polvi nuolen lävistämänä.
"Johtaja!" huudahti Pikku John. "En voi taistella enkä paeta. Rukoilen
sinua, ota mainio lyömämiekkasi ja katkaise kaulani, jotta minun ei
tarvitsisi elävänä joutua sheriffin käsiin, joka riemuitsisi minun
häviöstäni."
"Kautta ristiinnaulitun, Pikku John, sitä en toki tee!" huudahti Robin
Hood. "En tahtoisi menettää sinua iloisen Englannin kaikesta kullasta",
ja hän pysähtyi pidättämään etumaisia takaa-ajajia sillä aikaa
kuin Pikku Johnia kannettiin pois. Tämän teki Much, joka heilautti
jättiläismäisen toverinsa olalleen ja kantoi hänet helposti pois, niin
raskas kuin mies olikin.
Hän kantoi Johnia selässään.
Näin maili kuljetaan.
Monesti taakan jätti hän
ja yltyi ampumaan.
Siten taukoamatta taistellen jatkui peräytymistä, joka kävi
henkipatoille yhä vaikeammaksi, sillä seitsemän miestä oli haavoittunut
pahasti eikä ainoatakaan jätetty sheriffin armoille. Monta kaatui
toiselta puolelta, mutta takaa-ajajat eivät luopuneet, vaan painostivat
henkipattoja yhä ankarammin. Robin Hood oli kokonaisen sotajoukon
veroinen sinä päivänä. Joka kerta kun hänen jousensa vongahti,
tuiskahti joku sheriffin miehistä maahan, ja niin kauas kantoivat
hänen vinkuvat nuolensa, että hän pidätteli heitä paljon loitompana
kuin mihin heikompi jousimies olisi kyennyt. Jalosti hänen miehensä
auttoivat häntä. Puna-Will, Stutely, Hal ja Hobb ja muut taistelivat
hänen rinnallaan, ja heidän terävien nuoliensa rautatuisku pidätti
innokkaita takaa-ajajia sillä aikaa kun toiset ponnistelivat eteenpäin
kantaen haavoittuneita kumppaneitaan.
Ja sillä tavoin taistelun ja takaa-ajon tuoksina eteni pitkin erästä
metsätietä avaralla aukiolla, jossa sorea linna kohotti harmaat
muurinsa syvän vallihaudan yläpuolella.
Kahakan nähdessään vartija puhalsi torveensa, hälyttäen linnan
asukkaat. Ensimmäisten joukossa, jotka saapuivat muurille, oli linnan
herra. Hän loi yhden ainoan silmäyksen peräytyviin miehiin, sitten hän
hyökkäsi nostosillalle, juoksi sen yli ja riensi heitä kohden.
"Sisään, sisään!" hän huusi. "Kantakaa haavoittuneet sisään ja
vetäytykää sinne joka mies. Minun taloni on teidän."
Se oli sir Richard Lee, joka ei ollut unohtanut hänelle osoitettua
hyvyyttä, eikä kutsu milloinkaan voinut olla tervetulleempi. Henkipatot
marssivat vahvojen kivimuurien suojaan, ja sheriffi ja hänen miehensä
syöksyivät paikalle parahiksi kuullakseen, miten portin laskuristikko
kolahti alas ja nostosilta naristen nousi, ja he huomasivat olevansa
syvän, tumman vallikaivannon väärällä puolella.
Sheriffi ylpeä huusi näin:
"Sä ritari kavala,
Vihamiehiä suojaat kuninkaan,
Teet vastoin lakia!"
Silloin sir Richard Lee katsoi muurin yli ja vastasi: "Herra, minä
vastaan siitä, mitä olen tehnyt, maani menettämisen uhallakin. Mene
kuninkaan luo kuulemaan, mitä hän tästä asiasta arvelee. Siihen saakka
Robin Hood ja hänen miehensä ovat turvassa minun luonani."
Sheriffi siis lähti Lontooseen ja kertoi asian kuninkaalle.
"Kautta kunniani kruunattuna kuninkaana ja vyötettynä ritarina",
sanoi Rikard Plantagenet, "kylläpä pysyttäytyvätkin nämä miekkoset
uskollisesti ja lujasti yhdessä! Kuta enemmän heistä kuulen, sitä
suuremmaksi kasvaa haluni nähdä heitä. Palaa sheriffi, äläkä enää
sekaannu asiaan. Minä tulen itse pian Nottinghamiin ottamaan kaikesta
selvää."
Sheriffi oli toivonut saavansa kuninkaalta määräyksen nostattaa koko
seudun miehet sir Richardin linnaa vastaan, ja kun niin ei käynyt, hän
oli suuresti pettynyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin
palata pahoilla mielin kotiin odottamaan kuningasta, sir Richardin
kestitessä Robinia ja hänen miehiään mitä parhaiten ja hänen puolisonsa
hoitaessa Pikku Johnia ja muita haavoittuneita jälleen terveiksi ja
voimakkaiksi.
XXV luku
KUNINGAS RIKARD KOHTAA ROBIN HOODIN
Jonkin ajan kuluttua kuningas Rikard saapui Nottinghamiin toivoen
kohtaavansa Robin Hoodin. Hän lähti metsään seurassaan vahva
ritarijoukko ja luuli hyvinkin pian tapaavansa etsimänsä. Mutta vaikka
hän kuljeskeli sinne ja tänne, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt eikä
kuulunut, ja metsässä vallitsi hiljaisuus; hän näki hirven kiitävän
yli nurmikon, isojen tammien huojuttavan oksiaan tuulessa, mutta
kookkaasta, Lincolnin-vihreään pukeutuneesta miehestä hän ei nähnyt
vilahdustakaan.
Päivä toisensa jälkeen kului, ja Rikard samoili metsät ja maat turhaan;
hänellä näytti olevan yhtä vähän tilaisuutta puhutella Robinia kuin
istuessaan palatsissaan Lontoossa.
"Tuhat tulimmaista", sanoi Rikard, "tämäpä merkillistä. Minulle
kerrottiin, että nämä miekkoset ovat joka metsäpolulla vaanimassa, niin
ettei kerjäläinenkään pääse huomaamatta ohi, enkä minä kuitenkaan näe
heistä jälkeäkään."
Syy oli yksinkertainen: Robin itse oli järjestänyt niin, ettei Rikard
nähnyt henkipatoista merkkiäkään. Robin rakasti kuningastaan eikä
sallinut kenenkään kohottaa kättään Rikardia taikka hänen seuralaisiaan
vastaan, joten hän siis antoi ankaran määräyksen miehilleen pysytellä
poissa näkyvistä.
Häntä toteltiin ehdottomasti. Monestikin henkipatot makasivat piilossa
viidakossa ja näkivät loistavan seurueen kiitävän ohi, ja he hymyilivät
nähdessään kuninkaan ritareineen sivuuttavan heidät lyhyen ampumamatkan
päästä, mutta milloinkaan ei nuolta asetettu jouseen eivätkä he millään
tavoin ilmaisseet läsnäoloansa.
Eräänä päivänä Rikard valitti, että Robin Hood näytti kokonaan
kadonneen maan pinnalta, kun eräs vanha metsänvartija, joka seisoi
hänen polviensa kohdalla, hymyillen virkkoi: "Ei toki, armollinen
ruhtinas, kyllä hän on metsässä yhtä varmasti kuin minä tässä, ja
helposti te saatte hänet nähdä."
"Miten, sitten?" tiedusteli kuningas.
"No niin, armollinen herra, te kuljette aseistettuna ja sotilaiden
seuraamana -- luuletteko henkipattojen asettavan vihreitä takkejaan
panssaripaitoja vastaan? Enpä usko. Mutta jos menisitte metsään
pukeutuneena lihavaksi apotiksi, jonka laukuissa olisi runsaasti
ryöstämisen arvoista tavaraa, niin lyönpä vetoa, että Robin Hood
jokseenkin pian ilmestyisi."
Kuningas Rikard käsitti näiden sanojen totuuden ja nyökkäsi iloisesti.
Juuri tuollainen seikkailu oli hänelle mieleen, ja heti seuraavana
päivänä hän pujahti salaa Nottinghamista apotin puvussa, mukanaan
puoli tusinaa munkeiksi pukeutunutta seuralaista ja kaksi raskaasti
tavaroilla ja matkalaukuilla kuormattua hevosta.
Eikä hän tosiaankaan ollut matkannut kolmeakaan mailia, kun häntä jo
huudettiin pysähtymään. Eräässä tienkäänteessä astui viidakosta mies,
yllään miellyttävät Lincolnin-vihreät pukimet, jousi kädessä ja viini
nuolia täynnä, ja laski kätensä apotin hevosen suitsille.
Hänen auringonpaahtamat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä olivat täynnä
veitikkamaisuutta, kun hän kohteliaasti sanoi: "Luvallanne, herra
apotti, on teidän vähäksi aikaa jäätävä minun ja miesteni luo." Hän
viittasi jousellaan, ja heti tuiskahti pensaikosta parikymmentä vahvaa,
reipasta miestä, jotka ympäröivät seurueen. Heidän etunenässään oli
jättiläismäinen mies joka irvisteli nähdessään runsaan apajan, ja
häneen Rikardin silmät oitis kiintyivät: helppo oli tuntea Pikku John.
Sitten Rikard katsahti ensimmäiseen mieheen ja tiesi, että Robin Hood
vihdoinkin seisoi hänen edessään.
"Ja ken olet sinä, joka suljet minulta tien?" kysyi kuningas
rauhallisesti syvällä, sointuvalla äänellään.
Robin Hood hätkähti hieman kuullessaan käskevän äänensävyn ja katseli
vierasta tarkkaan. Mutta huppu ja iso hattu, joka Rikardilla oli
päässään, peittivät kasvot näkyvistä. Sitten Robin vastasi:
"Me oomme metsän väkeä,
Ja hirvet kuninkaan,
Kun muuta meill' ei neuvoa,
On ruokanamme vaan.
On teillä kirkot, verotkin
Ja kultaa kasoittain,
Siis aarteistanne murusta
Me rukoilemme vain."
"Totta puhuakseni en ole tuonut mukanani metsään enempää kuin
neljäkymmentä puntaa, hyvä mies", sanoi Rikard. "Olen nimittäin
oleskellut, kuninkaan hovissa Nottinghamissa ja kuluttanut paljon rahaa
juhliessani kuninkaan seurassa olevia ylhäisiä lordeja."
"Oletko sinä kuninkaan uskollinen seuralainen?" kysyi Robin.
"Varmasti", vastasi Rikard. "Rakastan häntä kaikesta sydämestäni."
"Sen puheen vuoksi säästän puolet rahoistasi, herra apotti", sanoi
Robin. "Anna minulle kaksikymmentä puntaa miehilleni jaettavaksi ja
pidä toiset kaksikymmentä omiksi tarpeiksesi."
"Paljon kiitoksia", sanoi Rikard, "sinähän olet jalomielinen mies.
Ja kuule, minä olenkin tullut tänne metsään juuri sinua etsimään ja
pyytämään sinua tulemaan Nottinghamiin kuningasta tapaamaan; hänen
mielensä tekee kovasti nähdä sinua, ja hän lähettää sinulle luotettavan
saattueen, ja tässä on hänen sinettinsä sinua vakuuttamaan."
Rikard otti nyt kuninkaallisen sinetin viittansa alta ja näytti sitä.
Robin notkisti kunnioittavasti sen edessä polvea, ja jokainen metsämies
otti hupun päästään ja seisoi paljain päin.
"Mutta minulle kerrottiin", sanoi Rikard hämmästyneenä, "että sinä
olet kuninkaalle uskoton mies, joka et piittaa laista mitään ja teet
kaikenkaltaista ilkeyttä."
"Ei, herra apotti", vastasi Robin. "Minä vihaan väärämielisiä
sheriffejä ja ahnaita munkkeja, mutta ketään koko maailmassa en rakasta
niin kuin jaloa kuningastani, ja jos sinä olet hänen sanantuojansa
ja kannat hänen sinettiään, lausun sinut tervetulleeksi metsään, ja
tänään syöt päivällistä minun kanssani rakkaan kuninkaamme kunniaksi
kokouspuumme alla."
Robin Hood kävi sitten taluttamaan apotin hevosta, kunnes he saapuivat
leiriin, joka oli pystytetty Robinin ja hänen miestensä kokouspaikkana
olevan valtavan tammen alle. Siellä Robin puhalsi torveensa, ja hänen
miehensä riensivät paikalle, komppania toisensa jälkeen, iloisia,
reippaita, toimeliaita miehiä, jotka olivat hyvissä puvuissa ja hyvin
aseistettuja, ja joka mies notkisti kohteliaasti polvea johtajalleen.
"Kunniani kautta", ajatteli Rikard, "nämä miehet ovat hänelle
kuuliaisempia kuin omat mieheni minulle."
Nopeasti valmistettiin hieno juhla-ateria, ja valepukuinen kuningas
miehineen asettui syömään. Rikard oli nälissään ja söi ja joi ja nautti
halukkaasti metsän antimia.
Päivällisen loputtua Robin Hood sanoi vieraalleen: "Nyt saat nähdä
minkälaista elämää me vietämme täällä metsässä ja voit sitten kertoa
hommistamme herralleni kuninkaalle." Henkipatot siis ryhtyivät
tavallisiin urheiluihinsa: painiin, metsäsauvaotteluun ja ennen kaikkea
mieliurheiluunsa jousella ampumiseen.
Aukion päähän he pystyttivät pitkän, hoikan raipan, ja Robin käski
miestensä pirstota sen nuolillaan. Toisena maalina oli ruususeppele,
jonka läpi nuolet oli ammuttava koskettamatta lehtiin tai kukkiin.
"Mutta nuo maalithan on, totta vie, asetettu kokonaista viisikymmentä
askelta liian kauas, hyvä mies", huomautti Rikard.
"Eivät ole", vastasi Robin hymyillen. "Mitä hyödyttäisi harjoitella
ampumalla helppoon maaliin. Ja totisesti, jos joku ampuu ohi, hän saa
kelpo korvapuustin rangaistukseksi."
"Mutta eikö korvapuustien jakeleminen herätä nurjamielisyyttä heidän
keskuudessaan?" kysyi Rikard.