"niin on selvää, että Robin Hood on joukossamme. Jos ei ketään
päästetä kaupunkiin, niin ei hänen roistojoukkonsa voi pujahtaa
metsästä tänne auttamaan häntä." Nottinghamin kaupunki oli siis kuin
piiritystilassa ja portit olivat teljettyinä ja lukittuina yötä päivää.
Mutta siitä huolimatta Robinin miehet piankin saivat tiedon asiasta
rajasuutari Lobbilta. Lobb oli ensimmäisiä, joka sai kuulla Robinin
vangitsemisesta, ja heti kun pimeys oli peittänyt kaupungin, hän nousi
talonsa katolle, joka oli aivan kaupungin muurissa kiinni. Hänellä
oli seurassaan kaksi miestä, henkipattojen luotettavia ystäviä, ja
nämä laskivat Lobbin köydellä maahan muurin toiselle puolen. Heti kun
rajasuutari tunsi maan jalkojensa alla, hän irroitti köyden ympäriltään
ja miehet vetivät sen takaisin; sitten Lobb riensi metsään minkä ikinä
kykeni.
Lobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen
ympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka
mies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen
oli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja
muita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo
unohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei
ollut pysynyt päällikkönsä seurassa.
Olisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot
tunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja
että heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin
kaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että
kaikkein pahin tapahtuisi.
"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä", sanoi Pikku
John, "ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet,
on jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt
vihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme
mielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään
kaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne
vapauttamaan johtajamme."
Jo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin
eteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much,
ja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen
tavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta,
jotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa.
Siinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti
liikkua maaseudulla ja lähikylissä.
Oli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa
loistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood
virui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen
laulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi
portteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen
tulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen
munkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja;
salaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa
kohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.
"Tunnen tuon mustan munkin", kuiskasi Pikku John toverilleen. "Se on
Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän
korjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman."
Much nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla
tämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen
metsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki
matkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa
he kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja
tiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.
Munkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi
arki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva
kädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa
matkalaiset kohtasivat toisensa.
"Hyvää päivää", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille.
"Nottinghamistako tulette?"
"Nottinghamista", sanoi munkki.
"Olkaa hyvä ja kertokaa meille, mitä sinne kuuluu", jatkoi Pikku John.
"Maaseudulla on alkanut kiertää sellainen huhu, että Robin Hood niminen
kelvoton henkipatto on eilen vangittu."
"Siitä näkee, miten siivekkäitä tuollaiset uutiset ovat, vaikka kukaan
ei käsitä, miten ne leviävät!" huudahti musta munkki. "En ymmärrä,
miten huhu on sinut saavuttanut, mutta totta se on, hyvä naapuri. Tuo
voimakas roisto vangittiin eilen Pyhän Marian kirkossa Nottinghamissa."
"Aivanko totta?" huudahti Pikku John. "Se peijakas on ryöstänyt sekä
minulta että tältä toveriltani. Kovin meitä haluttaisi kuulla koko
asia."
"Minultakin hän ryösti", sanoi musta munkki. "Satoja puntia se vietävän
konna riisti minulta; mutta kostinpa eilen. Minä hänet keksin ja
ilmoitin sheriffille. Minusta etupäässä riippui hänen vangitsemisensa,
ja minulle siis saatte olla siitä kiitollisia."
"Palkitkoon teitä taivas ansionne mukaan", sanoi Pikku John, "ja mekin
haluamme teitä palkita, jos vain suinkin kykenemme. Ja luvallanne
seuraamme nyt teitä matkallanne, sillä Robin Hoodilla on monta rajua
miestä tässä metsässä, ja jos he tietäisivät teidän matkaavan tätä
tietä, olisi se varmasti teidän surmanne."
"Sen tiedän", vastasi munkki, "mutta meillä on hyvät hevoset ja me
ratsastamme pakoon heti, kun vaara uhkaa."
"Ei ole aina helppo ajoissa huomata uhkaavaa vaaraa", sanoi Pikku John
pudistaen vakavasti päätään, "siksi saatamme teidät metsän läpi."
He siis jatkoivat matkaansa rupatellen keskenään, ja musta munkki oli
urotyöstään niin ylpeä, ettei voinut olla yhä uudestaan kerskumatta
siitä ja kirjeestä, jota oli kuninkaalle viemässä.
Samassa matkalaiset saapuivat paikkaan, missä tie kulki ahtaan solan
pohjaa, ja tien kolkoimmassa kohdassa Pikku John äkkiä tarttui munkin
hevosta suupieliin. Musta munkki arvasi oitis asian oikean laidan ja
tempasi vaippansa alta tikarin iskien sillä Pikku Johnia. Pikku John
sieppasi miekkansa ja iski mustaa munkkia niin rajusti, että tämä
suistui kuolleena maahan.
"Hän toimitti päällikkömme tukalaan asemaan", sanoi Pikku John
Muchille, "eikä pidä hänen sinä ilmoisna ikänä siitä kuninkaalle
kertoman."
Much oli tarttunut pienen aseenkantajan hevosen suupieliin ja puhalsi
nyt torveensa. Pian ilmestyi näkyviin joukko heidän miehiään, ja Pikku
John käski heidän haudata musta munkki ja viedä pieni asepoika hyvään
talteen, kunnes hän ja Much tulisivat takaisin.
Sitten Pikku John otti munkilta kirjeet ja nousi hevosen selkään. Much
nousi aseenkantajan hevosen selkään ja he ratsastivat Lontooseen.
Perille saavuttuaan he kyselivät tietä kuninkaan palatsiin, ja heidän
sisälle pyrkiessään ovenvartija kysyi heidän asiaansa.
"Me tuomme herra kuninkaallemme kirjeitä Nottinghamin sheriffiltä",
vastasi Pikku John, "emmekä saa antaa niitä muille kuin hänelle
itselleen."
Heidät vietiin isoon saliin, missä kuningas istui isossa tuolissa, ja
häntä ympäröi joukko herroja. Pikku John laskeutui polvilleen ja ojensi
kirjettään.
"Varjelkoon teitä taivas, armollinen ruhtinaamme -- varjelkoon teitä
taivas, armollinen kuninkaamme", sanoi Pikku John. "Olen tuonut teidän
majesteetillenne nämä kirjeet Nottinghamin sheriffiltä."
Kuningas otti kirjeet, avasi ja luki ne, ja polvistuneena Pikku John
katseli ihaillen kuningasta. Ja olipa syytäkin Pikku Johnin ihailla
tuota jaloa olentoa, Rikard Leijonamieltä. Uljaat, kauniit kasvot,
kirkkaat, siniset silmät, komea, käskevä vartalo, kaikki Rikardissa oli
kuningasta, ja Pikku John painoi joka piirteen mieleensä, jotta hän
Sherwoodiin palatessaan osaisi kuvata tovereilleen tuon kuninkaallisen
soturin.
Äkkiä Rikard kohotti toisen kätensä ja läimäytti kaikuvasti
valtaistuinta muistuttavan tuolinsa käsinojaa.
"Mitä arvelette, hyvät herrat?" hän huudahti. "Tässä on todellakin
tervetulleita uutisia Nottinghamin sheriffiltä. Hän on vanginnut tuon
Sherwoodin metsän mahtavan henkipaton, Robin Hoodin; mies on nyt
hyvässä tallessa ja odottaa määräystäni."
"Hyviä uutisia -- hyviä uutisia, herra kuningas!" huudahti Herefordin
lihava piispa, joka oli valtaistuimen ympärillä olevien kirkonmiesten
joukossa. "Onpa todellakin nyt hallussanne kristikunnan suurin roisto.
Olen kai kertonut teidän majesteetillenne, miten tuo konna minut
rosvosi ja miten pahasti hän usein on minua kohdellut? Kerran hän
huvikseen pakotti minut tanssimaan metsässä ja kerran hän lähetti minut
takaisin Nottinghamiin kasvot päin hevosen häntää. Olen hyvin iloinen
kuullessani, että hän vihdoinkin on teidän majesteettinne hallussa ja
että hänet kohta hirtetään."
Tämän sanottuaan piispa huohotti ja läähätti osaksi siitä syystä, että
innoissaan oli puhunut niin nopeasti, osaksi siksi, että Robin Hoodin
nimen kuuleminenkin sai hänet aina raivoon.
Kuningas hymyili ja katsahti taas kirjeeseen; häntä ei näyttänyt
kovinkaan liikuttavan piispan kertomus kokemistaan loukkauksista ja
kärsimyksistä.
"Enpä ole, totta vie, niin kovasti halunnut tavata ketään muuta miestä
iloisessa Englannissa kuin tätä Robin Hoodia", sanoi kuningas. "Haluan
kuulla, miten hän joukkoaan johtaa ja nähdä minkälainen on mies, joka
hallitsee metsää samalla tavalla kuin minä, kruunattu kuningas, tätä
maata."
Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kuningas kohotti katseensa paperista
ja katsoi kirkkailla sinisilmillään tiukasti Pikku Johniin.
"Miehet", hän sanoi, "tässä sanotaan, että kirjeen tuoja on munkki,
Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Missä hän on? Ja miten se on
sinun haltuusi joutunut?"
Mutta Pikku Johnilla oli vastaus valmiina. "Luvallanne, armollinen
herra", sanoi henkipatto. "Munkki kuoli matkalla ja kirjeet uskottiin
minulle; minun oli tuotava ne teidän majesteetillenne."
Kuningas nyökkäsi huolettomasti, sillä häntä ei liikuttanut se, miten
uutinen oli hänelle saapunut, kunhan se vain oli tosi.
"No niin, haluan nähdä tuon Robin Hoodin", sanoi Rikard, "ja koska sinä
olet tuonut minulle tämän tiedon, niin saat tuoda hänet minun eteeni."
Pikku John kumarsi maahan asti.
Kuninkaallisen suosionsa merkiksi Rikard kuningas antoi sanantuojille
kahdenkymmenen punnan palkkion ja korotti heidät henkivartijoikseen;
heidän oli liityttävä hänen seurueeseensa, kun he olivat tuoneet Robin
Hoodin Lontooseen.
Korkeimman omakätisesti hän ojensi kuninkaallisen sinetin Pikku
Johnille ja käski hänen näyttää sen Nottinghamin sheriffille
ja sanoa tälle, että tämä luovuttaisi vangin ja antaisi mukaan
nelikymmenmiehisen vartioston Robin Hoodin kuljettamiseksi kuninkaan
luo. Pikku John hyvästeli Rikard kuningasta ja ratsasti takaisin
Nottinghamiin, Much matkatoverinaan ja kuninkaan sinetti huolellisesti
poveensa kätkettynä.
Nottinghamin portille saavuttuaan he huomasivat sen suljetuksi ja
Pikku John kolkutti sitä kovasti ja huusi vartijoita. Pian kurkistikin
vartija muurin yli ja kysyi hänen asiaansa.
"Mitä tämä on?" huusi Pikku John ollen olevinaan kovin kummissaan.
"Portit suljettu ja teljetty keskellä kirkasta päivää! Onko uni
pettänyt sinut, vartija?"
"Ei", vastasi vartija. "Portit pidetään yötä päivää lukossa, koska
meillä on Robin Hood suljettuna ankaraan vankeuteen, ja portit täytyy
teljetä, etteivät hänen miehensä pääsisi hyökkäämään kaupunkiin. Nytkin
he alituisesti ampuvat muureilla olevia miehiämme ja ovat jo surmanneet
monta."
"No niin, minulle kuitenkin saat avata, sillä tuon käskyn
kuninkaaltamme sheriffille."
Sen kuultuaan vartija päästi heidät portista sisään ja heti sen
jälkeen portti taas suljettiin ja teljettiin. Pikku John huomasi, että
porttiholvia vartioi monilukuinen aseistettu miesjoukko.
"Minun täytyy tavata sheriffi heti paikalla", sanoi Pikku John, ja
hänet vietiin sheriffin taloon, missä hän tapasi sheriffin istumassa
etuhuoneessa.
"Tuon käskyä kuninkaalta", sanoi Pikku John, vetäen kuninkaan sinetin
povestaan ja näyttäen sitä sheriffille. Kun sheriffi näki sinetin, hän
nousi tuoliltaan, sieppasi hupun päästään ja kumarsi niin syvään kuin
itselleen kuninkaalle.
"Mikä on herrani ja kuninkaani tahto?" kysyi sheriffi.
Pikku John kertoi kuninkaan määräykset ja sheriffi lupasi toimittaa ne.
"Entä mitä tehtäneen kavaltajalle, kun olette hänet kuljettaneet
Lontooseen?" kysyi sheriffi.
"Hirsipuuhun ripustamisesta kuulin puhuttavan", vastasi Pikku John.
"Hyvä, hyvä!" sanoi sheriffi iloissaan, "sehän on sopiva loppu
mokomalle roistolle. Entä missä on musta munkki, joka vei kirjeeni
perille? Hän odotti suosionosoitusta kuninkaalta, kun vei niin
mieluisia uutisia."
"Kyllähän hän saikin", sanoi Pikku John. "Hän sai niin suuren
korotuksen, ettei ikinä enää Nottinghamiin palaa. Hänelle annettiin
mainio palkkio."
"Rahaako vai maata?" kysyi sheriffi.
"Maata", vastasi Pikku John. "Hän sai niin paljon maata, että se
hyvin riittää hänelle. Mutta minun on tovereineni lähdettävä tästä
majataloon, herra sheriffi, lepäämään ja virkistymään. Meidän on
huomenna lähdettävä matkaan vankeinemme ja me olemme väsyneet."
"Eihän toki!" huudahti sheriffi. "Ette saa mennä majataloon tänä
päivänä. Teidän pitää olla minun vierainani ja illalla pidän teille
iloiset juhlat, ja saakoon kuningas kuulla, että minä tiedän, miten
hänen sanansaattajiaan on kestittävä."
Sheriffi pani siis illalla toimeen suuret juhlat kuninkaan
sanansaattajien kunniaksi, ja viini ja olut virtasivat tulvanaan,
ja kaikki joivat kuninkaan terveydeksi ja Robin Hoodin onnelliseksi
hirttämiseksi.
Piti pidot Johnille sheriffi,
Hyvät viinit tarjota ties;
vaan yöllä lähtivät vuoteilleen
Ja levollen joka mies.
Pikku Johnille annettiin eteishuoneen kyljessä oleva pienoinen huone,
ja Much makasi Pikku Johnin jalkapäässä olevalla makuulavalla.
Toverukset odottivat, kunnes talossa kaikki oli hiljaista, ja nousivat
sitten, käärivät vaipan ympärilleen ja ottivat miekan käteensä.
He astuivat hiljaa eteishuoneeseen ja menivät sen poikki siihen
huoneeseen, missä tiesivät sheriffin nukkuvan. Heidän oli liikuttava
ylen varovasti, sillä sheriffin miehet nukkuivat tulen edessä ja
eteishuoneen lattialle levitetyillä oljilla. Mutta miehet olivat kaikki
täynnä väkevää olutta ja nukkuivat sikeästi, ja kun henkipatot tulivat
sheriffin huoneeseen, he huomasivat, että hänkin nukkui juopuneen
unta. Se teki Pikku Johnille helpoksi vetää sheriffin sormesta hänen
sormuksensa, eivätkä he muuta kaivanneetkaan.
Sitten he menivät ulko-ovelle ja tapasivat ovenvartijan nukkumassa yhtä
sikeästi kuin muutkin, sillä tämä oli yhtäläisesti juonut ja mässännyt.
Pikku John ja Much avasivat siis oven ja kulkivat pimeitä ja hiljaisia
katuja, kunnes saapuivat vankilan luo, missä heidän johtajansa virui.
Sitten he kolkuttivat miekan kahvalla raudoitettuun oveen, niin että
vankilan käytävät kaikuivat. Melu sai vartijan jalkeille, ja soihtu
kädessä hän tuli ovelle ja kysyi, keitä ulkona oli.
"Robin Hood on murtautunut vankilasta ja karannut!" huusi Pikku John.
"Olet leväperäinen vartija."
"Kautta kunniani, sepä vasta valhetta", vastasi vartija. "Hän on
hyvässä tallessa syvimmässä, pimeimmässä vankiholvissa. Vasta juuri
kävin häntä katsomassa, ja kahleet olivat eheät."
"Oli miten tahansa, omin silmin meidän on nähtävä hänet", sanoi Pikku
John. "Ja meidän on saatava varmuus siitä, että hän on varmassa
tallessa."
"Keitä sitten olette?" huusi vartija.
"Olemme kuninkaan sanansaattajia, jotka tänään saavuimme kaupunkiin",
vastasi Pikku John, "ja meillä on mukanamme sheriffin antama
tuntomerkki, jotta tietäisit meidät luotettaviksi miehiksi."
Ovessa oli pieni, luja ristikko, jotta vartija siitä voisi nähdä ulkona
olijat. Soihdun valo virtasi ristikon läpi, ja Pikku John asetti
sheriffin sormuksen hyvään valaistukseen. Vartija näki ja tunsi sen ja
avasi kiireesti oven. Pikku John hyökkäsi sisälle ja tarttui vartijaa
kurkkuun, jottei tämä voisi huutaa ja hälyttää apua. Myös Much syöksyi
sisälle ja sitoi vartijan käsistä ja jaloista viittansa alla tuomallaan
köydellä. Sitten vartijan pää sidottiin tämän omaan nuttuun, ja hänen
vyötäisillään oleva iso avainkimppu joutui Pikku Johnille.
"Nyt rupean minä vartijaksi", sanoi Pikku John. Ensi töikseen hän
telkesi oikean vartijan vankiholviin. Sitten hän otti soihdun ja lähti
laskeutumaan rappuja alas niitä vankikopperoita kohti, jotka olivat
kaikkein syvimmällä. Siellä hän näki kolmella isolla teräslukolla
suljetun oven ja heti paikalla hän rupesi sovittelemaan avaimia
lukkoihin, sillä hänestä tuntui varmalta, että hänen päällikkönsä oli
suljettu sinne.
Kuutta tai seitsentä avainta hän koetti, ennen kuin osui oikeaan,
mutta vihdoin kolmaskin riippulukko oli auki ja sen käyrä rautakoukku
vedetty paksusta sinkilästä. Sitten Pikku John aukaisi oven ja meni
vankiholviin. Kopin äärimmäisessä kolkassa makasi olkialustalla lujasti
sidottu mies, ja heti kun soihdun valo sattui häneen, Pikku John tunsi
hänet ja juoksi sinne. Robin Hood, sillä hän se oli, nousi istumaan
ja katseli silmät sirrillään tulijoihin, sillä soihdun kirkas valo
häikäisi häntä, niin pitkän aikaa hän oli virunut synkässä pimeydessä.
"Johtaja, johtaja, minä täällä olen! Nouse, johtaja ja pakene!"
"Pikku John!" kuiskasi Robin ihmeissään, sillä vaikka hän tunsi äänen,
hän tuskin uskalsi uskoa korviaan.
"Niin, johtaja, minä tässä olen", ja Pikku John tempasi terävän
veitsensä ja vapautti muutamin sukkelin sivalluksin Robinin siteistä.
Sitten hän veti viittansa alta varamiekan ja antoi sen Robinille, joka
hypähti pystyyn ilosta suunniltaan, kun tunsi siteensä katkotuiksi ja
kädessään hyvän miekan, jolla saattoi puolustaa henkeään.
Samassa kuului Muchin kova varoitushuuto. Hän oli jäänyt vartioimaan
paluutietä. Robin Hood ja Pikku John ryntäsivät kivirappuja ylös,
ja kun he menivät kuulivat he yläpuoleltaan miekkojen kalsketta ja
äänekästä melua. He riensivät yläkäytävään ja tapasivat Muchin viiden
aseistetun miehen ankarasti ahdistamana. Miehet olivat rientäneet sinne
vahtihuoneesta, kun olivat kuulleet outoa ääntä. Kauheasti karjaisten
Pikku John loikkasi keskelle taistelun hälinää, ja käden käänteessä
vartijat hätistettiin takaisin huoneeseen, missä he olivat nukkuneet.
"Pois! Pois!" huusi Pikku John. "Tämä metakka herättää koko kaupungin
ja vieläpä hyvin nopeasti. Seuratkaa minua!" ja hän vei heidät
ulko-ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen.
"Länsiportille!" huusi Robin Hood, kun he pääsivät kadulle. "Sitä
vartioidaan aina huolettomimmin."
Mutta samassa alkoi tornissa soida hälytyskello. Joku oli rientänyt
sitä soittamaan ja herätteli sillä nyt kaikin voimin kaupunkia.
"Millään portilla ei nyt ole huoletonta vahtia, johtaja", huusi
Pikku John kuullessaan ison kellon jyrisevät kumahdukset nukkuvassa
kaupungissa. "Tuo kello saa kaikki valppaiksi ja tuossa tuokiossa
kaikki kadut ovat täynnä vihollisia. Tänne päin! Tänne päin!" ja hän
hyökkäsi ahtaaseen kujaan ja toverit seurasivat häntä.
Yö oli niin pimeä, etteivät nuo kolme toverusta kyenneet erottamaan
edes toisiaan. Pikku John pysähtyi hetkeksi ja pisti viittansa helman
Robinin käteen. Much tarttui Robinin takin liepeeseen, ja näin he
pysyttelivät yhdessä ja seurasivat Pikku Johnia, kun tämä luikerteli
parin kolmen kujan läpi, sillä hän tunsi Nottinghamin joka kolkan sekä
päivällä että yöllä. Vihdoin hän pysähtyi erään katoksen suojaan, ja
nuo kolme pakolaista seisoivat liikahtamatta kuunnellen kaupungissa
syntyvää hälinää. Kello soi yhä hurjasti, ja ikkunoihin alkoi ilmestyä
valoja ja ihmiset riensivät asunnoistaan kysellen, uhkasiko kaupunkia
tuli vai rosvot.
"Seisokaa alallanne, kunnes väentungos käy tiheäksi", kuiskasi Pikku
John. "Sitten yhdymme heihin ja piileksimme heidän joukossaan."
Pian riensi siitä ohi joukko kaupunkilaisia seipäät ja tapparat
käsissään ja joillakin lyhdyt mukanaan, eikä kestänyt aikaakaan,
ennen kuin jo kansaa joukoittain juoksenteli edestakaisin kysellen,
mitä oli tapahtunut, ja silloin nuo kolme ystävystä uskalsivat jättää
suojapaikkansa ja liikkua väkijoukossa huomiota herättämättä. Pikku
John kulki taas edellä, ja pian toverit ymmärsivät, että hän pyrki
rajasuutari Lobbin asunnolle. Juuri saapuessaan sen kujan päähän, missä
Lobb asui, kuulivat he erään miehen huutavan toiselle: "Robin Hood on
päässyt vankilasta ja paennut. Hän on murtautunut vankeudesta, ja nyt
portit pidetään tarkasti suljettuina ja kaupunki tarkastetaan talo
talolta."
"Taitavatpa puhua meistä", nauroi Pikku John. "Meidän on poistuttava
Nottinghamista niin pian kuin suinkin."
He riensivät siis sukkelaan kujan päähän ja kolkuttivat hiljaa
ikkunaluukulle, ja Lobb itse tuli katsomaan, keitä siellä oli. Suutari
avasi luukun, ja Pikku John pisti päänsä aukosta sisään, sillä ikkuna
oli vain seinässä oleva aukko ilman lasia.
"Lobb", kuiskasi Pikku John, "oletko yksin kotona?"
"Olen, John", kuiskasi suutari vastaan, sillä hän tunsi Pikku Johnin
äänen, vaikka tämä puhuikin hiljaa.
"No avaa ovi ja päästä meidät sisään", sanoi iso mies, ja ovi aukeni ja
he menivät huoneeseen. Lobb sulki ikkunaluukun ja sytytti lampun. Kun
hän näki Robin Hoodin kodissaan, oli hän ylen ihastunut ajatellessaan,
että tuo kuuluisa henkipatto näin oli päässyt vihollisiltaan pakoon.
"No kiiruhda nyt, Lobb", sanoi Pikku John. "Samalla tavalla kuin
itse pääsit kaupungista silloin, kun tulit meille ilmoittamaan, että
johtajamme oli vangittu, samoin täytyy meidän tänä yönä paeta täältä."
"Tulkaa katolle", sanoi Lobb. "Köysi on valmiiksi vyyhdettynä tikkaiden
päässä."
He lähtivät siis nousemaan tikkaita suutarin talon katolle ja
kiipesivät sieltä muurin harjalle. Köysi sidottiin sitten Robinin
vyötäisille ja ystävät laskivat hänet maahan. Sitten laskettiin
Much, mutta Pikku John kävi riippumaan muurin reunasta ja hyppäsi
siitä maahan, sillä yksinään Lobb ei olisi kyennyt kannattamaan
hänen painavaa ruumistaan. Sitten Lobb veti nopeasti köyden takaisin
ja palasi asuntoonsa, samalla kun nuo kolme toverusta riensivät
matkoihinsa pimeän turvissa. Siinä heidän juostessaan kuului kukon
huuto, ja Robin Hood katsahti itään. "No totta totisesti!" hän sanoi,
"emme ole lähteneet hetkeäkään liian aikaisin pakoon. Tuolla jo päivä
koittaa", sillä idän taivas kajasti harmaana ja kohta oli päivä
valkeneva, ja he juoksivat vieläkin kiivaammin.
Kaupungissa sheriffi odotti päivän valkenemista. Hän oli varma että
kunhan vain päivä tulisi, hän saisi uudelleen vangituksi Robin Hoodin.
Hän oli herännyt unestaan hätäkellon kalkatukseen ja oli suunniltaan
vihasta kun sai tietää, että hänen kuuluisa vankinsa oli murtautunut
vankilasta. Ja vihan kintereillä seurasi pelko, ja sheriffi vallan
värisi.
"En uskalla enää milloinkaan katsoa kuningasta silmiin", hän huudahti,
"sillä jos astun hänen eteensä ilman Robin Hoodia, hän hirttää minut
arvelematta. Tunnen hänen luonteensa." Sheriffi siis jatkoi etsimistä
ylen raivoissaan, ei ainoastaan sen toivon kannustamana, että saisi
pujottaa nuoran Robinin kaulaan, vaan haluten myös kiihkeästi pysyttää
sen poissa omasta kaulastaan.
Kun hän sai kuulla, ettei kukaan ollut kulkenut porttien kautta,
tunsi hän itsensä hieman rauhallisemmaksi. "Se konna piileksii jonkun
kaupunkilaisystävänsä luona", hän sanoi. "Kohta päivä valkenee, ja me
tarkastamme talot ja hökkelit ja vajat, kunnes löydämme hänet."
Lupauksensa mukaan sheriffi todellakin tarkasti koko kaupungin talo
talolta, kellarista ullakkoon, mutta kaikki turhaan. Hän sitä tosin ei
tiennyt, mutta hänen etsiessään Robin oli iloisessa Sherwoodissa, sydän
yhtä keveänä kuin taivaan linnulla, joka aurinkoisena toukokuun aamuna
visertelee metsässä. Yhä uudestaan hän kiitti hyviä ystäviään, jotka
olivat pelastaneet hänet tuosta kauhun paikasta, ja hänen miehensä
heiluttivat jousiaan ilmassa ja hurrasivat yhä uudestaan siitä ilosta,
että johtaja taas oli vahingoittumattomana heidän joukossaan. Sitten
sanoi Pikku John Robin Hoodille: "Johtaja, olen kostanut pahan hyvällä,
sillä en sietänyt ajatusta, että sinä olit pidätettynä ja saisit kärsiä
häpeällisen kuoleman. Nyt olen tuonut sinut eheänä metsän suojaan, jää
hyvästi ja voi hyvin."