tarpeellisiin varokeinoihin. Jokainen mies saa korvapuustinsa
rippi-isämme Tuck Munkin kädestä, ja kirkon rangaistus on aina otettava
nöyrän kuuliaisesti vastaan. Asetu paikallesi, Tuck Munkki, sillä
ampuminen alkaa."
Tuck Munkki oli juuri ollut korjaamassa talteen valtavaa lihapiirakkaa,
ja nyt hän tuli heidän luokseen tervehtien vangittua apottia hyvin
huonolla latinan kielellä, johon tämä vastasi mitä puhtaimmalla
latinalla.
"Ja lyötkö sinä heitä oikein toden teolla, veli?" uteli Rikard.
"Tietenkin", vastasi Tuck, pienet kirkkaat, tummat silmät pyörien
pahanilkisesti tuuhean, mustan parran yläpuolella, johon hänen kasvonsa
melkein upposivat, "sillä jos miehemme ampuisivat huolimattomasti,
olisimme pian tuhon omat; huono laukaus on siis maksettava hyvällä
iskulla."
Ampuminen alkoi, ja Rikard katseli kummastuneena, mitä tavatonta taitoa
mies toisensa jälkeen osoitti. Raippa pirstoutui taikka sujahti nuoli
ihmeteltävän täsmällisesti seppeleen läpi. Mutta vihdoin Muchille kävi
huonosti ja hän ampui raipan ohi. Heti hänet marssitettiin mahtavan
munkin eteen, joka antoi hänelle sellaisen läimäyksen, että Much
kieriskeli maassa. Sitten Pikku John kaikkien ihmeeksi epäonnistui
yrittäessään seppeleeseen, ja hänetkin Tuck Munkin paksu käsivarsi
kaatoi maahan.
Henkipatot nauroivat täyttä kurkkua nähdessään ison luutnanttinsa
pitkin pituuttaan nurmikolla ja sitten kajahti vielä äänekkäämpi huuto,
sillä Robin Hood oli ampunut ohi ja hänenkin oli kärsittävä rangaistus
epäonnistumisestaan.
"Jos minun on kärsittävä kirkon rangaistus", sanoi Robin nauraen, "niin
sallikaa minun itse valita rankaisijani. Herra apotti, anna minulle
korvapuustini."
"Ei, johtaja", vastusteli Tuck munkki, "sittenhän välttäisin koko
rangaistuksen, sillä mitä voimaa tuollaisessa lihavassa apotissa
on? Hänen iskunsa ei vaikuttaisi sen enempää kuin jos kaislalla
lipsauttaisi."
"Älä sano niin, munkki!" kivahti Rikard, "et sinä ole tänään ainoa
kirkollisessa puvussa oleva mies, jolla on jonkin verran voimaa
käsivarressaan."
"Viis minä sinun käsivoimistasi", sanoi Tuck pilkallisesti. "Voisit
antaa minulle korvapuustin, ja tuskin tietäisin, mikä on korvaani
kutkuttanut."
"Niinkö luulet!" huudahti valeapotti ja hypähti seisaalleen. "No niin,
teen sinulle rehellisen tarjouksen, munkki. Minä kestän sinun iskusi,
jos sinä kestät minun."
"Ja minäkö saan iskeä ensin?" huudahti vahva munkki innoissaan.
"Niin saat", sanoi toinen.
"Hyvä!" karjui Tuck iloissaan. "Kautta messun, ellen minä säilytä
päätäni, niin antaa soida sitten."
Luvaten täten kaataa apotin auttamattomasti maahan Tuck Munkki kietaisi
pukunsa hihat ylös ja paljasti ruskean käsivarren, jossa lihakset
pullistuivat muhkuroina ja harjanteina, kun hän aukaisi ja sulki
valtavan nyrkkinsä.
Henkipatot asettuivat innokkaina piiriin, ja apotti astui rauhallisesti
sen sisään ja seisoi suorana ottaakseen munkin iskun.
"Mutta kautta pyhän äidin", mutisi Robin itsekseen, "onpa tuolla
apotilla komea vartalo."
Päätään ja hartioitaan pulleaa munkkia pitempänä kohosi Leijonamielen
uljas vartalo, ja kun Tuck Munkki antoi hänelle hirvittävän iskun, joka
olisi sinkauttanut nuolena maahan raskaankin miehen, ei mikään muu
liikahtanut kuin apotin iso hattu, joka lensi kahdenkymmenen yardin
päähän.
Henkipatot kajahuttivat valtavan suosionhuudon ensimmäisen miehen
kunniaksi, joka milloinkaan oli pitänyt puoliaan Tuckin mahtavaa
nyrkkiä vastaan, ja sitten apotti sanoi levollisesti: "Nyt on minun
vuoroni, veli", ja sanaakaan virkkamatta Tuck asettui miehekkäästi
vastaanottamaan korvapuustia.
Valtava huuto kohosi ilmoille, kun apotti käärien hihansa paljasti
jäntevän käsivarren ja antoi paksulle munkille sellaisen korvapuustin,
että tämä lensi nurinniskoin aivan kuin salaman satuttamana. Jokainen
mies, joka oli kokenut munkin nyrkin voimaa, kiljui ilosta nähdessään
hänen näin saavan takaisin omalla mitallaan, mutta Robin Hood ei
nauranut.
"Huonon valinnan olen tehnyt", hän tuumaili. "Tuo vieras on
pelottavampi nyrkkeilijä kuin Tuck." Mutta hän astui esiin saamaan
korvapuustiaan, ja niin pontevan Robin saikin, että lensi pitkälleen
nurmikolle, samalla kun apotin huppu valahti niskaan.
"Tosiaankin, herra apotti, oletpa sinä voimakas mies", sanoi Robin
noustessaan jaloilleen ja hieroessaan murheellisena päätään.
"Käsivarressasi on enemmän voimaa kuin milloinkaan olisin osannut
kuvitellakaan kirkonmiehellä olevan."
Hän kohotti katseensa apotin kasvoihin ja mietti mielessään, voiko tämä
mies olla kirkonmies, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ainoallakaan
apotilla noin rohkeita, miellyttäviä kasvoja, joista loisti kirkkaat,
säihkyvät, rehelliset sinisilmät ja iloinen hymy, -- tuo hymy oli niin
iloinen ja veitikkamainen, ettei Robin voinut muuta kuin hymyillä
vastaan.
Mutta Robinin ihmettely muuttui hämmästykseksi, kun hän näki Pikku
Johnin heittäytyvän polvilleen apotin eteen ja huudahtavan: "Armoa,
Sire, armoa!"
"Armoa, mutta minkä vuoksi, Pikku John?" huudahti Robin. "Sinä
olet saanut korvapuustisi. Tuskinpa lienee pelättävissä, että tuo
vahvakätinen apotti antaa sinulle toisen samanmoisen."
Mutta taas Pikku John huusi: "Armoa, Sire, armoa!" ja seuraavassa
hetkessä katsojien hämmästys yhä lisääntyi. Sillä heidän hyvä ystävänsä
sir Richard Lee saapui ratsastaen aukiolle heitä tervehtimään, ja
tuskin oli hän nähnyt apotin, kun kiireesti laskeutui hevosen selästä
ja lankesi polvilleen Pikku Johnin viereen.
"Onko mitään palvelusta, jota uskollinen ritari voi toimittaa
kuninkaalleen?" sanoi sir Richard. "Jos on, olen teidän majesteettinne
käskettävissä."
"Kuningas!" huudahti Robin kummissaan.
"Kuningas!" kaikui henkipattojen suusta, ja joka ainoa notkisti
polvensa tuon uljaan, apotin puvussa olevan miehen edessä.
"Oi kuningas", sanoi Robin Hood,
"Mä armoa anelen
Nyt alla kokouspuumme tään
Niin muille kuin itsellen'."
"Armon te saatte", sanoi Rikard hymyillen. "Varmaankin olisi tuommoinen
joukko kelpo miehiä paremmin paikallaan minun palveluksessani kuin
maanpakolaisina täällä metsässä. Mitä arvelet, Robin Hood? Tahdotko
olla minun miehiäni ja palvella minua tästä lähtien?"
"Tahdon, armollinen herra", huusi Robin Hood. "Olen teidän palvelijanne
tästä päivästä alkaen ja ikuisesti!" ja hänen miehensä toistelivat
näitä sanoja ja tekivät lujalla äänellä uskollisuudenvalansa Rikard
Leijonamielelle.
"Onko sinulla vihreitä pukuja varalla, Robin?" kysyi kuningas,
"sillä tosiaankin pitäisin mieluummin metsätakkia kuin näitä tummia
vaatteita", ja hän heitti apotinviittansa yltään.
"On paljonkin, armollinen ruhtinas", vastasi Robin Hood ja riensi
toimittamaan kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen Lincolnin-vihreitä
vaatteita, samanlaisia kuin henkipatoilla oli.
Tässä valepuvussa he palasivat Nottinghamiin, kuningas ja Robin Hood
ja koko henkipattojen joukko. Mutta kun Nottinghamin asukkaat näkivät
ison, vihreissä pukimissa olevan miesjoukon lähestyvän kaupunkiaan
pelästyivät he hirmuisesti.
Jätti kyntäjä auran pellolle,
Juoksi seppäkin pajastaan,
Jopa vanhukset, ylen raihnaiset,
Kepit hyppeli kourassaan.
Mutta pian saatiin tietää totuus, ja sitten kaikki kokoontuivat
katsomaan, miten kuningas juhlasaatossa asteli kaupunkiin salon
henkipattojen keskessä -- henkipattojen, jotka eivät enää olleetkaan
henkipattoja, vaan vapaita miehiä jotka voivat hymyillä sheriffille
suoraan vasten naamaa. Ja takaan, että sheriffi katseli karsaasti tätä
kuningas Rikardin ystävällisyyttä Robin Hoodia kohtaan.
Samana iltana oli Nottinghamin kaupungissa iloiset pidot, sillä
kuningas kestitsi nyt henkipattoja, kuten he olivat kestinneet häntä,
ja parhaita herkkuja siinä tarjotuinkin, ja Allan-a-Dale lauloi
hilpeimmät laulunsa ja helkytteli harpustaan vienoimmat sävelensä,
niin että Rikard oli täysin tyytyväinen ja vannoi, että hänen uudet
seuralaisensa, mitä tulee hyvään toveruuteen ja ilonpitoon ja
soitantoon, voittivat kaikki muut.
Ennen kuin Rikard palasi Lontooseen, oli Pyhän Marian kirkossa iloiset
vihkiäiset, ja Marian Neidosta tuli Robin Hoodin nuorikko. Kuningas
kunnioitti häitä läsnäolollaan ja korotti Robin Hoodin aatelissäätyyn
antaen hänelle Huntingdonin jaarlin arvon.
Ja niin Robin Hood astui Rikard Leijonamielen palvelukseen ja oman
luulonsa mukaan jätti ikuisiksi ajoiksi Sherwoodin vihreät metsät ja
niityt.
XXVI luku
MITEN ROBIN HOODIN ELÄMÄ LOPPUI
Vei liljanvalkea kätönen
Nyt Robinin huoneeseen,
Ja siellä sankarin uljahan
Veren juoksutti kuivilleen.
Käsivarresta suonen aukaisi
Oven salpasi tarkalleen;
Siellä virui hän, kunis päivä uus
Oli ehtinyt puolilleen.
Jonkin aikaa Robin Hood oli hyvin onnellinen kuninkaan palveluksessa.
Sitten Rikard taas lähti Englannista, ja Robinin mielestä elämä hovissa
kävi ikäväksi. Ja mikä vielä pahempi, hän ei ollut ystävällisissä
väleissä prinssi Juhanan kanssa, tuon petollisen, julman, pelkurimaisen
miehen, josta sittemmin tuli kuningas Juhana, arvottomin kuningas, mikä
Englannissa on koskaan ollut.
Siihen aikaan prinssi Juhana vehkeili alinomaa anastaakseen kruunun
itselleen, ja hän lähetti lähettiläitä tutkimaan Robin Hoodia ja
ottamaan selvää, oliko tämä uljaine jousimiehineen halukas auttamaan
prinssiä tämän veljeä Rikardia vastaan. Mutta Robin joutui vihan
vimmoihin ajatellessaan sellaista alhaista petosta ja lähetti
vastauksen, joka sai prinssi Juhanan katkerasti vihaamaan häntä.
Eräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja
ajatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi
tällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin
muurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja
siellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin.
Jänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia
hänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran
lähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian
Neito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta
ja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa
hiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä
lähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta
maassa.
Miten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot
uroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko
näytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla
kaduilla!
He lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella
mahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi
metsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä,
kunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla
olevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha,
uskollinen toverinsa.
"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!" huusi Much
Robinille, "sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas
Juhana on nyt maan hallitsija."
"Voi!" sanoi Robin. "Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä
sanoma ei tiedä minulle hyvää."
"Totta puhut, johtaja", sanoi Much, "sillä hänen ensimmäisiä
määräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään,
ja sen vuoksi riensin tänne luoksesi."
"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!" huudahti Robin. "Olen
siis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa
iloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa
kuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt!
Terve, Sherwood!"
Ja Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja
heiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat
taas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja
kaupungin katuihin.
Robinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava
henkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen
luokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki
tutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille
Pohjois-Englannin vienoja lauluja.
Mutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli
paljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli
ollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen
etsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot
niistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan
henkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta
kuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin
vierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan
ainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen
johtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko
Englannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta,
mutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin
vainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta
vihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.
Sitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan "tuli vuosia
olleeksi metsässä Robin kaksikolmatta", ja sillä aikaa tapahtui monta
muutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni
vanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä
seisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan,
ja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja
kukkuloilla.
Koitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat
heikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi
jännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän,
ja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.
Tässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli
serkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen
aikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa
lähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään
suonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja
voitiin parantaa suoneniskennällä.
Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood
Lähti kiirettä kyytiä;
Vaan sairaaksi hän ennätti
Ennen perille pääsyä.
Heti luostarin portille saavuttuaan
Kävi renkaalla kolkuttamaan.
Oli serkkunsa kaikista innokkain
Häntä sisälle laskemaan.
"Käy serkku Robin, istumaan,
Juo olutta kanssani!"
"En syö enkä juo minä, ennenkuin
Olet laskenut vertani."
Prioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan
huoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että
veri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta
todellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli
muutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli
luvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä.
Hän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin
sitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren
vuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin
tointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet
johtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen
huutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli
suljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.
Hän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei
voinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka
niin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen
hädän hetkellä -- metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä
lähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi
kolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia,
entisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja,
sävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan.
Mutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot
äänet.
Puun alla sanoman kuultuaan,
Näin lausui Pikku John:
"Voi pelkäänpä, nyt johtajan
lähellä kuolo on."
Pikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin
nopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti
kovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä
oven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas
hän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan.
Ei vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö
oli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.
Hän katseli ikkunoita, mutta ne olivat pienet ja rautatelkeillä
suojatut. Sitten hän huomasi pitkän tammipölkyn, puumöhkäleen, jota
kaksi tavallista miestä tuskin jaksoi nostaa. Jättiläinen juoksi
luo, nosti sen ylös ja iskeä jymahytti sillä ovea niin hirmuisesti,
että lukot ja salvat murtuivat, aivan kuin olisivat olleet tikkuja
ja korsia, ja ovi irtautui saranoiltaan. Kun ovi kaatua jysähti
eteishuoneen lattialle, juoksi Pikku John sisään ja huusi: "Johtaja!
Johtaja! Missä olet?"
Hän kuunteli, mutta täydellinen äänettömyys vallitsi; nunnaluostari
näytti yhtä hiljaiselta kuin kuolleiden kartano. Taas hän huusi, ja nyt
heikko ääni vastasi hänelle ylhäältä. Hän syöksyi portaita ylös ja taas
hän kuuli äänen ja juoksi sen huoneen ovelle, josta se tuli. Ovi oli
lukittu, mutta Pikku John mursi sen auki polvellaan ja hyppäsi sisään.
"Mitä tämä on, johtaja?" hän huusi. "Petosta, pelkään mä. Sinähän olet
kuolemaisillasi verenvuotoon!"
"Niin olen, Pikku John", sanoi kuoleva mies hiljaa. "Minun aikani on
tullut."
Pikku John lankesi polvilleen rakastetun päällikkönsä viereen. "Suostu
siis viimeiseen pyyntööni, rakas johtaja!" sanoi hän vakavasti.
"Mitä sinä minulta pyydät, Pikku John?" kysyi Robin Hood.
"Että saan polttaa Kirkleyn kartanon nunnaluostarineen ja tulella
hävittää tämän petturien pesän."
"Ei mitenkään", sanoi Robin Hood,
"En pyyntöön suostukaan,
En koskaan naista loukannut,
En miestä seurassaan.
En ikinä neitoa loukannut
En voi sitä kuollenkaan;
Mut jouseni antanet jäntevän,
Niin nuolen ammun vaan,
Ja paikalle, minne se putoaa,
Mun hautani kaivetaan."
Pikku John kohotti johtajansa pystyyn ja kantoi hänet ikkunan luo.
Kauan ja kaihoten kuoleva mies katseli metsää, jota oli niin suuresti
rakastanut, tehden viimeisen ponnistuksen, hän kokosi jäljellä
olevat voimansa ja asetti nuolen jänteeseen, veti jousen vireeseen
ja laski nuolen kiitämään. Hän hymyili, kun jousi helähti syvästi ja
täyteläisesti ja hänen korviinsa kuului ääni, joka oli ollut hänelle
maailman suloisinta musiikkia.
"Laske minut lepäämään sinne, mihin nuoli putoaa", hän mutisi. "Pyydä
uskollisia ystäviäni kaivamaan minulle syvä hauta ja panemaan vihreä
ruohoturve pääni alle ja hyvä jousi vierelleni." Pikku John nyökkäsi,
sillä hän ei voinut puhua, ja katse kiintyneenä vihreään metsään Robin
Hood kuoli uskollisen seuralaisensa käsivarsille.
Näin kuoli Robin Hood. Mutta hänen maineensa ei kuollut hänen mukanaan.
Kautta vuosisatojen, sukupolvesta sukupolveen hänen muistonsa säilyi
rahvaan keskuudessa, joka mielellään muisteli hänen kuuluisia
sankaritöitään ja hänen maineikkaiden seuralaistensa tekoja. Kuninkaat
ja maan mahtavat unohtuivat ja heidän teoistaan puhuttiin vain
homehtuneissa kirjoissa, joita vain oppineet lukivat. Mutta trubaduurit
ja runoilijat tekivät balladin toisensa jälkeen Robin Hoodin teoista,
ja nämä balladit elivät kansan huulilla ja sydämessä. Niitä laulettiin
tai lausuttiin juhlapäivinä ja huvitilaisuuksissa, eivätkä mitkään
runot olleet niin suosittuja kuin ne, joissa kerrottiin tästä tosi
englantilaisesta sankarista -- köyhien puoltajasta, tyrannien
vihollisesta, miehestä, joka oli rohkea, jalo, ritarillinen, sanalla
sanoen Englannin kansan ihanteen mukainen.
Perimätiedon mukaan Robin Hood haudattiin siihen paikkaan, mihin hänen
viimeinen nuolensa oli pudonnut.
Pääpuoleen pystytettiin kivi, johon piirrettiin seuraava
muistokirjoitus:
Tää hautakivi koruton
Se Huntingdonin jaarlin on;
Hän jousimiesi kuuluisa
Ja tuttu Robin Hoodina.
Ei Englannissa vertojaan
Hän miehineen saa konsanaan.
Robinin kuoleman jälkeen hänen joukkueensa hajaantui, eikä ole olemassa
tietoja siitä, minkälaisen lopun he saivat. Poikkeuksena on kuitenkin
Pikku John. Tämän kuuluisan henkipaton hauta on riidanalainen.
Englanti, Skotlanti ja Irlanti kiistelevät kunniasta -- kukin tahtoisi
omistaa hänen kuolin- ja hautapaikkansa. Jokaisessa näistä maista
osoitetaan jotakin kumpua muka hänen hautanaan. Jotkut asiantuntijat
kohdistavat tämän paikalliskunnian Derbyn kreivikunnassa olevaan
Hethersedgen kylään, jossa on muuan pitkä ja leveä hauta. Kun se kerran
aukaistiin, huomattiin sen sisältävän muutamia tavattoman isoja luita.
Siinä on merkkinä iso kivi sekä pää- että jalkapuolessa, ja perimätieto
selittää, että siitä, joka olisi kyllin uskalias siirtämään nuo luut
pois, tulisi maailman kurjin ja onnettomin ihminen, kunnes ne taas
olisi asetettu paikoilleen, jolloin hänen vastuksensa loppuvat. Rauha
siis noiden kuuluisien miesten ja mahtavien henkipattojen Robin Hoodin
ja Pikku Johnin tomulle!