takia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme."
"Rahaahan pennikin on", sanoi rampa.
"Onpa hyvinkin", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut
mitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.
"Ja aikaa olemme menettäneet", murisi sokea. "Häävieraat ovat jo ehkä
ehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on
siten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun
tähden."
"Älä pelkää!" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. "Ehdimme
sinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua."
"Juuri meille sopiva aika", mutisi toiskätinen, joka ei ollut
monisanainen.
"Vai niin!" ajatteli Pikku John. "Nämä miehet ovat matkalla häihin,
jossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä
menen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän
ehkä hopeapennilleni seuralaisia."
Nuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja
kukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät
häneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla
yksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät
sauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.
"Meillä ei ole varaa menettää aikaa", sanoi sokea, joka oli joukon
johtaja. "Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini
virtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät."
Oli myöhäinen iltapäivä, rupesi jo hämärtämään, kun kerjäläiset
alkoivat lähestyä juhlapaikkaa. Mutta kun he kaukaa kuulivat iloisen
kellojen soiton ja juhlaväen huudot, he kiiruhtivat kulkuaan vieläkin
kovemmin ja saapuivat vihdoin ison talon edessä olevalle aukiolle.
Siellä paloi tavattoman iso kokkovalkea, jonka liekit syöksyivät yhä
korkeammalle sitä mukaa kuin se nieli risuja, tervatynnyreitä ja
suuria, kuivia saarnen, tammen ja pyökin oksia ja valaisi juhlapaikan
niin kirkkaaksi, kuin olisi ollut keskipäivä. Tämän komean soihdun
ympärillä tanssi iloinen tyttö- ja miesjoukko, ja toisella tulella oli
kokonainen härkä paistumassa, ja avonaisia olut- ja viinitynnyreitä oli
yltympäri kaikkialla.
Pikku John odotti nähdäkseen, mitä hänen kumppaninsa tekisivät, ja
oli kummissaan, kun he eivät oikopäätä rientäneet keittäjien ja
tarjoilijain luo, jotka jakelivat runsaasti ruokatavaroita haluaville.
Nuo neljä kerjäläistä sen sijaan tunkeutuivat väkijoukon pahki sieltä,
missä tungos oli suurin ja ilo ylimmillään, ja Pikku John seurasi
mukana. Pian hän huomasi, että he eivät olleet vain kerjäläisiä, vaan
myös varkaita. Sillä heidän kätensä pujahtivat kaikkein huolettomimpien
hurjastelijain taskuihin ja pusseihin ja vetivät esille kukkarot, mitkä
he sujahuttivat laukkuihinsa.
Pikku John piti heitä silmällä ja näki, miten kukkaro toisensa perästä
vaihtoi omistajaa, ja huomasi, että tulokset luovutettiin joko sokealle
taikka toiskätiselle, jotka olivat joukkueen varastonhoitajia.
"Totta toisen kerran", sanoi Pikku John itsekseen, "jos nuo ukkelit
käyvät monissa häissä, niin kylläpä totisesti heidän laukkunsa ovat
hyvin varustetut."
Kun kerjäläiset olivat varastaneet kaiken, mihin pääsivät käsiksi,
he pujahtivat väkijoukon läpi ja lähtivät matkoihinsa, ennen kuin
hälytyshuudot ennättivät kaikua.
"Kyllä täällä nousee aika meteli, kun juhlijat huomaavat, että heidän
kukkaronsa ovat kadonneet", tuumi Pikku John. Mutta hän ei jäänyt sitä
näkyä katsomaan, sillä hän ei halunnut päästää noita neljää kerjäläistä
näkyvistään.
Ei ollut helppoa seurata heitä, sillä yö oli pimeä. Mutta Pikku
John ei suotta ollut metsäläinen ja hän pysyi heidän jäljillään,
kuten oli pysynyt hirven jäljillä, kuulostellen rytinää jonka miehet
aiheuttivat taivaltaessaan pensaikkojen läpi. Noin kahden tunnin ajan
tuo varasteleva kerjäläisjoukko yhä kiirehti eteenpäin ja juuri kuun
noustessa he pysähtyivät eräässä metsäaukiossa olevan mökkipahasen
ovelle.
Pikku John näki heidät nyt selvästi ja vasta kun he menivät tölliin,
hän astui esille, työnsi oven auki ja meni sisään.
"Tämäkö, veikkoset, on teidän yömajanne?" hän sanoi.
Hämmästyneinä ja kiukkuisina kerjäläiset kääntyivät päin ja käskivät
hänen mennä matkoihinsa: he olivat luulleet, että hän häissä
oli eksynyt heidän seurastaan, ja täällä hän taas oli, tuo iso,
kyttyräniskainen, koukkuselkäinen junkkari.
"Mene hiiteen!" huusi rampa. "Emme kaipaa sinua. Miksi olet seurannut
meitä tänne?"
"Miksi en saisi kuljeskella teidän kanssanne?" kysyi Pikku John.
"Olenhan minä yhtä uljas kerjäläinen kuin tekin."
"Lähdetkö!" huusi rampa sauvaansa heiluttaen. "Olet liian kierä kaveri
meidän seuraamme."
Hänen toverinsa nauroivat tälle pilapuheelle, ja toinen kerjäläinen
virkkoi:
"Meille tarjoo veikkoja Coventry,
Dover, Berwick ja Lontookin,
Noin kieroa vaan ei milloinkaan,
vaikk' kiertäisi maailmankin."
"Lähdetkö siitä, senkin vietävän roisto!" huusi rampa heiluttaen taas
sauvaansa, "tai saat tästä kalloosi."
"No valmiina sitten!" karjui Pikku John. "Jos olette niin
tappelunhaluisia, niin koetanpa minäkin parastani. Tulkaa vain kaikki
neljä, tässä seison teitä vastassa. Konnia olette jokaikinen, sen kohta
näytän."
Näin sanoen Pikku John astui eteenpäin ja tarttui mykkää korvasta ja
nipisti häntä siitä niin rajusti, että mykkä kiljahti tuskasta ja sai
takaisin puhelahjansa aivan kuin ihmeen kautta alkaen törkeästi haukkua
Pikku Johnia. Sitten Pikku John yritti iskeä sokeaa päähän. Mutta
eikös hypännytkin sokea ketterästi syrjään ja väistänyt iskua, silmät
sepposen selällään tähystellen jättiläisen aseen seuraavaa iskua.
Rampa heitti kainalosauvansa, laski molemmat jalkansa maahan, loikkasi
ovelle ja juoksi pakoon henkensä kaupalla, vikkelästi kuin jänis, ja
mykkä seurasi häntä. Toiskätinen pisti esiin toisenkin käden ryysyisen
mekkonsa alta ja tarttui sauvaan, jonka rampa oli heittänyt luotaan.
John mykän nipisti ulvomaan,
Pani sokean näkemään,
Sai juosta, rampana ollut ken
Oli vuosia seitsemän.
Kaksi miestä oli paennut ja kaksi siis oli jäljellä, sillä Pikku John
seisoi heidän ja oven välissä.
Nämä kaksi kerjäläistä yrittivät taistellen tunkeutua huoneesta,
mutta turhaan he rimpuilivat. Iso repaleinen miehen koljo väisti
heidän kaikki iskunsa ja antoi heille niin hirveitä vastaiskuja, että
he horjuivat vasten huoneen seiniä, jolloin mekkojen alla olevat
rahamassit helähtivät.
Ja seinään heidät mätkähyttäin
John rajusti lennättää,
Ihan tuppasi vaan se laulattamaan,
Kulta seinään kun helskähtää.
"Riisuutukaa konnat -- riisuutukaa!" karjui Pikku John, ja aivan häntä
nauratti, kun hän ajatteli, että oli saanut pidätetyksi joukkueen
rahankantajat. "Riisuutukaa, tai muserran luunne."
Kerjäläiset olivat haluttomia luopumaan aarteestaan, mutta jättiläisen
sauva oli liian kammottava; he eivät uskaltaneet vastustaa kauemmin.
"Viitat ja takit yltänne!" huusi Pikku John, ja miehet tottelivat.
"Pussit ja laukut maahan!" hän sanoi, ja happamin naamoin kerjäläiset
irroittivat kilisevät laukkunsa ja laskivat ne maahan.
"Nyt korjatkaa luunne!" huusi Pikku John, "tai tämä minun sauvani
putoaa", ja tuota kauheaa sauvaa peläten he pakenivat huoneesta.
Pikku John rupesi sitten tarkastamaan kerjäläisten vaatteita ja löysi
pian muutamia aika raskaita pusseja.
"Ahaa!" sanoi iso mies itsekseen, "onpa totisestikin moni pullea
kukkaro tyhjennetty näihin pusseihin. Katsotaanpa, mitä tähän vaippaan
on ommeltu, sillä kovinpa se tuntuu raskaalta."
Hän kaavusta munkin kultaista
Kolme sataa puntaa toi.
"Onnen poika se on", sanoi Pikku John
"Ken näitä katsella voi."
Mutta laukusta kerjurin vieläkin
Kolme sataa ja kolme hän sai.
"Jos vettä ken juo, kunis riittävi nuo,
Kurja kuolo sen kohtaa kai.
Nyt kerjurin ammatin heittää voin,
Onnen moisen kun saavutin.
Ja haluni ois, tästä paikalla pois,
Päästä Sherwoodin metsihin."
Pikku John lähti viipymättä pois ja vikkelästi hän menikin. Kaiken
yötä hän vaelsi ja oli aamun valjetessa ehtinyt Sherwoodin metsän
rajoille. Hän työntyi metsään ja puhalsi silloin tällöin torveensa.
Tan-ta-ra-raa! Tan-ta-ra-raa! kaikuivat iloiset sävelet kajahdellen
metsäaukioita pitkin ilmoittaen hänen iloista ja hilpeää tuloaan.
Samassa hän jo näkikin ryhmän miehiä, jotka olivat kuulleet hänen
torvensa toitotukset ja tunteneet hänen kutsunsa ja rientäneet häntä
vastaan. Etunenässä asteli johtaja.
"Kerro kuulumiset", sanoi Robin Hood,
"Kerjuu oivako ammatti?
Olen kiihkeän kärkäs tietämähän,
Miten seikkailu onnisti."
Pikku John nauroi ja viskasi ryöstösaaliinsa johtajansa jalkoihin.
Raskas rahasäkki helähti ja kilahti maahan pudotessaan.
"Mitä siinä on?" huusi Robin Hood ihmeissään. "Mitä tämä tietää, Pikku
John?"
"Hyvät uutiset on", sanoi Pikku John.
"Kerjuu oivasti onnisti.
Kuussataa ma sain, punakullassa vain,
Sulle kantelin kauniisti."
Hän aukaisi laukut ja kaatoi rahat hämmästyneiden ystäviensä nähtäväksi.
"Mutta kautta Maarian, Pikku John!" huudahti Robin Hood, "oletpa
todellakin ollut mainio kerjäläinen. Onhan siinä mahtava kasa rahoja!
Mistä ne olet saanut?"
Pikku John kertoi seikkailunsa ja toverit nauroivat makeasti kun
kuulivat, miten petkuttajia oli petkutettu. He kantoivat sitten rahat
aarrekammioon, ja illalla vietettiin iloinen juhla kerjurikuningas
Pikku Johnin kunniaksi.
XXIII luku
ROBIN HOOD JOUTUU VIHDOIN SHERIFFIN KYNSIIN, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUU
Se varhain aamuna toukokuun
Oli aikana helluntain,
Kun paistoi päivä, ja lintusten
soi sävel riemukkain.
Ihanampana ei valkene toukokuinen aamu kuin valkeni seuraava
sunnuntaiaamu sen jälkeen kun Pikku John oli palannut kerjuuretkeltään.
Aurinko paistoi kirkkaana ja polttavana, ja nuoret lehdet värähtelivät
sen sulotuoksuisen, vienon tuulenhengen vaikutuksesta, joka leppoisana
leyhyi metsän läpi. Nurmet kukkivat kirjavanaan ja täplikkäät hirvet
olivat paenneet aurinkoisilta ylängöiltä metsän varjoon: oli ihanan
alkukesän ihanimpia päiviä. Oli helluntai.
"No onpa tämä aamu todella ihana", sanoi Pikku John, "ja yhtä ihanaksi
tunnen oman oloni: ei ole koko kristikunnassa tänään iloisempaa ihmistä
kuin minä."
Mutta Robin Hood ei vastannut mitään, ja Pikku John huomasi, että
päällikön kulmilla leijaili pilvi.
"Pois huolet nyt, hyvä johtaja", sanoi Pikku John, "onhan nyt ihana
toukokuun aamu."
"Se minua huolettaa", sanoi Robin Hood, "etten tämmöisenä juhlapäivänä
pääse kuulemaan messua enkä saarnaa. Onpa jo aikoja kulunut siitä, kun
olen ollut kirkkojumalanpalveluksessa."
"Ei ole lähempänä kirkkoa kuin Nottinghamissa", sanoi lähellä seisova
Much Myllärinpoika.
"No sitten lähden Nottinghamiin!" huudahti Robin tehden hänelle
ominaisen äkkipäätöksen. "Niin, minä käyn Nottinghamin Pyhän Marian
kirkossa vielä tänä päivänä."
Much ja Pikku John koettivat saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta
turhaan.
"Ei kukaan epäile minun tulevan sunnuntaina kaupunkiin", vastasi Robin.
"Puen itseni harmaaseen pukuun ja panen päähäni ison hupun, jonka vedän
silmille. Olen siellä yhtä turvassa kuin metsäaukiolla."
"No niin", sanoi Much, "ota sitten tusinan verran vankkoja aseistettuja
miehiä matkaasi, että vaaran tullen saisit apua."
"En", sanoi Robin. "Sellainen miesjoukko herättäisi huomiota portilla,
mutta yksi tai pari miestä pääsisi huomiota herättämättä menemään.
Kaikista iloveikoistani otan matkaan vain Pikku Johnin joustani
kantamaan."
Robin ja Pikku John lähtivät siis yhdessä matkaan metsän kautta
Nottinghamiin päin. Mutta miten ollakaan, he siinä kulkiessaan
joutuivat riitaan, ja väittely yltyi niin kiihkeäksi, että Robin Hood
menetti malttinsa ja iski Pikku Johnia nyrkillä.
Jättiläinen suuttui tästä loukkauksesta ja paljasti miekkansa.
"Olisipa joku muu kuin päällikköni lyönyt minua", hän sanoi, "niin
hänen verensä tahraisi tämän kirkkaan miekan. Hae siis mies itsellesi
mistä haluat, Robin Hood, mutta minä en enää ole sinun miehiäsi."
He erosivat vihassa toisistaan, ja Robin Hood jatkoi matkaansa
Nottinghamiin päin Pikku Johnin palatessa takaisin metsään. Robinin
viha haihtui pian ja häntä suretti kovin, kun hän oli suututtanut
uskollisen seuralaisensa. "Minä rukoilen Pyhän Marian alttarin
juurella, että Pikku John taas sopii kanssani", hän puheli nähdessään
kaupungin ja korkealle sen muurien yli kohoavan kirkon tornin.
Helposti hän pääsi portista, sillä vartijat eivät piitanneet
talonpoikaispukuisesta, yksinäisestä kulkijasta, ja Robin asteli
oikopäätä kirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkamassa, ja hän
polvistui alttarin eteen rukoillen, että pääsisi lähtemään kaupungista
yhtä turvallisesti kuin oli sinne tullutkin.
Mutta kesken jumalanpalvelusta kirkkoon tuli mustapukuinen pitkä munkki
ja alkoi hiljaa astella käytävää pitkin kuorissa olevaa paikkaansa
kohti. Äkkiä hän pysähtyi pylvään suojaan ja tuijotti silmät suurina.
Aivan pylvään takana oli hartaasti polvistuneena mies kirkon lattialle
levitetyllä olkimatolla. Mies oli harmaapukuinen ja hänen huppunsa oli
valahtanut niskaan, sillä hän kohotti päätään innokkaan tarkkaavaisena
jumalanpalvelusta toimittavaa pappia kohden.
Musta munkki katsoi katsomasta päästyäänkin. Varmasti hän oli nähnyt
nuo kasvot. Niin, nyt hän tiesi, ja munkin katseesta välähti viha ja
suuttumus, kun hän pyörähti ympäri ja kiiti sukkelaan takaisin ovelle
päin.
Robin Hood oli yhä polvistuneena eikä aavistanut, että oli mitä
suurimmassa vaarassa. Hän oli tietämätön siitä, että Pyhän Marian
luostarin pääisännöitsijä oli hänet tuntenut ja että tämä nyt kaikella
kiireellä riensi puuhaamaan hänen vangitsemistaan.
Kun mustapukuinen munkki saapui kirkon ovelle, hän lähti juoksemaan
-- niin kiire hänellä oli ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ensin hän
riensi porteille ja puhutteli vartijoita. "Sulkekaa portit! Lukitkaa ja
teljetkää ne!" hän huusi. "Suuri konna on kaupungissa. Päällänne saatte
vastata, jos annatte ainoankaan ihmisen mennä tai tulla kunnes sheriffi
antaa luvan."
Vartijat sulkivat nopeasti portit ja asettuivat valppaina paikoilleen.
"Nyt minulla on Robin Hood käsissäni, niin Robin Hood itse!" huusi
musta munkki riemuiten sheriffin taloon rientäessään. "Hän ei pääse
poistumaan kaupungista ja hän on meidän hallussamme kuin lintu
satimessa."
Muitta mutkitta musta munkki hyökkäsi sheriffin eteissaliin, jossa
tapasi ison miehen istumassa velttona tuolissaan.
"Nouskaa, herra sheriffi!" huusi luostarin isännöitsijä. "Nouskaa ja
käskekää miehenne liikkeelle! Tuon suuria uutisia! Itse pääroisto on
kaupungissa ja vangittavissa! Näin tuon kelvottoman konnan messua
kuuntelemassa. Pahoin teidän kävisi, herra sheriffi, jos hän pääsisi
kuninkaan tuomiota pakoon."
"Mitä rähinää tämä on?" kysyi sheriffi happamen näköisenä, sillä hän
oli herännyt päivällisunestaan eikä musta munkki kiireessään ollut
muistanut mainita konnan nimeä. "Joku joutava koiransilmä tietenkin on
käynyt luostarin kanakopissa."
"Vai joutava koiransilmä!" ärjyi munkki. "Enkö sitten maininnut hänen
nimeään? Vai joutava koiransilmä, herra sheriffi. Mutta minähän puhun
Robin Hoodista!"
Nyt sheriffi heräsi. Hän hypähti tuolistaan ja asettui päin mustaa
munkkia, ja kaksi kiiluvaa silmäparia katseli vastakkain.
"Robin Hood!" huudahti sheriffi. "Ja Nottinghamissako taas? Mahdotonta!"
"Totta se on", huudahti luostarin isännöitsijä. "Aivan vastikään hänet
näin Pyhän Marian messussa. Mitä! Luuletteko, että voisin erehtyä
tuosta rotevasta roistosta, joka vihreällä salolla ryösti minulta
satoja puntia ja saattoi minut hirvittävään pulmaan apotin kanssa? Ei,
herra sheriffi, hänen kasvonsa eivät toki milloinkaan häivy mielestäni
-- eivät milloinkaan. Tuhansien joukosta tuntisin hänet."
Sheriffi ei vieläkään oikein käsittänyt, että itse Robin Hood oli
muurien sisäpuolella, mutta hän tarttui vyötäröllään riippuvaan
hopeiseen vihellyspilliin ja puhalsi kutsun. Heti ilmestyi palvelija.
"Käske Dickonin ja Halin ja kolmenkymmenen metsänvartijan olla
valmiina", komensi sheriffi ja otti eteishuoneessa olevalta telineeltä
haarniskansa. Sillä välin kun hän puki ylleen teräskypärän,
teräsrenkailla päällystetyn ison nahkatakin ja miekan vyölleen, olivat
miehet kokoontuneet ja he marssivat oikopäätä kirkkoon.
Tämmöisen aseistetun joukon ilmestyminen kirkkoon sai aikaan suurta
levottomuutta, mutta sheriffi huusi kirkkoväelle: "Älkää pelätkö, hyvät
ihmiset, teille ei tapahdu mitään. Olen vain saapunut vangitsemaan
joukossanne piileksivää kuuluisaa rosvoa."
"Tuolla hän on", huusi mustapukuinen munkki. "Tuo harmaapukuinen mies,
joka on polvistunut ison pylvään juurelle. Hän on Robin Hood."
Kukaan ei ollut niin hämmästynyt kuin Robin Hood kuullessaan nimensä
kaikuvan kirkossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä
oli tarkattu, ja hänen huppunsa oli nyt niin hyvin silmillä, ettei
kasvoja näkynyt ollenkaan. Mutta voi sitä meteliä, mikä kirkossa
syntyi, kun kansa kuuli, että tuo ylen kuuluisa henkipatto oli heidän
joukossaan! Toiset tunkeutuivat eteenpäin nähdäkseen hänet, toiset
pyrkivät paikalta pois, ja sheriffin miehet sulkivat Robinilta tien
ovelle.
Henkipatto käsitti, että ainoa pelastuskeino oli hyökätä rajusti
hämmästynyttä vihollista vastaan ja siten yrittää pakoa. Yhtä ainoata
asiaa hän itsekseen toivoi: "Olisipa nyt uskollinen Pikku John
rinnallani! Mutta voi kovaa onnea! Tänään hän ei ole." Sitten hän
paljasti miekkansa ja ryntäsi hyökkäävän leijonan tavoin sheriffin
miehiä vastaan. Parikymmentä metsänvartijani käsittelemää miekkaa
kohosi ilmaan ja monta iskua suunnattiin uhkarohkeaan henkipattoon.
Mutta siinä mylläkässä metsänvartijat vain kolhivat toisiaan ja miekat
kalskahtivat toisiinsa, joten ne siis eivät saaneet mitään aikaan.
Robinin kirkas miekanterä sen sijaan välähti ilmassa ja kumosi miehen
toisensa perästä. Hurjana taisteli sinä päivänä vapautensa puolesta
Robin Hood. Kolmesti hän pääsi tunkeutumaan vihollistensa rintaman
läpi, mutta yhä uusia vihollisia ilmestyi hänen tielleen, sillä joka
suunnalta syöksyi vereksiä miehiä esiin. Henkipatto ryntäsi sinne
tänne, jakeli iskuja joka suunnalle ja kaatoi metsänvartijan toisensa
jälkeen.
"Älkää surmatko häntä!" huusi sheriffi. "Iskekää maahan, mutta
vangitkaa elävänä. Se on kuninkaan käsky."
Robin kuuli äänen ja tunsi siitä sheriffin. Hän kääntyi ja miekka
koholla syöksyi äkkiä vanhan vihamiehensä kimppuun. Sheriffi yritti
välttää tätä rajua iskua ja kohotti kilpensä torjuakseen sillä Robinin
häneen suuntaamaa hirveää iskua. Raskas miekka putosi ja kalskahti
kilpeen temmaten sen sheriffin kädestä. Miekan vauhti ei siitä
paljonkaan vaimentunut, ja ase iski sheriffin teräskypärään kaataen
hänet permantoon. Onnekseen sheriffi sinä päivänä oli pannut päähänsä
lujan kypärän, kuuluisan asesepän tekemän mestariteoksen, ja se oli
hänen pelastuksensa. Jos se olisi ollut tavallista terästä, Robinin
miekka olisi läpäissyt sen kuin paperihatun. Mutta tämä kypärä kesti
iskun ja Robinin miekka katkesi kahtia.
"Turma periköön sepän, joka sinut teki!" huusi Robin Hood viskaten
luotaan katkenneen miekan, "sillä nyt seison aseettomana vihollisteni
keskellä."
Näin sanoen hän syöksyi lähimmän miehen kimppuun yrittäen vääntää
häneltä paksua metsästyssauvaa, joka miehellä oli kädessä, mutta
samassa hänet kampattiin takaapäin kumoon. Heti ryntäsi tusinan verran
miehiä hänen kimppuunsa, ja sellaisen miesjoukon paino musersi hänet
maahan. Hänen vihollisensa eivät hellittäneet hurjaa otettaan, ennen
kuin hänet oli lujasti köytetty ja kädet ja jalat kahlehdittu.
Sheriffi oli sillä välin taas päässyt jaloilleen, tosin pää melko
pökerryksissä valtavan iskun jäljeltä, mutta iloisena siitä, että hänen
päänsä oli säilynyt eheänä tuon erinomaisen teräskypärän turvissa ja
melkeinpä ilosta mielettömänä ajatellessaan, että hänellä vihdoinkin
oli hallussaan Robin Hood.
"Viekää mies pois!" hän huusi. "Sulkekaa hänet linnantyrmän syvimpään,
vankimpaan vankiluolaan ja kaksinkertainen vartiosto vartioikoon häntä
yötä päivää."
Niin tehtiin, ja Robin Hood suljettiin vankiluolaan, johon vain
keskipäivän aikaan vähäinen valoviiru pääsi pilkistämään tiheän
ristikon läpi. Seinät olivat seitsemän jalan vahvuiset ja ovi oli
kolmessa lukossa.
"Yrittäköön nyt murtautua sieltä vapaaksi, jos kykenee!" huudahti
sheriffi. "Olen teljennyt vahvan varkaan vielä vahvempaan tyrmään, ja
siellä hänen on pakko pysyä."
"Miksi suljette hänet säilöön?" sanoi musta munkki, joka kiihkeästi
halusi nähdä Robinin hirressä. "Miksi ette ripusta häntä oikopäätä
hirsipuuhun. Olen kuullut teidän satoja kertoja uhkaavan hirttää hänet,
kunhan vain saatte hänet kynsiinne."
"Niin tekisinkin, jos asia riippuisi yksin minusta", murisi sheriffi.
"Olisin antanut miesteni paikalla surmata hänet, jos olisin uskaltanut."
"No miksi ette uskaltanut?" kysyi luostarin pääisännöitsijä. "Ken
tohtii vastustaa sheriffin arvovaltaa!"
"Yksi, joka on meitä kaikkia korkeampi", vastasi sheriffi hiljaisella
äänellä, "kuningas! Hän on lähettänyt käskyn, että jos Robin Hood
saadaan vangituksi, rosvon on odotettava kuninkaan päätöstä. Kuningas
on kuullut puhuttavan niin paljon tuosta suurvarkaasta, että haluaa
nähdä hänet."
Hetkeen ei musta munkki virkkanut sanaakaan, vaan näytti otsa rypyssä
miettivän. Sitten hän sanoi. "Herra sheriffi, minä se konnan keksin ja
jätin teidän haltuunne."
"Niinpä niin", sanoi sheriffi.
"Vaadin siis itselleni oikeutta saada tiedottaa vangitsemisesta
kuninkaalle."
"Niinpä niin", nauroi sheriffi. "Saadaksenne hänen majesteetiltaan
jonkin suuren suosionosoituksen."
"Jos siitä palkkio saadaan, niin onhan oikeus ja kohtuus, että minä sen
saan!" huudahti isännöitsijä.
"Sitä en kiellä", vastasi sheriffi. "Toivon kaikesta sydämestäni, että
vihdoinkin saatte suurituloisen apottikunnan hallittavaksenne. Olette
tehnyt minulle suuren palveluksen ja mainitsen teistä kattavasti siinä
kirjeessä, minkä tänään iltapäivällä kuninkaalle kirjoitan."
"Ja minä lähden sitä viemään anivarhain huomisaamuna!" huudahti musta
munkki lähtien oikopäätä tekemään matkavalmistuksia.
* * * * *
Kaiken sen sunnuntaipäivän vallitsi Nottinghamissa suuri levottomuus.
Ihmiset riensivät sinne tänne puhuen Robin Hoodin vangitsemisesta,
ja jokaisella, joka sinä aamuna oli ollut Pyhän Marian kirkossa, oli
ympärillään väkijoukko, joka innokkaana kuunteli kertomusta kuuluisan
rosvon hurjasta taistelusta. Mutta hiiskaustakaan kaikesta tästä ei
kuulunut kaupungin muurien ulkopuolella olevalle maaseudulle. Sillä
sheriffi oli kaksintanut joka portilla olevan vartioston ja jyrkästi
kieltänyt ketään menemästä tai tulemasta kaupunkiin siihen asti, kunnes
oli saanut tietää kuninkaan tahdon Robin Hoodin suhteen.