tovereilleen, ja tuskin hän oli sanat lausunut, kun he saivat nähdä
komean karttuleikin. Savenvalaja hyökkäsi Robinia kohti, ikäänkuin
olisi aikonut iskeä häntä päähän, ja kun Robin kohotti kilpensä
torjuakseen iskun, savenvalaja pyöritteli sauvaa käsissään kuin
myllynratasta ikään ja sivalsi samalla niin rajun takaiskun, että kilpi
kimposi henkipaton kädestä ja lensi kalisten maahan.
Robin kumartui ottamaan kilpeä maasta, sillä hän ei uskonut
savenvalajan ehtivän iskeä uudestaan, ennen kuin kilpi taas oli
tanakasti hänen kädessään, mutta savenvalaja oli salamannopea. Sauva
heilahti taas, sattui Robinia niskaan ja suisti hänet suin päin maahan.
Kun miehet piilopaikastaan näkivät tämän, juoksivat he esille ja Pikku
John huusi: "Mennään päällikköämme auttamaan, muutoin savenvalaja
surmaa hänet."
Kun savenvalaja näki henkipattojen hyökkäävän, hän peräytyi paikaltaan
ja kohotti ison sauvansa puolustusasentoon. Robin Hood nousi istumaan
ja hieroi kipeää niskaansa.
"No, johtaja", sanoi Pikku John, "maksatko minulle neljäkymmentä
shillinkiä vai minultako sinä ne tahdot?"
"Jos veto olisi koskenut vaikkapa sataa shillinkiä, niin sinulle
ne rehellisesti kuuluisivat."
"Onpa melko hävytöntä, kuten vanhat sanovat", huusi savenvalaja,
"häiritä köyhää miestä matkalla, kun hän ajelee tietä pitkin."
"Totta puhut, savenvalaja", vastasi Robin, "ja uljas mies sinä oletkin,
ja vaikkapa joka päivä tästäpuolin ajelisit tätä tietä, niin en minä
sinua enää milloinkaan häiritse. Tule, yhdy meidän veljeskuntaamme.
Anna pukusi minulle, niin minä annan omani sinulle ja lähden sinun
sijastasi Nottinghamiin."
"Johtaja, johtaja!" huusi Pikku John. "Ole varovainen! Mitä aiotkaan!
Tiedäthän, ettei Nottingham ole sinulle sopiva. Varo sheriffiä! Jos hän
saa tietää, että sinä olet kaupungissa, on kuolemasi varma."
"Olen sittenkin päättänyt lähteä", vastasi johtaja. "Ei minua toki
sheriffi keksi, sen vakuutan. Myyn saviastioita aivan hänen nenänsä
edessä. Rohkein tapa on aina turvallisin."
Kun Robinin seuralaiset huomasivat, että hän oli päättänyt mennä,
herkesivät he häntä estelemästä, ja eräs miehistä lähti noutamaan Tuck
Munkkia, joka oli erinomaisen kätevä naamioimistaidossa. Munkki tuli
ja naamioi Robinin niin oudon näköiseksi kuin olisi haltija hänet
muuttanut toiseksi. Robinin kasvoihin hän pirskotti kasvisnesteitä,
kunnes tämä oli mustalaistakin mustempi; hiukset ja parta järjestettiin
aivan uuteen kuosiin, toisen silmän yläpuolelle kiinnitettiin iso
laastarilappu, ja kun Tuck Munkki vihdoin oli saanut hänet valmiiksi,
niin eipä itse Marian Neitokaan olisi tuntenut Robiniaan.
Kun Robin oli lähtövalmis, hän otti suitset käteensä ja lähti
savenvalajan kärryillä ajamaan tietä pitkin, ja savenvalaja jäi miesten
joukkoon, jotka pitivät hyvän huolen hänestä ja hänen viihtymisestään.
Kun Nottinghamiin pannuineen
Robin saapui laulellen,
Niin kaurat, heinät eteensä
Sai oitis hevonen.
Sitten Robin otti saviastiansa ja asteli rohkeasti sheriffin ikkunan
alla olevan myyntipöydän luo.
"Patoja! Patoja!" huusi hän reippaasti ja kuuluvasti. "Patoja ja
pannuja! Hyviä ja halpoja! Kuka ostaa? Kuka ostaa?"
Hänen sointuva äänensä houkutteli kohta ryhmän naisia hänen
ympärilleen, ja he kyselivät hänen patojensa hintaa. Kun hän vastasi,
töllistelivät he hämmästyneinä, sillä hän vaati vain kolme penniä
padasta, joka oli hyvinkin viiden pennin arvoinen, ja pian alkoikin
kauppa käydä niin kiivaasti, että hän sai koko ajan antaa patojaan
ostajille.
"Tämäpä merkillinen mies", juttelivat kaupunkilaisnaiset. "Hänhän
myy patoja melkeinpä puoleen tavallista hintaa. Hän ei näy olevan
perehtynyt alaansa, mutta sehän on meille onneksi, ja niinpä ostamme,
kun on hyvä tilaisuus."
Kun levisi tieto siitä, että torilla oli merkillinen savenvalaja joka
myi saviastioita puoleen hintaan, kokoontui rattaiden ympärille suuri
ihmisjoukko, ja syntyi semmoinen hälinä, että sheriffin vaimo tuli
ikkunaan katsomaan, mistä moinen väentungos johtui.
Sitä Robin juuri olikin odottanut ja hän oli tahallaan piilottanut
muutamia parhaita astioitaan. Oli enää vain viisi kappaletta jäljellä
ja ne hän heti lähetti sheriffin vaimolle, pyytäen häntä ottamaan
ne lahjaksi savenvalajalta, joka ensi kerran kävi hänen miehensä
hallitsemassa kaupungissa.
Sheriffin vaimo mielistyi kovasti erinomaisiin astioihin ja tuli
itse kiittämään Robinia niistä. Ja hän mieltyi niin suuresti Robinin
kohteliaisuuteen ja sievään esiintymiseen, että pyysi häntä syömään
päivällistä hänen ja sheriffin kanssa, ja Robin suostui oitis
tarjoukseen.
Eteishuoneessa Robin kohtasi sheriffin ja kumarsi syvään tälle
mahtavalle miehelle.
"Katsopa vain, mitä savenvalaja on tuonut sinulle ja minulle lahjaksi!"
huudahti sheriffin vaimo. "Viisi hienoa saviastiaa, joita juuri
kaipasin."
"Hän on varsin tervetullut", sanoi sheriffi. "Mennään vain peseytymään
ja istutaan pöytään."
Päivällistä syötäessä tulivat puheeksi samana iltapäivänä pidettävät
suuret ampumakilpailut, joista voittaja oli palkinnoksi saava
neljäkymmentä shillinkiä.
"Hyvä palkinto", sanoi savenvalaja, ja itsekseen hän arveli: "Niin
totta kuin olen tosi kristitty, ne kilpailut minä tahdon nähdä."
Kun he olivat nauttineet erinomaisen päivällisen, lähti koko seurue
ampumapaikalle katsomaan, kun sheriffin miehet ampuivat noiden
neljänkymmenen shillingin toivossa.
Koska palkinto oli hyvä oli maalitaulu asetettu aika pitkän matkan
päähän ampumapaikasta. Siten kävisi ampujien taitavuus ilmi. Toinen
toisensa jälkeen sheriffin miehet laukaisivat nuolensa lentämään maalia
kohti, mutta koe oli liian vaikea eikä ainoakaan miehistä osunut puolen
jousen mitan päähän maalin keskuksesta.
"Miten sinua ampuminen miellyttää, savenvalaja?" huudahti sheriffi.
Savenvalaja hymyili. "Ollapa minulla jousi", hän sanoi. "Näyttäisin
miten meidän puolessa ammutaan."
"No jousen toki saat!" huudahti sheriffi. "Näytäthän sinä rotevalta ja
voimakkaalta mieheltä ja saat siis koettaa taitoasi. Sinulle tuodaan
kolme jousta, saat valita niistä parhaan."
Sheriffi käski erään miehen hakea muutamia jousia, ja kun ne tuotiin,
tarkasti savenvalaja ne huolellisesti.
"Tämä on paras", sanoi savenvalaja, kiinnitti siihen jänteen ja viritti
sen. "Mutta ei tämä silti minkään arvoinen ole", hän lisäsi. "Tämä on
kovin taipuisa ase, herra sheriffi. Meidän puolessa miehet pystyvät
jännittämään paljon jäykempiä jousia. Mutta voinhan ainakin yrittää
tällä."
Savenvalaja valitsi sitten hyvin huolellisesti nuolen ja sovitti sen
jänteeseen. Sitten hän jännitti jousen ja vain hätäisesti tähdättyään
laski nuolen menemään.
"Keskelle, keskelle!" huusivat läsnäolijat. "Hyvin ammuttu! Hyvä
laukaus!" Kaikkien ihmeeksi värisi savenvalajan nuoli aivan maalin
keskustassa.
"Ampukaa miehet uudestaan!" huusi sheriffi. "Minkä kerran yksi on
tehnyt, sen pystynee toinenkin tekemään, jos aikoo pitää hyvän
jousimiehen nimen."
Sheriffin miehet ampuivat taas vuoroonsa kukin. Ainoakaan ei osannut
maaliin, mutta kun tuli savenvalajan vuoro, hänen lennättämänsä nuoli
sattui ensinammuttuun ja pirstoi sen kolmeksi.
Synkkinä ja yrmeissään katselivat sheriffin miehet savenvalajaa, sillä
he olivat kovin häpeissään, kun muukalainen oli heidät voittanut
niin perin pohjin, mutta sheriffi nauroi ääneen, kun näki vieraansa
anastavan mestaruuden ja huusi: "Savenvalaja, totisesti sinä olet mies,
joka olet arvokas kantamaan jousta missä ikinä kuljet."
"Ampuisinpa vielä paremmin, jos minulla olisi rattailla oleva jousi",
sanoi savenvalaja.
"Onko se erikoisen arvokas jousi?" kysyi sheriffi.
"On toki", vastasi savenvalaja. "Olen saanut sen itseltään Robin
Hoodilta."
Kuullessaan mainittavan verivihollisensa nimeä sheriffi heristi
korviaan.
"Tunnetko sinä Robin Hoodin", hän kysyi. "Kuulehan, savenvalaja, ethän
vain olekin hänen miehiään?"
"En toki, herra sheriffi", vastasi savenvalaja. "Robin Hoodin miehiä en
ole milloinkaan ollut."
"No miten sitten hänet tunnet?"
"Nähkääs, kuljen hänen alueidensa kautta, ja hän on minulle
suosiollinen, eikä minun tarvitse pelätä hänen miehiään. Hän on myös
innostunut koettelemaan ampumataitoani, ja satoja kertoja olen ampunut
hänen kanssaan kilpaa metsän mukuraisten tammien varjossa."
"Antaisinpa sata puntaa!" huusi sheriffi, "niin, sata kultapuntaa, jos
tuo katala roisto seisoisi yhtä likellä minua kuin sinä nyt."
"Mikäs nyt, herra sheriffi?" sanoi savenvalaja. "Mistä tämä viha Robin
Hoodia kohtaan? Ei kai hän ole tohtinut nostaa kättään Nottinghamin
sheriffin voimaa ja arvoa vastaan?"
"Vai ei, se roisto!" huusi sheriffi. "Totisesti hän on aiheuttanut
minulle paljon vahinkoa. Hopeani, sormukseni ja rahani hän on anastanut
ja luuni hän on tehnyt kipeiksi, kun minun oli pakko nukkua puiden
mukuraisilla ja pahkuraisilla juurilla."
Savenvalaja näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta kuullessaan
tämmöisistä konnantöistä, ja sheriffi vuodatti mielihaikeutensa tämän
kiitollisen kuulijan korviin.
"Hänet pitäisi vangita ja raahata korvista Nottinghamiin", toimitti
savenvalaja. "Ja vaikka kuuluukin kummalliselta, niin minä voin sanoa
teille paikan, mistä huomenna voitte siepata hänet kiinni."
"Tekisitpä minulle totisesti suuren palveluksen ja vapauttaisit maan
katalasta konnasta, jos sinun avullasi saisin hänet vangituksi", sanoi
sheriffi.
"Se käy laatuun", sanoi savenvalaja katsellen viekkaasti sheriffiä,
"mutta sellainen teko vaatii suuren palkinnon, herra sheriffi."
"Siitä älä huolehdi", ehätti sheriffi vastaamaan. "Toimita hänet vain
minun käsiini, ja ilomielin maksan sinulle ne sata puntaa, joista
puhuin."
"Kiinni on!" huusi savenvalaja ja läimäytti reiteensä. "Huomenna kun on
kulunut kolme tuntia aamun valkenemisesta, toimitan Robin Hoodin teidän
eteenne."
"Mutta hänellä ei saa olla pariakymmentä roistoa seurassaan", huomautti
sheriffi.
"Ei ainoatakaan ihmistä seurassaan!" huudahti savenvalaja. "Sattumoisin
tunnen kaikki hänen huomiset suunnitelmansa, ja saatte kohdata hänet
aivan yksinään."
"Hyvä", sanoi sheriffi, "minä kyllä palkitsen sinut niin kuin olen
luvannut, siitä voit olla varma", ja he lähtivät kotiin illalliselle.
Seuraavana aamuna savenvalaja ja sheriffi lähtivät jo varhain
liikkeelle. Sheriffillä oli seurassaan vain pari vankkaa miestä, sillä
hän ei halunnut herättää huomiota esiintymällä suuri joukkue mukanaan,
ja hän uskoi varmasti, että nämä kolme miestä hyvin pystyisivät
nujertamaan yksinäisen, pahaa aavistamattoman miehen.
Kun savenvalaja hyvästeli sheriffin vaimoa, kumarsi hän tälle syvään ja
kiitti häntä saamastaan erinomaisesta kestityksestä. "Hyvä rouva", hän
sanoi, "pyydän teitä käyttämään tätä minun muistokseni", ja hän antoi
hänelle sievän kultasormuksen.
"Jumala palkitkoon, hyvä herra", sanoi sheriffin vaimo, "olen teille
kovin kiitollinen tästä kauniista lahjasta", ja niin siis savenvalaja
ja sheriffin vaimo erosivat parhaina ystävinä.
Lähes kaksi tuntia savenvalaja ajoi rattaitaan metsätietä pitkin, ja
sheriffi miehineen ratsasti hiljaa hölkytellen perässä. Tultiin sitten
neljän metsäpolun risteykseen, ja savenvalaja pysähdytti hevosensa.
"Tässä on paikka, jossa saatte kohdata Robin Hoodin." hän sanoi.
Sheriffi miehineen katseli levottomasti ympärilleen. Kaupungissa
oltaessa oli tuntunut aivan yksinkertaiselta asialta lähteä
vangitsemaan Robin Hoodia, mutta täällä isojen puiden synkässä
varjossa ja mahtavan metsän juhlallisessa hiljaisuudessa kuuluisan
henkipaton nimellä oli vallan toinen kaiku: se muuttui pelottavaksi ja
kammottavaksi nimeksi.
"En näe merkkiäkään Robin Hoodista", sanoi sheriffi ja katseli vuoroin
kummankin olkansa yli, aivan kuin olisi pelännyt, että Robin Hood
karkaisi hänen kimppuunsa takaa päin maan sisästä.
"Ette, mutta heti näette", sanoi savenvalaja hiljaisella,
salaperäisellä äänellä. "Piiloutukaa tuohon viidakkoon ja ottakaa
miekka käteenne. Minä katselen, missä hän on, ja kun hän on aivan
lähellä, puhallan torveeni. Hyökätkää te silloin rohkeasti esiin ja
ottakaa hänet kiinni. Minä tulen sitten hakemaan luvatun palkinnon."
"Se on täällä valmiina", sanoi sheriffi ja taputti viittansa alla
olevaa rahapussia.
Savenvalaja jätti sheriffin miehineen viidakon kätköön ja poistui
vähän matkan päässä olevalle aukealle paikalle, missä kallion kupeesta
pulppusi vesilähde liristen edelleen aukiota pitkin. Siellä hän pesi
väritäplät käsistään ja kasvoistaan ja poisti kaiken muun naamioituksen
paitsi savenvalajan vaatteet. Sitten hän nosti torven huulilleen,
puhalsi kolme kimakkaa puhallusta ja livahti ison tammen taakse, joka
täydellisesti peitti hänet näkyvistä.
Tuota pikaa aukioon syöksyi kaksi joukkuetta. Toisaalta sheriffi
miehineen miekka kädessä hyökkäsi pensaikon läpi valmiina ryntäämään
Robin Hoodin kimppuun, toisaalta aukioon äkkiä syöksyivät Pikku John,
Much, Puna-Will ja tusinan verta muita päällikkönsä torven kutsua
noudattaen. Ison tammen suojassa katseli Robin Hood tätä kohtausta suu
hymyssä.
Ja hymyn arvoista todella olikin nähdä sheriffin miehineen törmäävän
päin vahvaa rosvojoukkoa. Heidän suunsa aukeni ja miekka karisi
kädestä; he kääntyivät ympäri lähteäkseen pakoon, kun samassa Pikku
Johnin huuto sai heidät pysähtymään.
"Seis!" karjaisi jättiläinen, "taikka pistelemme teidät yhtä täyteen
nuolia kuin sianselässä on harjaksia."
Tämä hirveä uhkaus naulasi maahan nuo kolme, ja kauhun ilme kasvoillaan
he katselivat Pikku Johnia ja hänen kumppaneitaan.
"Mitä asiaa teillä on tänne?" huusi jättiläinen, "ja kuka puhalsi Robin
Hoodin torvea?"
"Robin Hoodin torveako!" sopersi sheriffi. "Ei, hyvät miehet, Robin
Hoodin torvesta en tiedä mitään. Olette erehtyneet. Joukossamme oli
vielä vast'ikään savenvalaja, hän se toitotti torvea."
"Kerro koirillesi savenvalajista!" huusi Pikku John, joka näytti olevan
kovin suuttunut, vaikka alkoikin vähitellen aavistaa, että hänen
esimiehensä oli tehnyt jonkin kepposen. "Noita ääniä ei puhaltanut
savenvalaja. Ne puhalsi henkipattojen kuningas Robin Hood itse eikä
kukaan muu. Oletko kohdellut häntä huonosti? Jos sen olet tehnyt, olisi
sata kuolemaa liian helppo rangaistus sinulle."
Henkipatot säestivät Pikku Johnin uhkausta hurjalla kiljunnalla ja
heiluttivat jousiaan ilmassa. "Kuolema Robin Hoodin loukkaajalle!"
karjuivat he.
Sheriffi vapisi kiireestä kantapäähän.
"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän huusi. "Missä olet? Tule esille,
savenvalaja."
"Tässä olen, herra sheriffi", huusi tuttu ääni, ja savenvalaja astui
esiin viidakosta, mistä oli suureksi huvikseen katsellut tätä menoa.
Sheriffi jäykistyi kauhusta, sillä savenvalajasta ei ollut jäljellä
muuta kuin vaatteet. Kasvot olivat Robin Hoodin kasvot. Sheriffi tunsi
ne ja vapisi vielä entistäkin enemmän.
"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän änkytti, "olet pettänyt minut."
"Enhän toki, herra sheriffi", nauroi Robin, "älkää sanoko niin. Olen
pitänyt sanani, niin kuin vakaisen miehen ja englantilaisen tuleekin.
Lupasin teille, että saatte kohdata Robin Hoodin, ja sen lupaukseni
olen pitänyt!"
"Hohoo!" murisi sheriffi. "Olisinpa tämän tiennyt Nottinghamissa,
niin etpä olisi enää milloinkaan nähnyt kaunista metsää, mestari
savenvalaja."
"Sen tiedän hyvin", nauroi Robin, "mutta älkää pelätkö, sheriffi,
hiuskarvaakaan en päästänne katkaise, ja sen teen hyvän vaimonne
tähden, joka oli minulle ystävällinen."
Nämä sanat kuullessaan sheriffi heti rohkaisi luontonsa, sillä hän
tiesi, että Robin oli sanansa pitävä mies. Samassa Pikku John puuttui
puheeseen. "No johtaja", sanoi iso mies, "miten kävi Nottinghamissa?
Saitko tavarasi myydyksi?"
"Joka kipenen, Pikku John", vastasi Robin, "ja viisi pannua sai
sheriffi, ja hänellä on niiden hinta matkassaan viittansa alla olevassa
laukussa."
"Laukku -- laukku, herra sheriffi", kiljui jättiläinen, ja sheriffin
täytyi vaikkakin rumasti irvistellen luopua niistä sadasta punnasta,
jotka hän oli aikonut Robin Hoodin kiinniottamispalkkioksi.
"Ratsastaen hän tänne tuli. Jalkaisin hän täältä palatkoon", sanoi
Robin, ja käden käänteessä sheriffiltä ja hänen miehiltään riisuttiin
heidän kaikki varusteensa. Sitten Robin käski tuoda sinne valkoisen
naisten ratsun, ja eräs miehistä lähti noutamaan eläintä.
"No sheriffi", sanoi Robin, "matkalle nyt oikopäätä, ja teidän pitää
taluttaa tämä valkoinen ratsu kotiin ja sanoa vaimollenne, että Robin
Hood lähettää sen hänelle tervehtien, sillä hän on hyvä nainen. Ja
hänen tähtensä te pääsette menemään. Jos hän ei olisi ollut niin
ystävällinen minulle, ette olisi näin helpolla täältä selvinnyt."
Sheriffi puikahti tiehensä ja oli ylen iloinen päästessään ehein nahoin
lähtemään ja patikoi reippaasti eteenpäin, kunnes saapui kaupunkiin ja
kotiinsa. Ovessa hän kohtasi vaimonsa, joka oli ikkunasta tähyillyt
hänen tuloaan ja juossut häntä vastaan.
"No miten kävi vihreällä salolla?" hän huusi. "Ja toitko Robin Hoodin
tänne? Missä hän on? Näytäpä minulle!"
"Vaimo!" karjui sheriffi. "Älä enää milloinkaan mainitse tuota nimeä
minun kuulteni. Sen roiston sinä kyllä olet nähnyt."
"Minäkö!" huusi sheriffin vaimo kummissaan. "Eivät sinä ilmoisna ikänä
minun silmäni ole häntä nähneet."
"Ovat sittenkin!" huusi suuttunut sheriffi. "Se oli savenvalaja!
Roisto, joka oli saviastioita myyvinään, oli Robin Hood. Ja kun hän
oli houkutellut minut metsään, hän ryösti minulta rahani, hevoseni,
varusteeni ja lähetti minut tyhjänä luotaan, antaen vain tämän
valkoisen ratsun, jonka hän lahjoitti sinulle."
Sheriffin vaimo huudahti hämmästyneenä nämä merkilliset uutiset
kuullessaan ja sanoi sitten: "No niin, sinä olet siis maksanut ne
saviastiat, jotka Robin Hood antoi minulle."
"Niin olen, vaimo", murisi sheriffi. "Kalliisti olen ne maksanut", ja
hän mennä laahusti väsyneenä sisälle kovin suutuksissaan siitä, että
Robin taas oli pettänyt häntä niin taitavasti.
Kun Robin oli toimittanut sheriffin menemään takaisin Nottinghamiin,
hän käski todellisen savenvalajan eteensä ja sanoi: "Savenvalaja, minkä
arvoiset olivat ne saviastiat, jotka minä vein Nottinghamiin?"
"Kahden noblen arvoiset!" huudahti savenvalaja oitis. "Sen minä niistä
olisin saanut, jos itse olisin sinne mennyt."
"Tästä saat kymmenen puntaa", sanoi Robin, "olen saanut niistä hyvän
hinnan, ja sinä saat osan siitä, ja milloin tahansa sinä kuljet tätä
tietä, savenvalaja, niin muista, että olet aina tervetullut vihreälle
salolle."
"Kiitos, jalo Robin!" huudahti savenvalaja. "Olisinpa onnen poika, jos
vuoden jokaisena päivänä saisin astioistani niin hyvän hinnan!"
Savenvalaja, sheriffi, Robin Hood
Puun alla erkani nuo.
Herra, Robinin sielua armahda,
Jousimiehille turvas suo.
XXII luku
PIKKU JOHNIN KERJUUMATKA
Kas vaihtehen vuoksi kerjäämään
On lähtenyt Pikku John,
Pian kerjuukumppaneittensa
Päämies on verraton.
Kun aika kului ja Robin Hoodin sekä hänen iloisten toveriensa nimi ja
maine tuli kuuluisaksi ylt'ympäri maata, alkoivat apotit ja aateliset,
ritarit ja munkit kammoa Sherwoodin metsän kautta kulkevia teitä.
Köyhiä ihmisiä saapui sinne kosolta, sillä he tiesivät Robinin auttavan
heitä, mutta kaikki, ne jotka rikastuivat kiristyksellä ja petoksella,
alkoivat vähitellen käsittää, että heidän oli paras pysytellä kaukana
Robinin ulottuvilta.
Kun Robin Hood ja Pikku John eräänä iltana nuotion ääressä söivät
hirvenlihaillallistaan, sanoi Pikku John:
"Johtaja, onpa siitä jo kulunut aikoja, kun saimme hyvän saaliin.
Eipä nykyisin enää milloinkaan tämän kautta kulje rikasta apottia tai
normannilaista ritaria, jolla olisi satulalaukussaan iso kultavarasto."
"Tyydytään onneemme", sanoi Robin. "Onhan meillä hyvää ruokaa, hyvät
vaatteet ja hyvät aseet. Mitäpä muuta ihminen kaipaisi?"
"Kaipaisinpa hiukan rahojakin lisäksi", murisi Pikku John. "Kerjäämällä
toki saisin enemmän kokoon kuin samoilemalla näitä metsiä, missä ei
enää milloinkaan tapaa vanhaa lihavaa saituria rahakukkaroineen."
"Sinä kerjäläisenä!" nauroi Robin Hood. "Mitäpä tuloksia sinä siinä
ammatissa saavuttaisit? Kyllä näkisimme sinun pian palaavan metsäämme
yhtä tyhjin taskuin kuin täältä lähditkin."
"Ei sentään, johtaja", vastasi Pikku John, "vaikka kerjäläisen pussi on
likainen, on siinä, totta vie, usein hyvääkin sisässä."
"Hyviä jauhoja ehkä", sanoi Robin veitikkamaisesti, ja kumpikin
purskahti nauramaan muistellessaan viekasta kerjäläistä, joka jokin
aika sitten oli puijannut heitä niin ovelasti. Sitten he rupesivat
keskustelemaan kerjäläisistä ja heidän ansioistaan, kunnes Pikku John
julisti vakaan aikeensa olevan ruveta joksikin aikaa kerjäläiseksi ja
näyttää johtajalleen, että kerjäläisellä on enemmän rahaa ja että hän
ansaitsee enemmän, kuin mitä ihmiset, jotka arvioivat asiaa heidän
ryysyjensä ja repaleidensa nojalla, yleensä uskovat.
Seuraavana päivänä Pikku John siis lähti kerjuumatkalle. Hän puki
ylleen vanhat, ryysyiset vaatteet ja ison hatun, jonka lieri oli
murtunut, laittoi selkäänsä kyttyrän sullomalla takkinsa alle vanhan
viitan, ja otti mukaansa monta säkkiä, sillä hän sanoi:
"Te leiville säkki antakaa!
Ken juustosäkin soi?
Jos pennin sain, en säkittä lain
Myös toimeen tulla voi."
Hän lähti matkoihinsa ravakasti astellen, kunnes oli pois metsästä
ja kaukana tavallisilta olinpaikoiltaan. Silloin hän heittäytyi
kerjäläisen ryhdittömään löntystelyyn, koukisti vartalonsa, kunnes
näytti käyrältä kuin sianhäntä, nojasi raskaasti sauvaansa ja alkoi
vinkuvalla äänellä anoa almua ohikulkevilta. Hän ei ollut saanut
sanottavasti mitään ja rupesi jo uskomaan, että johtaja sittenkin
oli oikeassa, kun samassa näki edessään tiellä nelimiehisen
kerjäläisjoukon. Hän riensi oikopäätä liittymään heihin.
"Kas huomenta", virkkoi Pikku John,
"Hyvä, teidät kun kohtasin.
Minne matkanne saa? Mulle kertokaa,
Sillä seuraa ma kaipailen."
Kerjäläisten vastaanotto ei ollut kovinkaan ystävällinen, sillä heitä
oli omasta mielestään jo riittävän monta, eivätkä he siis kaivanneet
täydennystä. Mutta Pikku John patikoi heidän rinnallaan ja rupesi
puhumaan ahtaasta ajasta ja siitä, miten tiukasti ihmiset pitävät
kukkaronsa ummessa, ja kaikenlaisia tosikerjäläisen tavallisia
tarinoita, eivätkä he kyenneet häntä karkottamaan.
Muuan kerjäläisistä oli rampa: hänen jalkansa oli sidottu koukkuun ja
hän liikkui kainalosauvojen varassa; toinen oli sokea, kolmas mykkä;
neljännellä oli vain toinen käsivarsi, ja hän talutti sokeaa miestä,
jolla sitä paitsi oli kädessään sauva, millä hän tunnusteli tietä.
Pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt seuraan he näkivät
kaukana kylän ja kuulivat juhlallista kellojen soittoa.
"Miksi kellot soivat?" kysyi Pikku John. "Kovinpa ne kumajavat hitaasti
ja raskaasti. Minä pidän enemmän tiheästä rimputuksesta."
"Ne ovat hautajaiskellot", sanoi rampa. "Mennään sinne, veljet,
sieltä saamme ainakin leipää ja juustoa ja ehkä pennin miestä kohti
taskuihimme."
Rampa rupesi reippaasti liikuttelemaan kainalosauvojaan, ja
kerjäläisseurue riensi eteenpäin yhtyäkseen kyläkirkon ovelle
kokoontuneeseen mierolaisjoukkoon. Lähiseudun rikas suurtilallinen oli
kuollut, ja vallitsevan tavan mukaan jaettiin suuret määrät ruokaa ja
rahoja köyhille ja tarvitseville. Nuo neljä kerjuria ja Pikku John
asettuivat paikoilleen almua odottavien jonoon, ja pian saikin joka
mies aika kimpaleen leipää ja juustoa sekä hopeapennin.
Heti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki
eri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli
kohdannut.