-- nyt tiedän", hän muisti. "Se on sama iso mies, joka oli Robin
Hoodin seurassa. Nyt muistan, että tämähän se nouti laukun, jossa ne
neljäsataa puntaa olivat. Niin, sitä en saata milloinkaan unohtaa."
Sir Richard oli oikeassa, mies oli Pikku John. Hän oli ollut
tiedusteluretkellä, oli kuullut painikilpailusta eikä voinut pysyä
niistä poissa. Hän oli saapunut juhlapaikalle vain katsoakseen
mieliurheiluaan, mutta aitauksen ja palkinnot nähdessään ei voinut
hillitä itseään, vaan oli ilmoittautunut kilpailijaksi Will Glade
nimisenä ja oli kumonnut kaikki vastustajansa.
"Heittäkää hänet aitauksesta ulos!" kiljuivat metsänvartijat. "Pois
aitauksesta! Se oli luvaton ote. Jatketaan painia!"
Tähän huutoon yhtyivät monet, jotka halusivat saada nähdä suosikkinsa
uudestaan onneaan koettamassa painissa, mistä tuo kauhea painimestari
oli syrjäytetty; mutta paljon oli rehellisenkin menettelyn kannattajia,
jotka rohkeasti puolustivat Pikku Johnia ja sanoivat, että hän oli
paininut kunnollisesti ja rehellisesti.
Äkkiä Pikku John joutui suureen vaaraan, sillä kiukkuiset
metsänvartijat olivat rynnänneet aitaukseen ja karkasivat hänen
kimppuunsa, useat miekka paljastettuna, ja uhkasivat tappaa hänet,
ellei hän heti paikalla luopuisi kilpailusta. Mutta he uhkasivat
väärää miestä. Jäntevä jättiläinen ei pelännyt, vaan pysyi päättävästi
paikoillaan ja uhmasi heitä kaikkia. Mutta huonosti hänen olisi käynyt,
ehkä olisi tullut surmatuksikin, ellei sir Richard olisi puuttunut
asiaan. Hän kokosi miehensä ympärilleen ja käski heidän seurata. Ja
niin ritari ratsasti läpi väkijoukon ja tunkeutui sille paikalle, missä
Pikku John seisoi raivoisan roskajoukon ympäröimänä.
"Peräytykää!" huusi sir Richard metsänvartijoille. "Peräytykää älkääkä
koskeko siihen mieheen!"
Sheriffin miehet olisivat vähät välittäneet ritarin sanoista, jollei
väkijoukko olisi yhtynyt niihin.
Monet läsnäolevat tunsivat sir Richardin ja he huusivat:
"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen
ritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on
tehtävä."
Metsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan,
ja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli
sanottavaa.
"Kuulkaapas, hyvät herrat", sanoi ritari. "Sekö olisi englantilaista
rehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut
parhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja
joka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen,
joka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa
kilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa
voittamaan?"
Nämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan
myötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat
rumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet,
jollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.
Päätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso
painija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun
seuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla
viinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen
heti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken
kansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä,
joiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat
hyvin katkeralla mielellä.
He murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt
tarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään
oli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua
kuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi
sir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso
mies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään
voinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä
jäseniään.
Huhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he
tarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo
mainio painija oli heidän hallussaan.
"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" he
kiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku
John tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää
henkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa
kupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon
ystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja
vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen,
kun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt
sillan yli ja kadonnut tien mutkaan.
"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon,
iloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä
tähden", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he
seurasivat Pikku Johnin jäljestä.
Pikku John ratsasti hyvää vauhtia, eikä hänen mainio juoksijansa
pysähtynyt rajusta menostaan ennen kuin ratsastaja sen seisahdutti
erääseen aukioon, mihin Robin ja tusinan verta hänen miehiään oli
pysähtynyt.
"Mikä nyt, Pikku John, mitä tuommoinen raju meno merkitsee?" huusi
johtaja. "Ja keneltä jalosukuiselta olet anastanut tuon pulskan ratsun?"
"Se on minun, johtaja, rehellisesti ansaittu rehellisessä kilpailussa",
vastasi Pikku John ja kertoi painijutun ja ylisti suuresti ystävällistä
muukalaista, joka oli auttanut häntä oikeuksiinsa. Pikku John ei ollut
tuntenut ritaria, niin muuttunut oli sir Richard sekä asultaan että
näöltään.
"Etkö matkallasi nähnyt sitä surullista ritaria, jolle lainasimme
neljäsataa puntaa?" kysyi Robin Hood.
"En merkkiäkään hänestä -- en merkkiäkään", sanoi Pikku John. "Tänäänkö
häntä odotat?"
"Tänään", vastasi Robin Hood, "sillä tänään on kulunut kaksitoista
kuukautta siitä päivästä, jona lainasimme rahat, ja ne oli määrä maksaa
takaisin ennen kuin aurinko tänään laskee."
"Älä ole levoton, johtaja", sanoi iloinen jättiläinen. "Eihän aurinko
ole vielä mennyt mailleen. Tohdin vaikkapa vannoa, että ritari
osoittautuu rehelliseksi ja luotettavaksi, sillä muistan, että hänen
silmiensä katsanto oli luotettava."
"No niin", sanoi Robin, "mutta tänään en käy päivälliselle, ennen
kuin minulla on joku vieras, jonka kanssa voin yhdessä aterioida.
Ota siis jousesi, Pikku John, ja mene Muchin ja Puna-Willin kanssa
Watlingin tielle, kunnes kohtaatte matkustajia. Kutsu heidät kanssani
syömään päivällistä. Jos ovat rikkaita, saavat maksaa ateriansa,
jos taas köyhiä, niin saakoot osansa minun omaisuudestani, jos ovat
soittoniekkoja tai silmänkääntäjiä, niin huvittakoot meitä."
Nuo kolme miestä lähtivät oitis matkaan ja riensivät valtamaantielle.
He katsoivat itään ja katsoivat länteen, mutta ristin sielua ei
näkynyt. Sitten he katsoivat sitä tietä pitkin, joka vie Barnesdaleen,
ja eivätkös nähneetkin suuren ihmisjoukon lähestyvän.
"No kautta Maarian", sanoi Pikku John, "saapa johtajamme tänään
vieraita kyllikseen. Keitähän ne nuo tulijat ovat?"
Miehet katsoivat tarkoin lähestyvää miesjonoa ja näkivät kahden
mustapukuisen munkin ratsastavan etunenässä kauniilla ratsuilla.
Heitä seurasi seitsemän kuormahevosta, ja vartiojoukkona oli
viisikymmentäkaksimiehinen keihäsmiesjoukko.
"No jopa jotakin", sanoi Much, "piispakaan ei voisi matkata sen
ruhtinaallisemmin kuin nuo mustat munkit. Totta totisesti noiden
kuormahevosten selässä on kallisarvoinen taakka, sillä muuten ei olisi
vartiosto noin lukuisa."
"Veljet", sanoi Pikku John, "meitä ei ole kuin kolme, mutta meidän on
vietävä nuo miehet päivälliselle, muuten emme tohdi astua päällikkömme
näkyville."
Much ja Puna-Will eivät virkkaneet sanaakaan, nyökkäsivät vain
merkiksi, että olivat samaa mieltä, ja niin he sitten asettuivat
korkeiden pengerten välissä kulkevan tien äkkimutkaan. Tästä asemastaan
he näkivät kulkueen etupään, ja kun molemmat munkit ratsastivat
mutkaan, seisoivat nuo kolme jousimiestä suoraan heidän edessään,
nuolet valmiina jänteessä.
"Muu joukko te jousilla pidättäkää",
Huusi toisille Pikku John.
"Etumaisesta munkista huolehdin,
Mun hallussain henkensä on."
Kun mustapukuiset munkit näkivät edessään kolme rosvoa, jouset
jännitettyinä, pysähdyttivät he hevosensa, ja koko ratsasseurue joutui
epäjärjestykseen.
"Varropa, munkin tolvana!" huusi Pikku John edeltä ratsastajalle, joka
näytti olevan vaikutusvaltaisempi mies kuin hänen toverinsa. "Seiso
siinä missä olet, ja muista, että kuolemasi on minun kädessäni. Paha
sinut periköön", jatkoi henkipatto, "sillä olet kovin vihoittanut
päällikköäni, kun olet pakottanut hänet paastoamaan näin kauan."
Munkki tuijotti Pikku Johniin ihmeissään ja kummissaan ja peloissaan:
hän ei käsittänyt henkipaton sanoja ja hän tokaisikin: "Kuka on
päällikkösi?"
"Robin Hood!" huusi Pikku John jyrisevällä äänellä.
"Hän on kuuluisa rosvo", sanoi munkki happamesti, "enkä ole hänestä
milloinkaan kuullut hyvää."
"Se on ilkeätä valhetta!" huusi Pikku John. "Hän on kunnianarvoisa
metsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on."
Much ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat
valmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista,
sillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen
kautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin
ääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon
pelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta
hyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he
kääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden
henkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.
"Eteenpäin mars", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko
ratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina
ampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään
noita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen
avustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille
uskollisina.
Kakskuudetta miestä, heistä jäi
Hovipoika ja renki vaan.
Pikku Johnia ratsuja viemähän
He astuvat auttamaan.
Ja niin saavuttiin metsään ja sen kodan ovelle, missä Robin heitä
odotti.
Paljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä
kohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut
tähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.
"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja", sanoi Pikku John. "Mutta
kyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä."
"Ei väkivaltaa", sanoi Robin, "ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua
huppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli
seuruetta tällä munkilla, John?"
"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä
ovat hävinneet."
"Töräytäpä torveesi", sanoi Robin, "että veljeskuntamme tietäisi meillä
olevan vieraita."
Pikku John puhalsi torveensa, ja kohta riensi paikalle
sataneljäkymmentä ravakkaa miestä, jokaisella yllään punainen viitta
ja kaikki hyvin aseistettuina. Munkit katselivat tätä komeata rintamaa
ja sitten huolestuneina kuormahevosiaan, aivan kuin olisivat olleet
levottomia rikkauksistaan.
Pian oli päivällinen valmis ja munkit istuutuivat syömään, ja Robin
Hood ja Pikku John tarjosivat heille parasta, mitä pöydässä oli.
"Syökää vankasti, munkki", sanoi Robin Hood luostarin johtajalle.
"Paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi munkki, "sen teenkin, sillä
kestityksenne on yltäkylläinen."
"Missä on luostarinne?" jatkoi Robin.
"Pyhän Marian luostari", sanoi munkki. Robin kohotti silmäkulmiaan ja
naurahti hieman.
"Ja mikä on arvonne siellä?"
"Olen pääisännöitsijä", sanoi munkki hyvin tärkeänä. Robin naurahti
taas.
"Miksi nauratte, mies?" kysyi pääisännöitsijä.
"En voi olla naurahtamatta", vastasi Robin, "kun ajattelen, että Pyhän
Marian luostarin pääisännöitsijä juuri tänä päivänä on vieraanani."
"Miksi erikoisesti tänä päivänä?" kysyi munkki.
"Koska tänään on kulunut täsmälleen kaksitoista kuukautta siitä, kun
lainasin neljäsataa puntaa, jotka oli maksettava Pyhän Marian apotille,
ja tänään on velanmaksupäivä. Ehkä teillä on se mukananne, munkki?"
"Minullako?" huusi pääisännöitsijä. "Minulla ei ole mitään. Kenelle
lainasitte rahat?"
"Köyhälle ritarille."
"No antakaa sitten köyhän ritarin itse maksaa velkansa", huusi munkki.
"No niin", sanoi Robin huolettomasti, "ajattelin vain, että ehkäpä
apotti lähettää rahat takaisin. Minusta nimittäin näyttää, että noissa
mytyissä ehkä on paljon rikkauksia", ja hän viittasi taakkoihin, jotka
oli kuormahevosten selästä nostettu ja kasattu maahan.
"Ei niissä ole ollenkaan rahaa", huusi pääisännöitsijä hätäisesti,
"vain vähän vaatetta ja muuta arvotonta tavaraa."
"Eikö rahaa?" sanoi Robin ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. "Ja
tekö lähditte matkalle ottamatta yhtään rahaa mukaanne matkakulujen
suorittamiseksi?"
"Tosiaan! nyt kun mainitsette", sanoi munkki sukkelaan, "muistan että
niissä sittenkin on vähäisen rahaa, mitättömät kaksikymmentä markkaa
matkalla kulutettaviksi. Ei kannata, hyvät miehet, niiden vuoksi aukoa
taakkoja."
"Eipä tosiaankaan", vastasi Robin, "ja sittenkin ne täytyy aukaista.
Voisi nimittäin sattua, että Pyhä Neitsyt Maria itse palauttaa köyhän
ritarin rahat ja on sen tähden antanut teidän kahdenkymmenen markkanne
lisääntyä ihmeen kautta. Aukaisepa mytyt, Pikku John."
Pitkä henkipatto levitti viittansa maahan ja otti vakat, jotka olivat
riippuneet etumaisen kuormahevosen selässä. Hän mursi ensimmäisen
kannen auki ja kaatoi sen sisällyksen viitalle. Kimalteleva kultavirta
valui viitalle.
"Ihme! Ihme!" huusi Robin Hood. "Enkö sanonut, että nuo kaksikymmentä
markkaa ehkä ovat lisääntyneet?"
Pikku John mursi toisen arkun auki, ja uusi kultavirta kilisi alla
olevalle kiiltävälle kasalle.
"Ihme! Ihme!" kiljuivat rosvot kuorossa, ja heidän kylkensä hytkyivät
naurusta johtajan pilan johdosta, samalla kun pääisännöitsijä kulmat
synkkinä katseli toimitusta.
"Laske rahat, Pikku John", sanoi Robin Hood. Pikku John laski ja
huomasi niitä olevan yli kahdeksansadan punnan.
"Anna munkille hänen kaksikymmentä markkaansa, Pikku John", käski
johtaja, ja Pikku John laski kaksikymmentä markkaa.
"Siinä nyt ollaan, munkki", sanoi Robin Hood. "Emme ole ryöstäneet
teiltä ainoatakaan hopeapenniä. Omasta suustanne kuulimme, että teidän
arkuissanne ei ollut yhtään yli kahdenkymmenen markan, joten Pyhä
Neitsyt siis on tehnyt ihmeen, kun on toimittanut sinne kahdeksansataa
puntaa, ja tuntunee hyvin luultavalta, että Pyhä Maria haluaa
kaksinkertaisena palauttaa minulle ne rahat, jotka lainasin ritarille,
jotta ritari voisi suorittaa ne apotille."
"Varkaita ja rosvoja te olette!" huusi raivoissaan pääisännöitsijä.
"Pankaa heti takaisin minun herra apottini rahat tai saatte niskaanne
hänen ankarimman kirouksensa. Kelloin, kirjoin, kynttilöin hän teidät
kiroaa, ja te olette kadotetut nyt ja iankaikkisesti!"
"Kappas vain!" huudahti Robin Hood. "Jopa on toinen ääni kellossa nyt,
herra isännöitsijä. Nythän te puhutte apotin rahoista ja kiroista.
Mutta viis minä veisaan sellaisen miehen kiroista. Hän on kovasydäminen
ja ahne mies, joka sortaa köyhiä ja anastaa lesken rovon lisätäkseen
sillä varastojaan. Luuletko meidän välittävän hitustakaan sellaisen
miehen kiroista? Anna munkille hänen ratsunsa, Pikku John, ja päästä
hänet menemään, mutta kuormahevoset ja tavarat ovat meidän."
Rosvot tervehtivät tätä päätöstä äänekkäin hyvähuudoin, ja tarkemmin
mietittyään pääisännöitsijäkin oli iloinen kuullessaan, että sai
poistua ehein nahoin. Hän kapusi ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä,
ja hänen toveriensa annettiin seurata häntä.
Tuskin munkit olivat kadonneet metsän peittoon, kun sir Richard Lee
ilmestyi näkyviin lähestyen vastakkaiselta suunnalta. Hän oli viipynyt
paljon kauemmin matkalla painipaikalta kuin Pikku John, sillä tämä
oli suorittanut matkan nopealla juoksijalla ratsastaen, kun taas sir
Richard ja hänen miehensä olivat edenneet hitaasti, koska useat hänen
seuralaisistaan kulkivat jalan.
"Taivas teitä varjelkoon, hyvä Robin Hood, ja koko joukkuettanne!"
sanoi sir Richard saapuessaan sille kohdalle, missä henkipatto seisoi.
"Terve tuloa, arvoisa ritari!" huudahti Robin. "Olette tervetullut
vihreälle salolle. Entä miten kävi Pyhän Marian luostarissa?"
"Hohoi! apotti oli hyvin halukas anastamaan maatilani", vastasi sir
Richard, "mutta teidän avullanne, hyvä mies, lunastin sen ja olen
täällä nyt lupaukseni mukaan."
"Enpä uskonut teitä enää tänään näkeväni", vastasi Robin. "Aurinkohan
laskee jo kohta."
"Älkää pahastuko, vaikka tulenkin näin myöhään", sanoi sir Richard.
"Minulle sattui matkalla este. Jouduin painitilaisuuteen ja näin siellä
talonpoikaparan tunnottomien heittiöiden ahdistamana. Jäin auttamaan
häntä, varsinkin kun luulen, että hän oli teidän miehiänne."
"Niin, herra ritari, minä siellä olin, ja nyt kiitän sydämestäni teitä
avustanne", huudahti Pikku John astuen esille. "Huonosti minun olisi
käynyt noiden metsänvartija-roistojen kynsissä, jollette te olisi
tullut auttamaan minua oikeuksiini. Mutta en tuntenut teitä, niin
suuresti olette muuttunut viime näkemästä."
"Minäkin kiitän teitä, herra ritari", puuttui puheeseen Robin. "Mies,
joka auttaa tovereitani, auttaa minua, ja Pikku John on oikea käteni.
Olisinpa totta vie hukassa, jos hänet menettäisin."
"Olen iloinen kun olen ollut hyödyksi", vastasi sir Richard. "Ja
tässä laukussa, hyvä Robin, ovat neljäsataa puntaanne. Laskekaa ne
ja tarkastakaa, onko oikein. Tässä taas on kaksikymmentä markkaa
vähäiseksi suosionosoitukseksi suuresta ystävällisyydestänne."
"Antakaa rahojen olla, herra ritari", nauroi Robin. "Velka on jo
suoritettu."
"Suoritettu!" huudahti sir Richard. "Mitä tarkoitatte, hyvä Robin Hood?
Ei minulla toki ole ystävää, joka maksaisi puolestani niin suuren
summan."
"Kautta pyhän neitsyen, teillä on", sanoi Robin nauraen, "ja
hämmästyttepä totisesti, kun hänen nimensä kuulette, sillä se ystävänne
on itse Pyhän Marian apotti."
"Ei ikinä!" sanoi sir Richard. "Sitä en ikinä usko. Miten voisi kukaan
uskoa, että hänenlaisensa raaka, ahne, vanha roisto vapaaehtoisesti
luopuisi niin suuresta summasta, mihin minun velkani teille nousee!"
Robin nauroi taas. "Enhän sanonutkaan vapaaehtoisesti, herra ritari,
mutta tuo rahamäärä on saatu hänen arkuistaan, ja minä olen antanut
hänen pääisännöitsijälleen pätevän kuitin rahan suorittamisesta
laskemalla ukkelin vapaaksi."
Sir Richard alkoi vähitellen ymmärtää asian oikean laidan, ja kun hän
sai kuulla ihmeestä, joka muutti mustan munkin kaksikymmentä markkaa
kahdeksansataa puntaa suuremmaksi, hän nauroi sydämensä pohjasta.
"Mutta kuitenkin kaikitenkin, hyvät herrat", hän sanoi, "kyllä minä
sittenkin vaadin, että saan maksaa summan, jonka olen teille velkaa."
"En ota penniäkään", selitti Robin. "Olen saanut omani takaisin,
vieläpä oikeista käsistä. Entä, herra ritari, mitä merkitsee tuo kaunis
jousivarasto ja nuo sievästi sulitetut nuolet?"
Tämän hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta, ja sir Richard vastasi:
"Niin tosiaan, ne on tarkoitettu teille vaatimattomaksi lahjaksi."
Robin kiitti häntä sydämellisesti, ja jouset ja nuolet annettiin
miehille, jotka ottivat ne ilomielin vastaan, sillä aseet olivat
parhaiden ammattimiesten tekemiä ja ne olivat hienointa laatua.
"Pikku John", sanoi Robin, "tuopas aarreaitasta munkin tuomat rahat.
Pyhän Marian apotti oli velkaa vain neljäsataa puntaa, mutta munkki toi
kahdeksansataa."
Pikku John nouti ne neljäsataa puntaa, jotka ylittivät lainasumman, ja
Robin Hood antoi ne sir Richardin haltuun. Ritari ei halunnut ottaa
niitä vastaan, mutta Robin ei hellittänyt.
"Ritarin elämä maksaa paljon rahaa", sanoi Robin, "kun taas minä täällä
metsässä kulutan kovin vähän. Ja jos joskus toiste satutte pahaan
pulaan, niin tulkaa Robin Hoodin luo; minä en kieltäydy luovuttamasta
teille osaa omastani, niin kauan kuin aarreaitassa jotakin on jäljellä.
Ja nyt katamme taas pöydän, sillä te ja seurueenne olette varmaankin
nälissänne pitkän matkan kuljettuanne."
Ja niin aloitettiin pidot uudestaan, ja kiitollinen ritari seurueineen
nautti Robin Hoodin kemuista ja ylisti pitojen jaloa isäntää, joka
oli sorrettujen ja onnettomien ystävä ja auttaja ja kaikkien ylpeiden
tyrannien vihollinen.
XXI luku
ROBIN HOOD MYY PATOJA NOTTINGHAMIN KAUPUNGISSA
Nyt, herrat hyvät, kuulkaatte,
Te hienot ja arvoisat:
Robin Hood oli joukosta parhaita,
Jotka joustansa kantavat.
"Tuolla tulevan näen", sanoi Robin Hood,
"Savenvalajan pöyhkeän.
Tuhannesti jo tästä hän kulki, vaan
Ei veroa maksanut hän."
Pitkään aikaan eivät Robin Hood ja hänen miehensä lähestyneet
Nottinghamin kaupunkia sen jälkeen kun olivat pelastaneet lesken pojat
sheriffin kynsistä. He muuttivat ison salon kaukaiseen kolkkaan ja
pysyttelivät etäällä siitä mieslukuisesta joukosta, jonka sheriffi oli
lähettänyt tutkimaan heidän vanhoja tyyssijojaan. Mutta eräänä aamuna,
kun linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja kun leppoisa tuulenhenki
pani vihreät lehdet lepattamaan, seisoi Robin ja joukko hänen miehiään
viidakossa tarkaten metsän kautta kulkevaa tietä. Robin muisteli
Nottinghamin kaupunkia ja mietti, miten hauska olisi päästä sen muurien
sisäpuolelle ja saada kuunnella toriyleisön iloisia juttuja, kun kaukaa
ilmestyi näkyviin ihminen. Se oli savenvalaja, joka rattaillaan istuen
hiljakseen ajeli tietä pitkin.
"Tuo savenvalaja on kopea junkkari", sanoi Robin miehilleen. "Hän
kulkee meidän metsämme kautta eikä vielä ikinä ole maksanut penniäkään
kauttakulkuveroa."
"Hm!" sanoi Pikku John. "Hänen kanssaan ei ole hyvä olla tekemisissä.
Kerran tappelin hänen kanssaan, ja iskipä hän silloin minua kolme
kertaa niin kovasti, että kylkiäni pakotti monta päivää. Panenpa
neljäkymmentä shillinkiä veikkaa siitä, ettei meistä yksikään pysty
häntä pysähdyttämään."
"Suostun veikkaasi", sanoi Robin. "Jääkää te tänne, pojat, niin minä
kyllä pidätän näppärästi tuon hävyttömän savenvalajan."
Savenvalajan rattaat tulla jyrisivät yhä lähemmäs, ja astiat kalisivat
toisiaan vasten, samalla kun ajaja vihelteli iloista säveltä. Robin
astui esille kohtaamaan savenvalajaa, isoa, rotevaa, punakasvoista
miestä.
Robin Hood tarttui hevosta päähän ja käski savenvalajan pysähdyttää.
"Mitä sinä mies oikein tahdot?" huusi savenvalaja lyhyesti ja hyppäsi
istuimeltaan maahan.
"Viimeiset kolme vuotta ja enemmänkin", sanoi Robin, "olet sinä,
savenvalaja, kulkenut tätä tietä, etkä ole vielä milloinkaan tehnyt
sitä hyvää, että olisit maksanut penniäkään veroa."
"Mikä on nimesi?" sanoi savenvalaja. "Ja miksi ihmeessä minun pitäisi
sinulle maksaa veroa?"
"Olen Robin Hood", sanoi henkipatto, "ja tänään sinun täytyy antaa
minulle jokin pantti."
"En anna pantteja enkä maksa minkäänlaisia veroja", sanoi itsepintainen
savenvalaja. "Hellitä heti paikalla hevosestani, tai sinun käy
huonosti."
Kun savenvalaja näki, että Robin yhä piteli hevosta, hän juoksi
rattaiden luo ja otti sieltä ison ryhmysauvan. Robin tempasi miekkansa
ja kohotti kilpensä, ja väijyksissä olevat miehet kurkistelivat
innokkaina nähdäkseen tappelun.