kaupunkia kohti. Aurinko oli jo noussut ja sen korkeimmillaan ollessa
piti lesken poikien kuolla. Siksipä Robin asteli reippaasti, sillä
hän tiesi, ettei ole aikaa liikenemään. Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi,
sillä häntä vastaan tuli jalkamies, ja Robin tarkasti tätä, kuten hänen
tapansa oli arvostelevasti tarkastaa kaikkia. Sitten hän taas jatkoi
matkaansa, sillä vastaantulija oli rauhallinen pyhiinvaeltaja, köyhä,
repaleinen ukko, joka vaelsi pyhäköstä pyhäkköön ja kerjäsi elatuksensa
maan halki matkatessaan. Kun he lähestyivät toisiaan, pysähtyi
pyhiinvaeltaja ja odotti sauvaansa nojaten Robinin lähestymistä.
"Mitä uutta -- mitä uutta kuuluu?" huusi rosvo. "Mitä kuuluu, mulle
kerropa sä?"
"Kuuluupa hyvinkin", vastasi pyhiinvaeltaja, "sillä Nottinghamin
kaupungissa hirtetään tänään kolme nuorta miestä. Olen nähnyt
hirsipuuta pystytettävän ja maalaisväkeä joukoittain tulvivan
kaupunkiin katsomaan teloitusta, sillä joka päivä ei saakaan nähdä
kolme veljestä hirtettävän rinnakkain."
Robin ei virkkanut mitään eikä osoittanut pitävänsä kovinkaan tärkeänä
kuulemaansa uutista. Hänen otsansa oli syvämietteisissä rypyissä ja
hänen silmänsä tarkastivat pyhiinvaeltajan pölyistä ja repaleista
pukua. Sitten hän näpähytti sormiaan kuuluvasti, aivan kuin olisi
löytänyt etsimänsä.
"Hei, pukua kanssani vaihtaos, vanhus", sanoi hän nauraen. "Vaihdapa
kanssani pukimia, saat neljäkymmentä shillinkiä puhdasta hopeata
lisäksi. Sillä voit mennä juomaan olutta tai viiniä."
Pyhiinvaeltaja tuijotti ihmeissään matkoilla ryvettyneisiin pukimiinsa,
sitten Robinin kädessä oleviin rahoihin ja sitten Robinin sievään
metsän vihreään pukuun.
"Sun pukusi puhdas ja siisti on,
Mun siivoton riekale;
Vaan maailmassa minne jos matkannet,
Älä vanhusta pilkkaile."
"En minä sinua pilkkaa!" huudahti Robin. "Puhun tosissani. Vaihda
pukimet kanssani, ja rahat ovat sinun, ja voit niillä juhlia
ystävinesi."
He vaihtoivat pukimia, ja kun Robin oli pannut päähänsä ukon hatun,
jonka kupu yleni korkeana ja ryysyisen viitan, joka oli paikattu
kaikenvärisillä tilkuilla, mustilla ja sinisillä ja punaisilla,
ja rikkinäiset ja paikatut housut ja reikäiset säärystimet sekä
kengät, jotka tuskin pysyivät koossa, hän oli niin muuttunut, ettei
itse Pikku Johnkaan olisi tuntenut päällikköään. Ja pyhiinvaeltajan
riekaleita ylleen pukiessaan hän kaiken aikaa naljaili, ja pukuaan
viimeistellessään ja kehnoa muotoaan lopullisesti tarkastaessaan hän
huudahti: "Vaatteet ne lopultakin miehen tekevät!" Mutta nyt hänellä
oli se, mitä hän toivoi, erinomainen valepuku, ja hän lähti taas
jatkamaan matkaansa Nottinghamin kaupunkia kohti.
Kahta tuntia myöhemmin sheriffi asteli kaupungin katuja pitkin, vihasta
ja harmista alla päin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt kolmelle
vangilleen pyöveliä. "Mutta hirteen minä ne roistot toimitan!" huusi
sheriffi, "vaikkapa minun omin käsin pitäisi ne vetää hirteen."
Samassa hänen eteensä ilmestyi hullunkurinen, pieni, kumarainen,
ryysyihin pukeutunut vanha ukko, joka kimakalla äänellä huusi: "Taivas
teitä armahtakoon, jalo sheriffi! Varjelkoon teitä taivas, armollinen
herra!"
"Kuulepa, vanha pyhiinvaeltaja, mitä asiaa sinulla on minulle?" kysyi
sheriffi äreästi, luullen että pyhiinvaeltaja aikoi kerjätä häneltä, ja
samalla itsekseen päättäen olla antamatta pennin pyöreätäkään.
"Niin, herra sheriffi!" virkkoi repaleinen pyhiinvaeltaja, "olen
kuullut, että tarvitsette tänään pyöveliä."
"Tarvitsen tosiaankin, aivan välttämättömästi", vastasi sheriffi
ja hänen äänensävynsä oli jo jonkin verran ystävällisempi, kun
pyhiinvaeltaja ei kerjännyt häneltä. "Tarvitsen kylläkin, sillä minua
on onnistanut niin erinomaisesti, että olen saanut kiinni Robin Hoodin
kolme roistoa, ja aikomukseni on nostaa heidät killumaan täsmälleen
kello kaksitoista. Kunpahan vain voisin ripustaa heidän johtajansakin
yhteen hyrkyyn!"
"Niin, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, heilutellen hartaana
päätään. "Käsitän hyvin tunteenne. Olen kuullut, että Robin Hood on
aiheuttanut teille paljon harmia."
"Hän on suurin konna joka vielä kuljeskelee hirttämättä", murisi
sheriffi. "Mutta vielä koittaa päivä, jolloin katsomme toisiamme
silmästä silmään, ja yrittäköönpä silloin livistää kynsistäni jos
kykenee."
"Voi, voi!" vaikeroi pyhiinvaeltaja, "kyllähän siitä tulee surkea päivä
Robin Hoodille, herra sheriffi -- surkea päivä, se on varma. Mutta
entä hänen rosvojoukkonsa kolmen miehen hirttäminen? Olenhan minä vain
vanha, yksinkertainen ukon kötys, mutta haluaisin mielelläni kuulla,
minkä palkkion maksatte, jos toimin tänään pyövelinä."
"Hyvän palkkion -- hyvän palkkion", sanoi sheriffi innoissaan.
"Kolmetoista penniä rahana ja vankien puvut, eikähän puku sinulle,
pyhiinvaeltaja parka, totta vieköön, pahaa tekisi."
"Hyvä on palkkio", sanoi pyhiinvaeltaja. "Suostun kauppaan ja kyllä
minä ne junkkarit hoidan."
Kymmenen minuuttia ennen kahtatoista lähti vankilan portilta liikkeelle
kulkue ja eteni torille päin. Siihen kuului mieslukuinen normannilainen
sotamiesjoukkue, jonka keskellä vangit astelivat. Vankien edellä
ontui vanha pyhiinvaeltaja, jonka piti hirttää heidät. Kulkue saapui
torille, joka oli niin tupaten täynnä väkeä, että sotamiesten täytyi
väkipakolla tunkeutua ihmisjoukon läpi hirvittävää hirsipuuta kohti,
jossa poikkitangosta riippui kolme nuoran silmukkaa. Hirsipuun juurelle
oli raivattu avoin alue, ja siinä heitä odotti sheriffi.
"Miehet killumaan -- miehet killumaan, hyvä mies!" sanoi sheriffi.
"Näytäpä, että olet kykenevä pyöveli."
"Kaikki aikanaan, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, "mutta ensin
ripitän nämä hirtettävät miehet."
Sitten hän kuiskutteli miehille, ja kun sheriffi luuli hänen heitä
ripittävän, hän neuvoikin heille tarkat ohjeet, miten menetellä
seuraavina ankarien ponnistusten hetkinä.
"Hirteen miehet -- hirteen miehet!" huusi sheriffi kärsimättömänä.
"Entä onko sinulla laukkua, johon panet vankien vaatteet?"
"On, sheriffi. Minulla on laukkuja yllin kyllin", sanoi pyhiinvaeltaja
nauraen ja rupesi sitten laulamaan: --
"On laukut ohrille, jauhoille,
Ja laukku on maltaille;
On laukut leiville, paistille,
Ja laukku myös torvelle."
"Mitäs sinä, ukkoriepu, torvella teet?" ilkkui sheriffi. "Osaatkohan
edes puhaltaa torvea?"
"Osaanko puhaltaa?" huusi pyhiinvaeltaja. "Saatpa kohta kuulla, sinä
ylpeä sheriffi, puhallanko kunnollisesti."
Tämän sanottuaan pyhiinvaeltaja muuttui ihmeellisesti koko olennoltaan.
Hänen köyristynyt, kumarainen vartalonsa ojentui pitkäksi ja käskeväksi
hänen heikko, väräjävä äänensä kävi täyteläiseksi ja sointuvaksi, ja
lavan reunalla seisten Robin Hood nosti torven huulilleen ja kajahutti
kolme kaikuvaa törähdystä.
Sheriffi tunsi hänet heti paikalla.
"Petosta! petosta!" hän huusi. "Robin Hood! Se on Robin Hood itse!
Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa!"
Mutta sotilasvartiostolla oli muuta puuhaa kuin Robin Hoodin
vangitseminen: he näet taistelivat oman henkensä puolesta. Sillä
samassa hetkessä, jona nuo kaikuvat torven toitotukset kajahtivat
väkijoukon yli, viskasi monikymmenlukuinen miesjoukko, joka oli
näyttänyt vain tavallisilta talonpojilta, viittansa syrjään ja paljasti
Robin Hoodin miesten Lincolnin-vihreän värin ja ryntäsi esiin miekka ja
kilpi kädessä.
"Hood! Hood!" kiljui heitä johtava jättimäinen mies, kun he hyökkäsivät
normannilaisvartion kimppuun. "Hood tulee avuksi!" ja vihreäpukuiset
miehet seurasivat Pikku Johnia huutaen hänen mukanaan. "Hood tulee
avuksi! Eläköön Robin Hood! Alas normannilaiset tyrannit."
Samassa puhkesi kauhea meteli ja sekamelska. Väkijoukon rauhallinen
osa pakeni joka suunnalle päästäkseen pois taistelupaikalta, naiset
kirkuivat, miehet huusivat, miekat kalskahtivat kilpiin, ja joka
puolelta ahdistetulla vartiostolla oli täysi työ puolustaessaan
itseään eikä vartiosto voinut kiinnittää huomiotaan lavalla olevaan
valepukuiseen pyhiinvaeltajaan. Hirsipuun juurella Robin Hoodilla oli
yhtä ankara työ kuin muillakin sinä päivänä. Hän sieppasi terävän
puukon ja katkoi sillä nuorat, joilla Hal, Hob ja Dickon oli sidottu
ja huusi: "Seuratkaa minua!" hypäten samassa lavalta maahan. Veljekset
juoksivat päällikkönsä perässä ilosta huutaen, ja heidät ympäröi tuossa
tuokiossa joukko ystäviä.
"Vetäytykää yhteen!" huusi Robin Hood, ja rosvot kokoontuivat tiheäksi
ryhmäksi vapautettujen toveriensa ympärille.
"Eteenpäin, portille!" oli seuraava käsky, ja tasaisesti ja
järkähtämättä metsien miehet etenivät torin poikki. Kahdesti sheriffin
miehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja kahdesti metsäsissit terävillä
nuolilla ja voimakkailla miekaniskuilla ajoivat sotilasjoukkueen
pakosalle. Saavuttiin kohta portille, joka oli sepposen selällään,
sillä Pikku John oli antanut Muchille ja Will Stutelylle sekä
kymmenkunnalle miehelle tehtäväksi porttivartioston nujertamisen heti,
kun kadulta alkoi kuulua meteliä. Käsky oli täytetty ja vartijat oli jo
riisuttu aseista ja sidottu, kun henkipatot riemusaattueena saapuivat
portille. He kokoontuivat portin ulkopuolella olevalle aukealle
kentälle, ja sitten Pikku John paiskasi portit kiinni ja lukitsi ne ja
marssi matkoihinsa avain mukanaan, niin ettei heitä voitu ajaa takaa.
Metsän reunassa he tapasivat vanhan, köyhän leskivaimon, joka toivon
ja pelon vaiheilla oli odottanut, että Robin täyttäisi lupauksensa ja
pelastaisi hänen poikansa. Ja kun hän näki Halin ja Hobin ja Dickonin
terveinä ja vahingoittumattomina ystäviensä parissa, hän taas itki,
mutta tällä erää ilosta ja riemusta ja siunasi siunaamasta päästyään
Robin Hoodia.
XIX luku
ROBIN HOOD TAPAA MARIAN NEIDON SHERWOODIN METSÄSSÄ
Hän hovipojaksi pukeutui
Niin synkkänä mieleltään,
Näin taivaltaa ja metsähän saa
Robin Hoodia etsimään.
Mut on valhepuvussa Robin myös
Ja tuntea mahdoton.
Siks' miekat vain käy vastakkain,
Mut iskut ne oivat on.
Sherwoodin metsässä miehiään johtaessaan ja pelotonta henkipaton elämää
eläessään Robin usein muisteli erästä ystäväänsä, joka oli jäänyt
kotiseudulle. Se oli Marian Neito, Robinin kotitalon naapuristossa
olevan suuren talon isännän kaunis tytär. Robin Hood ja Marian Neito
olivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. He olivat yhdessä
leikkineet, etsineet linnun pesiä, onkineet purosta, kiivenneet puihin,
juosseet kilpaa nurmen yli, ja kun Robin Hoodin oli pakko lähteä
maailmalle, hän tunsi sydämensä murheelliseksi Marianista erottuaan.
Robinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen
vanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen
sydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää -- urheaa, pelotonta Robin
Hoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta
hänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi,
että hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka
rohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion
ääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti
lähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä
vielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi,
että yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden
hän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja
näin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui
lopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon
päästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta,
joka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.
Sattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle
kuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti,
sillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain
kynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla
Robin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut
määräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava,
minkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.
Robin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun
pukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän
yläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti
viskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran,
kun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin
vastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen
siitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta
olla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että
raivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai
sotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja
tuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka
suojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.
"Kuka olet ja mitä haet Sherwoodista?" kysyi Robin Hood.
Vieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei
kuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen
edessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana
maantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan
taaksepäin ja tarttui miekkaansa.
"Tuo ei ole Robinin miehiä", mietti Marian Neito. "Se on joku
kulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen
hukassa." Hän sanoi sen tähden: "Väisty tieltäni, mies, ja anna minun
jatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi."
"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi",
vastasi ryysyinen vieras. "Sano miksi ja minne olet metsän kautta
menossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin."
"Käännyttää minut takaisin", sanoi nuorukainen. "Sitä sinä, hävytön
konna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani
itsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi."
"Kas vain, onpa rohkea pukari", sanoi Robin Hood nauraen. "Entä mitä
tekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?"
"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä", sanoi
nuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä
korkealla ilmassa. "Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle
metsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan."
Kun Robin kuuli, että vieras oli matkalla Sherwoodin sydämeen, kävi
hänen epäilyksensä järkähtämättömäksi. Hänestä tuntui että juuri
tuollaisen rohkean, solakan nuoren miehen sheriffi nähtävästi oli
lähettänyt vakoilemaan, ja hän päätti käännyttää nuorukaisen takaisin.
"En väisty", sanoi Robin, "vaadin sinua palaamaan takaisin. Ajattele
omaa parastasi ja heitä metsäaukiot rauhaan, tai on minunkin pakko
tarttua aseisiin."
"Tartu jos tahdot!" huusi toinen, "mutta takaisin en palaa."
"Säiläni näkeminen kyllä pelottaa tuollaisen lapsen", ajatteli Robin
ja hän paljasti miekkansa ja ryntäsi nuorta miestä kohti ikäänkuin
käydäkseen rajusti kimppuun. Mutta hänen hämmästyksekseen hyökkäys
torjuttiin taitavasti, ja solakka nuorukainen asettui miekkoineen,
kilpineen vastustamaan häntä yhtä rohkeasti kuin kuka peloton mies
tahansa.
Heidän miekkansa helähtivät kun terävät terät kirahtivat yhteen, mutta
Robin ei käyttänyt koko voimaansa eikä parasta taitoaan tällaista
nuorta miestä vastaan taistellessaan, jonka vuoksi taistelua kesti
paljon kauemmin kuin olisi ollut välttämätöntä. Eikä nuori mies
suinkaan ollut taitamaton miekan mittelyssä, sillä kun Robin hetkisen
oli varomaton, hän sai vähäisen haavan kasvoihinsa. Henkipatto ihastui
ikihyväksi tähän urheaan, nuoreen vastustajaan ja koetti saada ottelun
päättymään sovintoon:
"Jo lakkaa nyt", sanoi Robin Hood,
"Käy joukkoon kumppanien,
Kera kulkea saat sinä metsät ja maat
Satakielistä kuunnellen."
"Mitä!" parahti nuorukainen. "Robin Hood! Oletko toden totta Robin
Hood? Ja voi, Robin, minä olen haavoittanut sinua! En tuntenut sinua,
Robin."
Henkipatto hämmästyi ja kummasteli edessään olevaa olentoa.
"Ja kuka sinä olet?" hän kysyi. "Ja miksi välität minun
haavoittumisestani?"
"Tulin tänne tavatakseni sinut, Robin!" huudahti nuorukainen, "mutta
enpä olisi uskonut näkeväni sinua tuon näköisenä. Etkö sinä, Robin,
tunne minua?"
Kauniit, punehtuneet kasvot saattoivat Robinin hetkeksi aikaa vieläkin
hämmästyneemmäksi. Sitten tuttu muistikuva palasi hänen mieleensä.
"Tunnen sinut!" hän huudahti, "tunnen sinut! Olet Marian Neito. Marian
kulta, miten olet tullut tänne?"
"Lähdin etsimään sinua, Robin", vastasi neito, "sillä koko maailmassa
ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä. Enkä minä tuntenut sinua, ja
nyt olen sinua haavoittanut."
"Mitä joutavia", sanoi Robin. "Paljon ilkeämpiä iskuja ja kolahduksia
me vihreällä salolla saamme. Eikä ole ihmekään, ettet tuntenut minua,
sillä olen naamioinut itseni, kun vihamieheni Nottinghamin sheriffi
tahtoisi vangita minut."
Ystävykset istahtivat läheiselle sammalmättäälle ja rupesivat
juttusille kertoen toisilleen elämänsä vaiheita. "Entä onko sinulla
sijaa minulle vihreällä salolla, Robin?" kysyi Marian Neito.
"On toki, ja minä tunnen itseni ylpeäksi, kun saan sinut sinne",
huudahti henkipatto. "Tule, mennään Allan-a-Dalen vaimon puheille; hän
ottaa sinut riemumielin suojaansa."
Niin he yhdessä lähtivät matkaan ja taivalsivat sille syrjäiselle
metsäaukiolle, missä joukkueen leiri sijaitsi. Ja hyvin tervetulleeksi
toivotti Allan-a-Dalen vaimo Marian Neidon, ja ylen iloinen oli
seniltainen juhla. Puna-Will ja Pikku John lähtivät oikopäätä
liikkeelle jousineen ja tappoivat pari lihavaa hirvihärkää, ja Marian
Neidon kunniaksi vietettiin riemuisa tuliaisjuhla. Miehet rupesivat
iloiseen piiriin ison, tammipölkyistä rakennetun nuotion ympärille, ja
söivät kyllikseen makeata riistaa ja joivat palan paineeksi pulloittain
viiniä ja haarikoittain ruskeaa kuohuvaa olutta. Niin tuli Marian Neito
Sherwoodiin ja hallitsi kuningattarena metsäkemuissa.
XX luku
SIR RICHARD LEE MAKSAA VELKANSA
Eli ritari siivona kodissaan --
Ja totta ma tiedän kai --
Kunis neljäsataa puntaa hän
Velan maksuksi kootuksi sai.
Sata jousta hän sitten toimitti
Ikisitkein jäntehin;
Sata nuolikimppua oivaa myös
Päin kirkkahan kiiltävin.
Kai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei
ollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää
maansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa
ystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän
lähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata
hyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle
henkipatolle.
Aivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki.
Edellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen
maailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen
ja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon
saattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia,
sillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi
mennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli
pelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista
kynsistä.
Miestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan
korvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä
vilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan.
Siellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä
kansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja
kuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja,
mihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille;
mutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen
aidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät
painijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista.
Painikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka
satula ja suitset oli silattu kullalla -- komea palkinto tosiaan.
Toiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme
palkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja
tynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme,
että juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi
voittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.
Väkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen
olisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard
ei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja
hänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja
katselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen
ympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa
jännittävää kilpailua.
Kaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää
ottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso,
kömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka
asettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa
vastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen
oli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.
"Kukahan se on?" huusivat ihmiset. "Tuollaista painia ei Englannissa
ole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee
toisia, ikäänkuin he olisivat lapsia."
Ihmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo
voimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi
huutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät
metsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen
kolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä
Hubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta
summasta hänen hyväkseen.
Metsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun
nämä hiipivät aitauksesta. "Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi
tuohon isoon koljoon", he huusivat. "Silloin saatte nähdä, miten on
painittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet
helposti heittää olkansa yli."
Nämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä
innostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi
jokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka
nämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat
kuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin
ja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä,
ja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja
mätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.
"Luvaton ote!" kiljuivat metsänvartijat. "Luvaton ote! Heittäminen ei
ole luvallista!"
"Ei, ei", huusi sir Richard, joka kannatti rehellistä peliä. "Ote oli
luvallinen. Se oli luvallinen heitto."
Metsänvartijat tiesivät sen hyvin itsekin, mutta he pitivät suurta
ääntä ja huusivat tahallaan väittäen otetta vääräksi, jotta heidän
mestarinsa häviö ei herättäisi huomiota ja he pääsisivät maksamasta
vedon, minkä hänen puolestaan olivat lyöneet. Syntyi aikamoinen hälinä
aitauksen ympärillä. Toiset huusivat isoa painijaa vastaan, toiset
hänen puolestaan. Mutta edelliset olivat huomattavasti voitolla,
sillä hän oli hankkinut itselleen useiden vihamielisyyden, koska oli
paiskannut maahan miehen, johon enemmistö oli luottanut.
"Olen joskus nähnyt tuon ison miehen", mutisi sir Richard itsekseen,
"mutta missä ihmeessä? -- missä ihmeessä?"