kohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että
hän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra
piispa?"
Piispa katseli ympärilleen ja mietti hetkisen.
"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin", sanoi lihava piispa
rypistäen suutaan hyvin tärkeänä. "Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi
tekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood."
Puhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa
kukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot
olivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja
kun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.
"Hyväksyttekö sen?" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. "Saanko
minä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?"
"Saat, hyvä Tuck", sanoi Robin. "Piispa on valinnut oikein. Minä
suostun sinun päätökseesi."
"No sitten", sanoi munkki, "hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa
--"
"Sen teen mielelläni!" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään
riippuvasta laukusta. "Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on,
ottakaa ne kaikki."
"Kuunnelkaa loppuun!" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan.
"Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison
nahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen."
"Ei toki!" huusi piispa, "antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen,
pyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat
kirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten
vuokraajien on sille maksettava."
"Vaivaiset verot!" huudahti Robin Hood. "Sanokaa pikemminkin vuokraajia
vaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut,
että suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä.
Katsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan."
Jätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen
sen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka
oli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat
suunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun
Pikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.
"Onpa täällä rahoja, johtaja!" sanoi Pikku John, "ja kaunis on näky."
"Paljonko niitä on?" kysyi Robin.
"Kolmesataa puntaa", vastasi Pikku John.
"Me otamme ne", sanoi Robin Hood. "Ensin palautamme köyhimmille
vuokraajille ne rahat, mitkä he ovat maksaneet; loput säilytämme
muistona näistä hauskoista päivällistä, joissa hänen ylhäisyytensä
Herefordin piispa oli vieraanamme."
Piispan kasvot olivat raivosta mustat, kun hän kuuli, kuinka vapaasti
rosvot käsittelivät noita hänelle niin rakkaita rahoja, ja hän syyti
suustaan vihaisen sanatulvan, mutta Robin vain nauroi.
"Odottaisipa miehen olevan paremmalla tuulella hyvän päivällisen
jälkeen", sanoi rosvopäällikkö. "Nythän ovat pikemminkin paikallaan
tanssi ja musiikki kuin rumat sanat ja ilkeät puheet. Viritäpä
iloinen sävel, Allan-a-Dale, ja hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa
tanssikoon sävelen tahdissa."
"Niinpä tosiaankin!" kiljui Pikku John, kun Robin tarttui kädestä
lihavaa piispaa, "minä autan sinua. Tanssikoon hän."
Rosvojen suureksi riemuksi Robin Hood ja Pikku John tarttuivat
Herefordin piispaan ja tanssittivat häntä Allan-a-Dalen harpun sävelten
tahdissa. Piispa tanssi hyvin huonotuulisena ja näytti kovin happamelta
siinä edes takaisin könttyröidessään. Mutta hän oli liiaksi peloissaan
uskaltaakseen vastustaa. Rahansa hän tosin oli menettänyt, mutta hänen
ei tehnyt mieli menettää henkeäänkin. Tanssia jatkettiin, kunnes piispa
oli lopen uupunut, jolloin Robin Hood käski hänen nousta ratsunsa
selkään ja ratsastaa tiehensä. Sitä ei piispalle tarvinnut sanoa
kahdesti. Hän syöksyi suin päin satulaan ja lähti tuotapikaa matkalle
rientäen Nottinghamiin päin niin kiireesti kuin ikinä kykeni.
Robin Hood se piispahan käsiksi käy,
Vaatii soiton heläjämään;
Ja tanssia piispa sai tarpeekseen
Kiitti silläkin päästessään.
XV luku
ROBIN HOOD KOHTAA KATTILANPAIKKAAJAN
Kun vanha piispa-parka pääsi Nottinghamiin menetettyään jokaisen pennin
rakkaista rahoistaan, hän neuvotteli sheriffin kanssa, jonka aarreaitta
oli tyhjänä. Kumpainenkin kiehui vihaa Robin Hoodia kohtaan, ja he
kuuluttivat kansalle, että kuka ikinä lähtisi ottamaan kiinni tuota
kuuluisaa henkipattoa Robin Hoodia, saisi kuninkaan nimessä kirjoitetun
vangitsemismääräyksen ja että sadan punnan palkkio maksettaisiin hänen
vangitsemisestaan.
Kun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat
kaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He
käsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin
vangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä
ainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon
ulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt,
vankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen.
Selässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran
varresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla
kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva,
johon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli
kuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.
"Sata puntaa", Sly ajatteli itsekseen, "sehän on komea summa. Ja se
maksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka
kaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista
rahamäärää. Pitänee yrittää."
Hän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. "Kuulepa, hyvä ystävä, onko
vaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?"
Sly kysyi.
"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi kaupunkilainen irvistäen, "mutta
kun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet."
Kattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja
viimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa
sammuttamiseen. "Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni
niinkään hevillä", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan
vangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon
kuuluisan henkipaton Robin Hoodin.
Hänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi
selvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja
päivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan
onneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.
"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama
sukkela temppu", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri.
"Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta.
Olen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta
tylsämielisiä."
Kun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän
istahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan
vangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.
Hän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta
jatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun
pukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan
vastaan. "Hyvä on", sanoi Sly itsekseen, "tuossa tulee hyvin pukeutunut
mies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä
seuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että
löydän tuon kirotun rosvon tyyssijan."
Sly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä
oli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa
ja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä
ystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.
"Terve", sanoi kattilanpaikkaaja, "luultavasti olet tältä
paikkakunnalta kotoisin."
"Arvasit oikein, asun tässä aivan lähellä", sanoi kohtelias
muukalainen. "Entä mistä itse olet kotoisin?"
"Olen kattilanpaikkaaja, nimeni on Sly ja olen Banburystä kotoisin",
vastasi pannu- ja kattilaseppä. "Entä mitä uutta kuuluu?"
"Eipä taida olla varsin miellyttävää sinun ammattiisi kuuluvan miehen
korville", sanoi vieras sävyisästi naurahtaen.
"Anna kuulua vain!" huudahti Sly.
"Sitähän minä vain olen kuullut, että kaksi kattilanpaikkaajaa on eilen
tuomittu raipparangaistukseen liian runsaasta oluen juomisesta."
"Tuhat tulimmaista!" murahti Sly, joka oli aika pikavihainen, "älä
sovita pilojasi minuun, hyvä mies, tai saat tuta, että minulla on
raskas sauva matkassani."
"Sinähän kysyit uutisia ja niitähän sinä sait", virkkoi vieras
sävyisästi vastaan. "Mutta itsehän sinä kuljeskelet kaupungista
kaupunkiin ja kylästä kylään. Sinähän tunnet puolen kreivikunnan asiat
kuin viisi sormea. Mitä itse tiedät kertoa?"
"Minun uutiseni kuuluu, että tarjolla on sata puntaa selvää rahaa, ei
muuta kuin ottaa vain", huudahti Sly.
"Niinkö?" virkkoi vieras. "Miten se on mahdollista?"
"Katsopa, näissä metsissä asustaa Robin Hood niminen julkea rosvo, ja
minulla on kirjallinen määräys vangita hänet. Ja kunhan nyt vain saan
hänet käsiini ja sitten raahatuksi Nottinghamiin, niin sadan punnan
palkkio kilisee taskussani. Jos avustat minua tässä asiassa, niin annan
sinulle tuntuvan osan palkkiosta."
Vieras raapaisi korvallistaan ja tuntui hetkeksi vaipuvan syviin
mietteisiin.
"Onpa se komea rahasumma", hän sanoi viimein, "ja luulen voivani
näyttää sinulle, mistä löydät etsimäsi."
"Hyvä on!" riemuitsi kattilanpaikkaaja, "mennään yhdessä, sillä:
"On mulla määräys kuninkaan,
Hänet siepata missä vaan,
Jos näytät, missä hän on, niin teen,
Miehen sinusta rahakkaan."
"Näytäpä vangitsemismääräyksesi minulle", sanoi ystävällinen vieras.
"Jos kaikki on niinkuin olla pitää, niin teen parhaan voitavani
saattaakseni teidät yhteen."
Mutta Sly vain naurahti ja vilkutti toista silmäänsä. "Ei, ei!" hän
sanoi, "en näytä määräystä ainoallekaan ihmiselle. En usko sitä
kenellekään. Auta minua löytämään hänet, niin saat osasi palkkiosta.
Jos taas et suostu minua auttamaan, niin terveheks': kyllä itsekin
hänet löydän."
"Näytätpä olevan varovainen veitikka", sanoi vieras. "No niin,
enpä sinua siitä soimaa. Sattuuhan nykyisin vastaamme miestä jos
minkälaista. Mutta palkkio on suuri ja tunnustan sinulle suoraan,
että haluaisin päästä siitä osalliseksi. Entäpä jos menemme tuonne
'Kuninkaalliseen Hirveen' ja keskustelemme asiasta, samalla kuin juomme
kannullisen kylmää olutta huuhtoaksemme pölyn kurkustamme."
"Sehän sopii mainiosti!" huudahti kattilanpaikkaaja ja nuoleskeli
suupieliään, kun oluthaarikasta tuli puhe ja lähti seuraamaan vierasta.
He astelivat siinä mailin toista, kunnes saapuivat majataloon ja
tapasivat isännän ovella. Isäntä kohteli vierasta hyvin kunnioittavasti
ja lähti kiireesti tuomaan ison kipollisen olutta ja pullollisen
Kanarian-viiniä. Kattilanpaikkaajan pienet silmät kiiluivat taas, kun
hän näki tämän hyvyyden, ja hän kumosi ilomielin kurkkuunsa kupillisen
toisensa jälkeen ja ylisteli innokkaasti näin ylellistä kestitystä. Hän
se etupäässä huolehti juomisesta, sillä vieras maisteli vain hiukan
kupistaan, selittäen tarkoin pohtivansa asiaa ja harkitsevansa, miten
he parhaiten ja varmimmin saisivat Robin Hoodin käsiinsä.
Kun oluthaarikka ja viinipullo rupesivat tyhjenemään, alkoi
kattilanpaikkaajan pää nyökkäillä ja hän kuorsasi rauhallisesti
penkillä.
Vieras hymyili ja aukaisi Slyn laukun. Sieltä hän otti
vangitsemismääräyksen ja sitä lukiessaan hän hymyili vieläkin
tyytyväisemmin. Paperin luettuaan hän sujautti sen taskuunsa. Sitten
hän nousi ja hiipi hiljaa ulos.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin isäntä tuli huoneeseen. Hän säpsähti
nähdessään, että punapukuinen mies oli poissa ja että hän oli jättänyt
likaisen ja repaleisen kattilanpaikkaajan yksin sinne, ja alkoi käydä
saatavastaan levottomaksi. Hän astui lattian poikki penkin luo ja
tarttui Slytä kauluksesta.
"Herää!" hän sanoi ja ravisteli raukeaa kattilanpaikkaajaa.
"Ei enää, hyvä mies, ei enempää", sanoi puoleksi havahtunut
kattilanpaikkaaja. "Olenhan jo kylliksi juonut sinun kustannuksellasi."
"Kyllä minä siitä huolehdin, ettei se ole tapahtunut minun
kustannuksellani!" sanoi isäntä. "Herää siitä, senkin votkale ja maksa
lasku."
"Sinäkö olet laskun maksanut?" sanoi Sly, joka yhä uskoi puhuttelevansa
punapukuista vierasta. "Hyvin tehty, mutta usko pois, en unohda sitä,
kun tulee palkkion jaon aika."
"Minä viis sinun palkkioistasi!" huusi isäntä. "Maksa minulle vain,
mikä minulle kuuluu, niin olen tyytyväinen", ja näin sanoessaan hän
ravisteli kattilanpaikkaajaa niin rajusti, että tämä kokonaan heräsi.
"Häh? Mitä? Miten? Missä?" sanoi kattilanpaikkaaja hämillään. "Missä
on toverini, pulska maalaisisäntä, joka lupasi viedä minut matkani
määrään, maksaa tämän päivän kulungit?"
Sitten kattilanpaikkaajan katse osui avattuun laukkuun. Hän otti sen
käteensä ja katsoi siihen. Nyt hän alkoi mylviä kuin rengastettu härkä.
"Auttakaa, auttakaa!" hän kiljui. "Olen hukassa! Olen mennyttä miestä!
Minut on ryöstetty, rosvottu, petetty! Missä on vangitsemismääräys,
kuninkaallinen vangitsemismääräys? Se on pois ja varastettu."
"Vangitsemismääräys!" huudahti majatalonpitäjä. "Kukapa sinunlaisellesi
tollikalle vangitsemismääräystä uskoisi? Ja ketä se koski?"
"Tuhat tulimmaista, isäntä hyvä, minulla oli ihan varmasti
vangitsemismääräys, Nottinghamin sheriffin itsensä antama ja kuninkaan
nimissä kirjoitettu, ja siitä olisi koitunut minulle hyötyä -- piti
vangita julkea rosvo, jota kuuluu nimitettävän Robin Hoodiksi."
"Robin Hood!" huudahti isäntä. "Asiahan käy yhä sotkuisemmaksi. Juuri
Robin Hoodin kanssahan sinä tulit tänne ja joit olutta. Robin se oli,
punaisiin pukeutuneena, vaikka hän tavallisesti käyttää vihreää."
Tämän kuullessaan kattilanpaikkaaja töllisteli suu ja silmät ammollaan,
ja sulasta ihmetyksestä ja hämmästyksestä hänen melunpitonsa äkkiä
taukosi. Vihdoin hän sai läähättäen sanotuksi: "Tuoko Robin Hood!
Minulle sanottiin, että hän on julman ja villin näköinen, oikea hurja
metsärosvo. Mutta tämä mieshän näytti arvokkaalta maalaisisännältä."
"Robin esiintyy hyvin monenmuotoisena", vastasi majatalon
isäntä, "mutta hän se oli yhtä varmasti kuin sinä olet juonut
ison haarikallisen parasta oluttani ja pullollisen parasta
Kanarian-viiniäni."
"Mutta hän lupasi maksaa pidot!" huusi Sly. "Hän pyysi minut tänne
juomaan kanssaan."
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi isäntä kuivasti. "Tiedän vain, että
juomani ovat kuluneet ja sinä maksat laskun."
"Paljonko?" kysyi kattilanpaikkaaja allapäin.
"Kymmenen shillinkiä", oli vastaus.
"Kymmenen shillinkiä!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Minulla ei ole edes
kymmentä penniä."
"No sitten saat luovuttaa vasarasi ja työkalulaukkusi", sanoi isäntä.
"Mitä!" huusi Sly, "vasarani ja aseeni! Miten sitten ansaitsen
toimeentuloni?"
"Olisit aprikoinut sitä asiaa ennen kuin teit velkaa", vastasi toinen.
Kattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen
raivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili
majatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.
"Hyvä on", sanoi isäntä, "mutta oikeus taitaa olla minun puolellani.
Sinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä
yrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on
jotakin sanomista sinulle siitä asiasta."
Kattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että
hänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän
siis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen
sauvansa ja lähti "Kuninkaallisesta Hirvestä" niin alakuloisena kuin
kattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.
"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!" jutteli hän
itsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; "kyllä
pehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna."
Kun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä
pitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin
asteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki
eräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen
punapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi
täyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista
miestä odottamaan.
Robin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan
havaitessaan.
"Mikä konna se noin minun kimppuuni käy?" hän virkkoi.
"Ei ole konna, ei ole konna!" ärjyi Sly. "Nyt ovat osat vaihtuneet.
Olenpa tainnut viimeinkin tavata Robin Hoodin, ja näyttäköön nyt tämä
ryhmysauvani, kumpi meistä on väärässä ja toiselle maksun velkaa."
Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi päin käsittämättömän vikkelästi
antaen Robinille huumaavan iskun isolla sauvallaan. Niin vikkelä
oli kattilanpaikkaaja, että sauva paukahti ennen kuin Robin ennätti
paljastaa miekkaansa.
Robin horjahti rajusta iskusta, mutta hänen onnistui kuitenkin sivaltaa
miekkansa ja asettua päin vastustajaansa. Jonkin hetken hänen oli pakko
väistellä puoleen ja toiseen välttyäkseen suhisevilta iskuilta; sitten
hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, sillä hänen sappensa kiehahti,
ja kattilanpaikkaajan oli pakko puolustautua. Mutta Sly osoittautui
yhtä hyväksi puolustajaksi kuin oli hyökkääjäkin. Robinin miekka osui
yhä uudestaan hänen kovapuiseen sauvaansa, ja metalli helähti puuhun,
niin että metsä kajahteli. Sitten Sly heilauttaen nuolen nopeudella
tavattoman isoa kankeaan antoi torjumisliikettä seurata iskun Robinin
oikeaan käsivarteen ja osui häntä niin ilkeästi kyynärpäähän, että
käsivarsi kuoleutui sormen päästä olkapäähän, eikä rosvo kyennyt enää
pitelemään miekkaansa.
"Pidetäänpä hetken aselepo, kattilanpaikkaaja", sanoi Robin. "Pyytäisin
vielä pientä suosionosoitusta sinulta."
"Vai suosionosoitusta!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Mieluummin hirtän
sinut tuohon puuhun. No totta toisen kerran, olenpa tainnut lopultakin
saada haltuuni kuuluisan Robin Hoodin, ja palkkio kuuluu minulle."
Ja näitä ajatellessaan Sly hyppeli ilosta ja katseli sitten ympärilleen
nähdäkseen, mikä tie vei Nottinghamiin. Kun Robin huomasi, että
kattilanpaikkaajan pää oli hetkeksi kääntynyt poispäin, hän tarttui
torveensa ja puhalsi metsäkutsun.
"No, no", kiljui kattilanpaikkaaja, "ei nyt ole aikaa kutsuhuutoja
puhaltaa ja torvia toitottaa. Sinun on seurattava minua, tai muuten
minun on pakko tällä pikku kehoittimellani antaa sinulle muutamia
vienoja lemmentaputuksia", ja hän antoi sauvansa vinkuen suhahtaa ilman
halki.
Mutta samassa hyökkäsivät esiin Pikku John ja Puna-Will ja juoksivat
johtajansa avuksi.
Kattilanpaikkaaja tuijotti hämmästyneenä Pikku Johniin, sillä hän ei
ollut vielä sinä ilmoisna ikänä nähnyt sellaista miehen koljoa.
"No, jopa jotakin!" huudahti Sly. "Enpä mokomaa veitikkaa ole vielä
eläissäni nähnyt. Mutta jos luulette minun pötkivän pakoon, niin ettepä
totisesti tunne Jack Slyta", ja selin puuhun kääntyen hän asettui
puolustusasentoon, ryhmysauva valmiina joko iskemään tai torjumaan
iskuja. Robin Hood istahti mättäälle, sillä hänen ruumiinsa oli niin
jäykkä ja hellä, ettei hän olisi kyennyt seisomaan, niin rajusti oli
kattilanpaikkaajan sauva hänet pehmittänyt.
"Mitä on tapahtunut, johtaja?" huusi Pikku John, "ja miksi niin
uupuneena istut tien vieressä?"
"No voi taatto taivahinen", sanoi Robin Hood, "seisoohan tuossa
edessäni mies, joka on aimo lailla pehmittänyt selkänahkani."
"Niinkö ovat asiat, johtaja!" huudahti Pikku John. "Tahtoisinpa sitten
minäkin vuorostani koettaa onneani sen miekkosen kanssa. Katsotaanpa,
pystyykö hän tekemään minullekin saman."
Isoruhoinen henkipatto ryntäsi päin ja kohotti raskaan sauvansa, ja
kattilanpaikkaaja ryhtyi uljaasti puolustautumaan. Mutta ennen kuin
vielä kanget ehtivät kalskahtaa yhteen, huusi Robin Hood luutnanttiaan
taukoamaan.
"En syytä miestä", sanoi johtaja. "Hänellä oli kyllin syytä kolhia
minua hieman. Minä olin hävittänyt hänen omaisuutensa ottamalla häneltä
vangitsemismääräyksen, jota hän piti hyvin arvokkaana. Mutta jos
olenkin tavallani tuhonnut hänen omaisuutensa, niin mielelläni sen myös
toisella tavalla korvaan. Kuulepa, kattilanpaikkaaja, miten vetelee
kulkurinammattisi?"
"Hoo, hoo, johtaja!" vastasi Sly. "Väliin hiukan ansiota ja
ruoka-ateria, väliin taas saa kuljeskella koko päivän ansaitsematta
kolikkoakaan. Ja jos olutpullon itselleni otan, olen melkein kuitti
mies."
"Eipä ole hauskaa elämää", naurahti Robin.
"Koiran virka, johtaja!" vastasi kattilanpaikkaaja, "koiran virka."
"No vaihda se sitten meidän iloiseen metsäelämäämme", huudahti
henkipatto. "Päivisin me pyydämme hirviä, iltaisin juhlimme nuotion
ympärillä syöden riistaa ja huuhtoen sen alas ruskealla oluella. Sinä
olet uljas mies, jollaisista minä pidän. Yhdy meihin!"
"Kyllä, johtaja, siihen olen valmis!" huudahti kattilanpaikkaaja.
"Semmoinen elämä sopii minulle aivan erinomaisesti. Olen sinun
miehiäsi elämässä ja kuolemassa", ja hän ja Robin vahvistivat kaupan
kädenlyönnillä.
Niin muuttui John Sly, kattilanpaikkaaja, Robin Hoodin vainoojasta
hänen aseveljekseen, ja hänestä tuli yhtä luja apulainen kuin hän oli
ollut vankka vastustaja. Ja vanha balladi, joka kertoo, miten Robin
voitti tämän tulokkaan puolelleen, päättyi Robin Hoodin kiitospuheeseen
uudesta asetoveristaan.
On uljuudessa hän miesten mies,
ja kupariseppä on hän,
En kenenkään oisi ma uskonut
Mua niin kovin peljättävän.
Hän meihin jos liittyy, hällekin
Osan voitosta annamme,
Mitä ikinä itsekin saadahan,
Hälle täyden me kannamme.
Tähän suostui kattilanpaikkaaja
hän liittyi nyt rosvoihin,
Ja miesten matkassa taivalsi --
Jo lauluni loppuikin.
XVI luku
PIISPA KOETTAA OMIN VOIMIN
Jonkin aikaa oli Herefordin piispa vieraillut Nottinghamin sheriffin
luona, ja joka aamu he innokkaina tiedustelivat, oliko Robin Hood jo
saatu kiinni. Piispa toivoi saavansa takaisin kolmesataa puntaansa,
jos tuo kuuluisa henkipatto saataisiin kiinni, ja sheriffin mielessä
kummitteli yötä päivää hänen tyhjä aarreaittansa.
Mutta päivä toisensa jälkeen kului, ja ne jotka olivat lähteneet
henkipattoja tavoittamaan, palasivat kaupunkiin sanoen, ettei heistä
metsässä näkynyt merkkiäkään. John Sly, kattilanpaikkaaja, ei tosin
vielä ollut palannut, mutta kukaan ei huomannut, ettei häntä enää
missään näkynyt, eikä kukaan siitä välittänytkään.
Silloin muutamana päivänä marssi kaupunkiin mieslukuinen aseistettu
joukkue, joka oli matkalla pohjoisesta Lontooseen. Joukon johtaja
oli ulkomainen palkkasoturi, joka oli aina valmis myymään joukkonsa
avunannon enimmän tarjoavalle. Kun piispa näki joukon marssivan
kaupunkiin, hänen mieleensä juolahti oiva tuuma: siinäpä hänelle
miehet, jotka ottaisivat kiinni Robin Hoodin. Hän päätti pestata heidät
muutamiksi päiviksi, suorittaa heidän palkkansa henkipatoilta saaduilla
rikkauksilla ja siten kostaa henkipattojen päällikölle.
Joukon johtajan kanssa oli helppo sopia asiasta ja niin suuri oli
piispan luottamus siihen, että nämä harjaantuneet joukot helposti
selviytyisivät metsäsisseistä, että hän itse lähti matkaan auttaakseen
heitä henkipattojen piilopaikan löytämisessä.
Heidän onnekseen Robin Hood itse oli yksinään maantiellä samalla
hetkellä, jona piispa joukkoineen saapui metsän reunaan. Tien
äkkimutkassa Robin sattui vastakkain piispan kahden palvelijan kanssa,
jotka ratsastivat kappaleen matkaa edellä tiedustelijoina. Miehet
olivat kumpikin olleet piispan matkassa silloin, kun tämä kaapattiin,
ja he tunsivat Robin Hoodin heti.