"Voi taivahan taatto, minäpä keksin ankaran kokeen", vastasi Robin
Hood. "Me hyökkäämme kaikki kolme hänen kimppuunsa muka vihoissamme
hänen kiellostaan, ja jos hän pitää puoliaan sellaista ylivoimaa
vastaan, hän on kyllin arvokas mies veljeskuntaamme."
"No, no!" karjui samassa karsinavahti. "Älkää siellä seisoko keskenänne
juttelemassa, vaan lähtekää pellolta ja palatkaa maantielle."
"Mitä!" huusi Robin. "Luuletko meidän alistuvan määräyksiisi, röyhkeä
lurjus. Kautta Maarian, mepä karsimme korvat päästäsi." Ja hän tempasi
miekkansa ja hyökkäsi karsinavahtia kohti, ja Pikku John ja Puna-Will
seurasivat heiluttaen kirkkaita miekkojaan päänsä päällä sekä huutaen:
"Aivan niin, johtaja! Karsi lurjukselta korvat metsäpuukollasi!"
Karsinavahti kääntyi ja lähti juoksemaan hirmuista vauhtia. Mutta
hänen aikomuksensa ei ollut paeta, hän vain pyrki leveän, vanhan
orapihlajan luo ja siinä hän asettui selkä runkoa vasten ja jalka
kiveen nojaten. Samassa oli välkkyvä miekka esillä ja kilpi pystyssä
ja hän oli valmis ottamaan hyökkääjät vastaan. Nämä syöksyivät hänen
kimppuunsa, ja heidän miekkansa kalskahtelivat hänen kilpeensä, sillä
yhtä nopeasti ja ihmeteltävän näppärästi kuin he iskivät häneen, hän
torjui iskut teräskilvellään. Vieläpä hän kävi itse antamaan niin
pontevia vastaiskuja, että henkipatot olivat vähällä saada samasta
sarvesta takaisin. Ennen pitkää Robin Hood oli saanut varmuuden siitä,
että Vihreä Yrjö oli tosiaankin vahvakätinen mies.
"Jo riittää, jo riittää", nyt huusi Hood.
"Tekin, mieheni, lakatkaa!
En miekan käytössä vartijaa
näin tiedä mä taitavaa."
Taistelu siis keskeytyi ja karsinavahti oli iloinen saadessaan
tilaisuuden hengähtää ja nojata miekkaansa. Siitä huolimatta hän piti
tarkasti silmällä henkipattoja ja oli valmis millä hetkellä hyvänsä
tarttumaan miekkaansa ja kilpeensä.
"Kuulehan!" sanoi Robin Hood, "sinä olet mieleni mukainen mies,
karsinavahti. Haluatko seurata minua?"
"Minne sitten?" kysyi vahti.
"Iloisen, vihreän salon sydämeen", vastasi Robin, "jossa reippaat
mieheni ajavat hirviä metsäaukioita pitkin ja elävät ihanassa
vapaudessa."
"Kuka sitten olet?" huudahti karsinavahti.
"Olen Robin Hood", henkipatto vastasi.
Vahti pisti miekan tuppeensa, viskasi kilpensä pois, astui eteenpäin ja
laski kätensä Robinin käteen.
"Olen sinun miehiäsi!" hän heti sanoi. "Olen jo kauan halunnut tavata
sinua ja rakastan villiä, vapaata elämää. Ota minut joukkueeseesi."
"Kernaasti, kelpo mies", huudahti Robin Hood. "Ja tässä on vastaisia
tovereitasi: Pikku John ja Puna-Will."
"Vai Pikku John, sitäpä ajattelinkin", sanoi karsinavahti jättiläisen
käteen tarttuen. "Olen nähnyt sinut Wakefieldissä entiseen aikaan,
ennen kuin lähdit metsään."
Pikku John ja Puna-Will puristivat uuden toverinsa kättä, ja sitten he
kaikki neljä asettuivat puun alle syömään karsinavahdin eväspussista.
Kun leipä ja liha ja olut oli nautittu, sanoi Robin kolmelle
seuralaiselleen: "Jääkää te tänne pitämään silmällä valtatietä. Minä
lähden vähän etemmäksi, ja ellei minulle satu mitään seikkailua palaan
tuota pikaa."
"Ja ellei meille satu mitään seikkailua, johtaja", tiedusteli Pikku
John, "niin mitä sitten?"
"No niin, lähtekää seuraamaan minua", sanoi Robin Hood.
Kolme miestä jäi rupattelemaan orapihlajan alle, ja Robin lähti
astelemaan tietä eteenpäin. Noin kahden mailin päässä tie yhtyi
toiseen, ja tienristeyksessä Robin seisoi hyvän aikaa. Vihdoin hän näki
kerjäläisen tulla patikoivan pitkin, tasaisin askelin. Kerjäläinen
lähestyi Robinia, ja tämä seisoi tarkaten häntä.
"Asteleepa tuo ukkeli totisesti jykevin askelin", arveli Robin, "ja
kädessä hänellä on jämeä, raskas ryhmysauva. Olen kuullut, että
tuontapaiset vahvat roikaleet usein kokoavat arvokkaita esineitä ja
että likainen pussi usein sisältää keventämisen arvoisen kuorman.
Käydäänpäs hieman juttusille."
Robin siis asettui tielle odottamaan kerjäläistä. Tämä oli huomannut
henkipaton, mutta lähestyi edelleen samanlaisin pitkin, tasaisin
askelin, ei entistä nopeammin eikä hitaammin. Kuta lähemmäksi hän
tuli, sitä selvemmin kävi ilmi, että hän oli hyvin hankala lintu
kynittäväksi. Hänen repaleensa liehuivat tuulessa, ja rei'istä
pilkistävät ruskeat käsivarret ja jalat näyttivät paksuilta ja
voimakkailta. Hänen risainen viittansa oli paikattu kaikilla
sateenkaaren väreillä, ja päässään hänellä oli kolme vanhaa hattua
painettuina toinen toisensa päälle. Kaulasta riippui iso, vahvaan
nahkahihnaan kiinnitetty laukku.
"Pysähdy, mies", sanoi Robin, "pysähdy vähän juttelemaan kanssani."
Kerjäläinen ei ollut kuulevinaan puhetta, puski vain suoraan eteenpäin
hidastamatta käyntiään. Silloin Robin hypähti suoraan kerjäläisen eteen
sanoen: "Mutta joka tapauksessa sinun on pysähdyttävä."
"Kautta kunniani", sanoi kerjäläinen, "mutta en suinkaan aio totella
sinua. Kuule, minulla on pitkä taival edessäni tänään enkä halua saapua
majapaikkaani myöhään, sillä silloin, katsos, olisi kaikki syöty ja
näyttäisin aika hölmöltä, jos saapuisin liian myöhään viimeiselle
aterialle."
"Tuohan kuuluu komealta", sanoi Robin, "sinä pidät tiukasti kiinni
omasta illallisestasi, mutta entä minun? Kuule, lainaa minulle vähän
rahaa, niin menen lähimpään majataloon."
"Rahaa!" huusi kerjäläinen. "Minulla ei ole rahaa lainata, ja jos
olisikin, en lainaisi sinulle penniäkään. Olethan yhtä nuori mies
kuin minäkin ja aivan yhtä ketterä toimimaan. Lähde laputtamaan ja
hankkimaan itsellesi rahaa. Jos odotat saavasi ostaa leipää minulta
lainaamillasi rahoilla, niin et seuraavaan kahteentoista kuukauteen saa
mitään syödäksesi, sen vakuutan." Robin tulistui ja vastasi kiivaasti.
"No oletpa sinä tosiaankin hävytön lurjus. Laske laukkusi maahan,
kerjäläinen, niin katson, mitä siinä on. Irroita hihnat, tai kiskon sen
selästäsi omin käsin. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi ainoa
kolikko, niin otan siitä selvän, ennen kuin lähden."
"Kaksi kauppaan tarvitaan", ilkkui kerjäläinen. "Entäpä jos en tottele
sinua?"
"Sitten keksitään muuta!" huudahti Robin. "Jos uskallat nostaa hälyä,
aion koettaa, eikö leveän nuolen pää pysty kerjäläisen nahkaan."
"Viisaampaa olisi antaa minun olla rauhassa", sanoi kerjäläinen
julmasti hymyillen. "Tikut minä vetelen sinun jousistasi ja nuolistasi.
Sinulle koituu minusta vain harmia, varoitan sinua."
Robin oli nyt niin vihoissaan, että heilautti jousensa ylös ja asetti
leveän nuolen jänteeseen. Mutta vaikka hän olikin nopea, kerjäläinen
oli vieläkin nopeampi. Hän antoi isolla piikkisauvallaan niin äkillisen
ja voimakkaan iskun, että jousi ja nuoli menivät säpäleiksi.
Nähdessään jousensa ja nuolensa käyttökelvottomina Robin laski kätensä
miekkansa kahvaan. Taas tulla tuiskahti piikkisauva ja iski Robinia
rystysille, niin että hänen kätensä turtui eikä hän enää kyennyt
vetämään miekkaansa. Sitten tuli kolmas hirvittävä isku, räiskis!
ja iso ryhmysauva räsähti Robinin päähän kaataen hänet pitkäkseen
maahan. Topakka kerjäläinen nojasi sauvaansa ja alkoi nauraa ja pilkata
Robin-raukkaa.
"Nouse jaloillesi, mies!" hän sanoi nauraa hohottaen. "Varhaista on
vielä mennä levolle. Nouse laskemaan minulta ottamiasi rahoja ja
sitten voit mennä ravintolaan viettämään iloisia kemuja ystäviesi
kanssa juoden olutta ja viiniä kerjäläisen kustannuksella. Ylös siitä,
kuuletko!"
Mutta Robin oli saanut liian ilkeän iskun päähänsä noustakseen
kovinkaan kiireesti, ja vielä vähän pöyhisteltyään kaatuneen
vihollisensa kustannuksella kerjäläinen lähti matkoihinsa.
Tuskin kului viittä minuuttia, kun Pikku John, Puna-Will ja Vihreä
Yrjö, iloinen karsinavahti, tulivat tietä pitkin. Heille ei ollut
sattunut mitään seikkailua ja niin he olivat lähteneet seuraamaan
johtajaansa. Nähdessään hänen makaavan pitkänään maantiellä he alkoivat
juosta kaikin voimin ja olivat kohta hänen kohdallaan.
"Mikä sinua vaivaa, johtaja?" huusi Pikku John, "mikä sinua vaivaa?
Jousesi ja nuolesi ovat säpäleinä ja pääsikin on puhki. Mitä on
tapahtunut?"
"Tosiaankin, kelpo miehet", vastasi Robin kohoten istualleen, "olen
kohdannut kerjäläisen, joka osaa käytellä piikkisauvaansa sellaisella
tavalla, että harvoja löytynee hänen vertaisiaan"; ja hän kertoi koko
jupakan.
"Se on valhe", kiljui Pikku John, "että joku kerjäläinen saa pidellä
noin pahoin päällikköäni ja itse pääsee ehjin nahoin! Jää sinä,
Puna-Will, johtajamme luo, ja me toiset lähdemme ajamaan sitä vietävän
roistoa takaa ja vaatimaan häntä tilille."
Niin sovittiin asiasta, ja Puna-Will alkoi sitoa Robinin päätä, Pikku
Johnin ja karsinavahdin lähtiessä ajamaan kerjäläistä takaa.
"Varokaa hänen piikkisauvaansa", huuteli Robin heidän jälkeensä, mutta
Pikku John vastasi:
"Ei auta häntä sauvansa,
Se kohta todetaan.
Pian tänne taas käy matkansa,
Ja sitten päätät vaan,
Puuhunko ukko hirtetään
Vai muuten surmataan."
"Tiedän varman keinon, jolla saamme hänet käsiimme", sanoi Pikku John
Vihreälle Yrjölle, kun he riensivät eteenpäin. "Tässä aivan lähellä
kulkee metsän kautta oikotie, ja sitä käyttämällä on matka kolme
mailia lyhyempi kuin valtatietä." Miehet siis oikaisivat metsän poikki
ja juoksivat yli laaksojen ja kukkulain, innokkaina pääsemään miehen
edelle, joka oli heidän johtajalleen antanut sellaisen löylytyksen.
Vihdoin he saapuivat laaksossa olevaan pieneen metsikköön, jonka kautta
valtatie kulki. Pikku John kumartui alas tarkastamaan maantien pölyä.
"Ei ole vereksiä ihmisen tai eläimen jälkiä", hän sanoi, "joten
kerjäläinen ei vielä ole mennyt ohi."
"Hän joutuu käsiimme", sanoi Vihreä Yrjö, "ja panemme hänet omalla
nahallaan maksamaan tämänpäiväiset tekosensa."
Eräässä kohden tie oli kapea kulkien kahden tammen välitse. Toverukset
piiloutuivat kumpikin tammensa taakse odottamaan saalistaan. Samassa
kerjäläinen jo tulikin tietä pitkin, eikä hänen astuntansa ollut
tavallistakaan nopeampaa eikä hitaampaa, ja hän vihelteli itsekseen,
aivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää. Mutta kun hän oli
menossa tammien välitse, ampaisivat Pikku John ja Vihreä Yrjö hänen
kimppuunsa. Pikku John käytteli pelottavaa sauvaansa, ja Vihreä Yrjö
veti esiin tikarinsa ja piti sitä hänen rintaansa suunnattuna.
"Katala konna!" huusi Yrjö, "heitä karttu käsistäsi tai painan tikarin
rintaasi."
Kerjäläinen hellitti sauvansa, ja Pikku John otti sen ja iski sen
nurmikkoon rautakärki edellä.
"Säästäkää henkeni!" huusi kerjäläinen huomatessaan auttamattomasti
olevansa noiden kahden voimakkaan miehen käsissä. "Pankaa pois tuo
ruma tikari, muuten kuolen pelosta. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun
tahdotte surmata minut?"
"Pahaa!" kiljui Pikku John. "Pahaa tarpeeksi asti, sinä ryysyinen
roisto! Olet ollut vähällä surmata jaloimman miehen ja parhaimman
johtajan mikä milloinkaan on syntynyt.
"Pian luokseen käyt sa köysissä,
Hän sitten päättää vaan,
Puuhunko sinut hirtetään
Vai muuten surmataan."
Mutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. "Kunnon
herrasmiehet", hän sanoi. "Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki
köyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata
puntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini
pohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on
ihmisen luopua rahastaan kuin hengestään."
"Kuulkaa tuota roistoa!" huudahti Vihreä Yrjö. "Hänellä on sata puntaa
ja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin
katsomista, sanon minä."
"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä", sanoi Pikku John, "sillä olen
usein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä
epävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä
meille rahat."
"Mielelläni!" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa
ja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No
niin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen
ryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan
kuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat
vankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat
hänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.
Kerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne
sitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän
viskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä
Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan.
Jauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he
eivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä,
tupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti
näkyvistä tuon kekseliään veitikan.
Kourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen
ja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot
koettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä
eivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat
rystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain
pahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he
näkivät.
Sitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka
oli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. "Entä nyt, hyvät
herrat!" hän huusi. "Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun
tuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen
takkinne", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti
isolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen
hartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John
ja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen,
mutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden
milloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin
puimavarsta lyhteeseen.
Vihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja
he livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja
kirvelevänä.
"Mihin nyt kiire?" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he
kompastelivat kiviin ja oksiin. "Odottakaa vähän; ette ole vielä
saaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen
saituri."
Mutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla
kerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.
"No niin, jos teidän on mentävä!" huusi taitava roisto, "niin tässä on
vielä yksi ja onnea matkalle!" ja hän antoi kummallekin henkipatolle
hirmuisen sysäyksen ja kääntyi takaisin ja jatkoi iloisena matkaansa.
Kun Pikku John ja Vihreä Yrjö huomasivat olevansa todella vapaat
tuosta pelottavasta kerjäläisestä, he pysähtyivät lähteen luo ja
huuhtoivat jauhot silmistään. Mutta kun he vihdoin saattoivat nähdä,
ei ahdistajasta näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli poikennut metsään ja
tyystin hävinnyt. Heidän ei siis auttanut muu kuin palata päällikkönsä
ja Puna-Willin luo.
"Mutta miten on tämä ymmärrettävä?" sanoi Robin Hood. "Te lähditte
ajamaan kerjäläistä takaa, mutta näytättekin olleen myllyssä, sillä
vaatteenne ovat aivan jauhoissa."
Pikku John virnisteli, sillä vaikka hän olikin joutunut alakynteen
karttuleikissä, käsitti hän asian naurettavan puolen.
"Saimme me kerjäläisen kiinni, johtaja", hän sanoi, "ja hän tahtoi
vapautua isosta pussistaan", ja niin hän kertoi jutun jauhoista ja
isosta ryhmysauvasta.
Robin Hood ja Puna-Will eivät voineet olla nauramatta tälle
hullunkuriselle jutulle, ja Puna-Will nauroi kaikista makeimmin, sillä
hän ei ollut saanut maistaa kerjäläisen sauvaa.
"No niin, kerjäläinen on tällä kertaa suoriutunut voittajana", sanoi
Robin Hood, joka osasi antaa arvoa urhoolliselle vastustajalle, "ja
meidän on palattava metsään eikä meillä ole muuta näytettävää kuin
pelkkiä ruhjevammoja tämänpäiväisen työn tuloksena, ja onpa hän, kautta
Maarian, peitonnut teidät kaksi vielä pahanpäiväisemmin kuin minut."
"Minulla tulee olemaan ruumis hellänä koko viikon", murisi Pikku John.
"Ja minä olen kauttaaltani sininen ja punainen", sanoi Vihreä Yrjö.
"Luullakseni olisi meidän paras vaieta koko asiasta", tuumi Robin Hood,
"tai saamme ikuisen häpeän siitä, että annoimme ovelan kerjäläisen
päästä meistä voitolle."
Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat halukkaat vaikenemaan, mutta
luultavastikin juttu Puna-Willin mielestä oli liian hauska jäädäkseen
kertomatta. Se tuli tunnetuksi ja siitä tehtiin balladi ja pitkät ajat
laulettiin Robin Hoodista ja hänen miehistään, kerjäläisestä ja tämän
jauhopussista.
XIV luku
HEREFORDIN PIISPA KOHTAA MUUTAMIA PAIMENIA
Robin Hood käy puvussa paimenen.
Kuusi miestä on matkassaan;
Ohi Herefordin piispa kun matkusti,
Tulen luona he puuhas vaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli kohdannut kerjäläisen Robin Hood
eräänä aurinkoisena aamuna istui sen luolan edustalla, missä hän
joukkoineen asui. Robin korjaili siinä joustaan ja nostaessaan silmänsä
työstään hän näki Lobbin, rajasuutarin, lähestyvän. Lobb oli taas terve
ja oli tullut kaupungista tuomaan uutisia.
"Uutisia, johtaja, uutisia!" huusi suutari.
"Uutisia kenestä, hyvä Lobb?" kysyi Robin.
"Herefordin piispasta", Lobb vastasi.
Robin Hoodin muoto synkkeni, sillä piispa oli Allan-a-Dalen
vihkiäisistä lähtien ollut hänen katkerimpia vihollisiaan, ja varsinkin
Robin vihasi piispaa siksi, että tämä oli ahne ja säälimätön.
"Jatka, Lobb!" huusi rosvo.
"Piispa on tätä nykyä Nottinghamin kaupungissa", sanoi Lobb, "ja
huomenna hän ratsastaa Barnesdalen metsän läpi. Hän on kokoillut
kirkontilusten verorahoja, ja hänen laukkunsa ovat varmasti kultaa ja
hopeaa pullollaan, sillä hän on kiskonut jokaiselta täyden määrän,
vaikka ajat ovat ahtaat ja raha tiukassa. Leskiltä ja orvoilta hän on
kiristänyt viimeisen rovon eikä ole antanut anteeksi penniäkään niistä
raskaista ja kohtuuttomista veroista, joita hänen alustalaisensa saavat
maksaa."
"Oh!" sanoi Robin Hood rauhallisesti, "mielestäni on jo aika opettaa
vähän tapoja tuolle korskealle kirkkoruhtinaalle. Kutsunpa hänet
päivälliselle."
Lobb irvisti, sillä hän tiesi, mitä puhe merkitsi. Rikas sortaja saisi
Robin Hoodin kanssa syötyään kalliisti maksaa päivällisensä.
Seuraavana päivänä Robin vahvan miesjoukon seuraamana lähti siihen
osaan metsää, minkä kautta piispan piti matkata.
"Hei kaatamaan riistaa", sanoi urhea Hood,
"Pulska hirvi te surmatkaa,
Sillä Herefordin piispa syö kanssani nyt
Ja sen kalliisti maksaa saa."
Hirvi kaadettiin ja asetettiin ruohoiselle aukiolle tien viereen, ja
sen ympäri kokoontuivat Robin Hood ja kuusi hänen miestään; muu osa
joukkoa väijyili piilossa.
Robin ja hänen miehensä olivat pukeutuneet köyhiksi lammaspaimeniksi.
Lincolnin-vihreän pukunsa he olivat riisuneet yltään ja kätkeneet
jousensa ja miekkansa sekä pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin,
harmaisiin tohvelikangaspukuihin. Kädessä heillä oli pitkä paimensauva.
Näissä varusteissa he näyttivät perin viattomilta, ja kun Herefordin
piispa tuli ratsastaen tietä pitkin, pitkä saattojoukkue mukanaan, hän
luuli heitä tavallisiksi lammaspaimeniksi, jotka viettivät vapaapäivää,
sillä he olivat sytyttäneet nurmelle nuotion ja pyörivät piirissä sen
ympärillä.
Mutta kun piispa lähelle saapuessaan näki, että he paistoivat pulskaa,
lihavaa hirveä, hän suuttui kovasti. Hänen mielestään vain ylhäisellä
ja rikkaalla kirkonmiehellä oli oikeus syödä jaloa metsänriistaa, ja
hän uskoi yllättäneensä joukon salametsästäjäroistoja.
"Mitä teettekään täällä", heti piispa nyt huus,
"Tai kelle on puuhanne?
Miks hirven te, pieni kun joukkonne on,
Kuninkaallisen kaadatte?"
"Oomme paimenia", virkkoi urhea Hood,
"Meitä lammas jo tympäyttää,
Teki mielemme lystäillä päivä tää,
Vähän hirveä kärventää."
Tämän röyhkeän vastauksen kuullessaan piispa oli raivostua. Hän oli
tottunut näkemään köyhien paimenien polvistuvan nöyrästi hänen eteensä
ja nyt tuollainen vastasi hänelle loukkaavan huolettomasti.
"Senkin varkaat ja roistot!" hän huusi, "niin totta kuin olen
Herefordin piispa, te joudutte hirteen tästä. Toimitan tiedon
puuhistanne kuninkaalle ja hän kuljettaa teidät oikopäätä hirsipuuhun."
"Oi anteeksi, anteeksi", sanoi Robin Hood, "armahtaminen soveltuu hyvin
piispalle. Tulisihan tahra pukuusi, jos toimittaisit näin monta ihmistä
hengiltä yhden ainoan hirven kaatamisesta."
"Ei armoa yhtään sinulle tällä kertaa", sanoi piispa, "saat lähteä
minun matkaani ja astua kuninkaan eteen." Hän viittasi aseistetulle
saattojoukolleen ja nyt kiiruhti useita piispan miehiä vangitsemaan
paimenia. Mutta Robin hypähti syrjään, kääntyi selin puuhun ja vetäisi
harmaan, risaisen pukunsa poimuista esille torvensa. Hän kohotti torven
huulilleen ja puhalsi niin läpitunkevan toitotuksen, että piispa ja
hänen miehensä hetkeksi mykistyivät hämmästyksestä. Seuraavana hetkenä
he mykistyivät kauhusta, sillä joka pensaan, joka puun, joka viidakon
varjosta ilmestyi mies. Näkyviin ilmestyi seitsemänkymmentä pelotonta
jousimiestä, kaikilla nuoli valmiina jänteessä: he odottivat vain
johtajansa sanaa lennättääkseen nuolensa.
Piispan miehet käsittivät heti, että heidät oli houkuteltu ansaan,
ja pakenivat henkensä kaupalla. Piispa olisi mielellään seurannut
miehiään, mutta hän käänsi hienon ratsunsa niin äkkiä, että se
kompastui ja suistui suulleen, viskaten piispan suin päin satulasta.
Pikku John poimi maasta kirkonmiehen, joka oli enemmän säikähtynyt kuin
loukkaantunut ja joka huomasi olevansa samojen miesten vallassa, jotka
hän vast'ikään oli aikonut toimittaa hirteen.
"Tämä on Herefordin piispa", ilkkui Robin Hood Pikku Johnille, "eikä
hän lupaa meille armoa. Onneksi emme nyt ole sen tarpeessa."
"Katkaise kaula häneltä, johtaja!" murisi Pikku John.
Tämän kuullessaan piispa säikähtyi pahanpäiväisesti ja hänen pulleat
kasvonsa kalpenivat. Nyt oli hänen vuoronsa anoa armoa.
"Oi anteeksi suo", jo piispa se pyys',
"Sä anteeksi antanet nyt,
Sun jos tuntenut oisin, niin tullut en ois',
Vaan kaukaa tok' kierrellyt."
"Sen uskon", vastasi Robin, "mutta en ole sinulle armoa velkaa. Saat
seurata minua metsään."
Niinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he
matkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen
metsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.
Siellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli
keittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.
Kun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä
ystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck
ei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui
pahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa
pohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.
Ei aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä,
että piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä
aamuna ja metsäilma oli voimakas.
Tuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa
tyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen
vieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella
ja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei
aikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä
juoda, ja päivä oli menossa mailleen.
"Nyt minun on lähdettävä", sanoi piispa. "Tuokaa lasku! Mitä olen
velkaa tästä hyvästä ateriasta?"