mukana kilpa-ammuntapaikalle, jotta vihastuneet metsänvartijat eivät
häntä häiritsisi. Pikku John siis kirjoitti nimensä kilpailuluetteloon
ja meni ampumaan. Nimekseen hän ilmoitti Reynaud Greenleaf,
joka merkitsee "vihreän metsän kettu", ja hän nauraa hihitteli
ajatellessaan, kuinka hyvin nimi sopi hänelle.
Kilpailut alkoivat tavallisella maaliinammunnalla, ja siinä kerjäläinen
osoittautui parhaaksi. Kolmen parhaan ampujan oli sitten ammuttava
kaikista vaikeimpaan maaliin -- maahanpystytettyyn pajukeppiin. Noista
kolmesta ainoastaan kerjäläinen kykeni suorittamaan tämän taitotempun.
Hänen nuolensa halkaisi pajukepin yhtä varmasti kuin jos terävä veitsi
olisi viiltänyt sen kahtia.
"Tämä on paras jousimies, minkä eläessäni olen nähnyt!" huusi sheriffi,
joka läheltä seurasi kilpa-ammuntaa. Hän oli vasta ensimmäistä kertaa
ulkona sen jälkeen, kun hänen olkapäässään oleva haava oli parantunut,
ja päivän urheilu huvitti häntä suuresti.
"Tule tänne, kerjäläinen!" hän huusi, ja Pikku John astui esiin ja
notkisti nöyrästi polvensa ylpeälle sheriffille.
"Mikä on nimesi ja mistä tulet?" huusi sheriffi.
"Nimeni on Reynaud Greenleaf, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olen
syntynyt Holdernessissa", vastasi Pikku John.
"Oletpa sinä hyvä jousenkäyttäjä, Reynaud Greenleaf Holdernessiläinen",
sanoi sheriffi.
"Olen", sanoi Pikku John itsekseen, "sillä muuten en milloinkaan olisi
ampunut nuolta olkapääsi läpi, ylpeä sheriffi", mutta ääneensä hän ei
vastannut mitään, notkisti vain kunnioittavasti polvea.
"Häpeä on sinunlaisesi jousimiehen käydä ryysyissä ja riekaleissa",
virkkoi sheriffi. "Kuule, tule minun palvelukseeni, hyvä mies; joka
vuosi annan sinulle kaksikymmentä markkaa palkkaa."
Pikku John suostui heti, sillä sheriffin palveluksessa ollen hän
tiesi varmasti saavansa selville kaikki haluamansa asiat. Hän siis
lähti sheriffin taloon ja ryhtyi hänen palvelukseensa. Ja sheriffi
uskoi saaneensa ensiluokkaisen jousimiehen henkivartiostoonsa. Pikku
John virnisteli itsekseen ja sanoi hiljaa: "Paljon kiitoksia, ylpeä
sheriffi, luule sinä vain Reynaud Greenleafia omaksi mieheksesi.
Pahoin pelkään, että minusta tulee huonoin palvelija, mitä sinulla
kuuna päivänä on ollut." Jonkin aikaa Pikku John eli Reynaud Greenleaf
vietti kissan päiviä sheriffin talossa. Hän söi ja joi mitä parasta
löytyi; hän istuskeli takkavalkean ääressä tai auringonpaisteessa eikä
milloinkaan puuttunut mihinkään työhön. Tämä harmitti muonamestaria,
itsetietoista miestä joka odotti jokaisen palvelijan tanssivan hänen
pillinsä mukaan. Mutta kun hän antoi Reynaud Greenleafille jonkin
tehtävän, ei tuo iso, laiska junkkari liikahtanut paikaltaan, sanoipa
vain: "Minä olen jousimies, herra muonamestari. Hakekaa minua, kun on
ampumisesta kysymys, silloin olen valmis. Mutta siihen saakka jättäkää
rauhaan."
Eräänä aamuna venyi Pikku John vuoteessaan hyvin pitkään, ja kun hän
vihdoin nousi, hän kuuli sheriffin lähteneen metsästämään.
"Vai niin", ajatteli Pikku John, "sheriffi on lähtenyt metsästämään
ja eiköhän vain iloiseen Sherwoodiin? Hyvä, minäkin ikävöin takaisin
vihreälle salolle, ja joudanpa tästä jo lähtemäänkin!" Sillä Pikku
John oli kuunnellut silloin kun moni oli luullut hänen nukkuvan, ja
katsellut, kun moni oli luullut hänen silmiensä olevan ummessa, eikä
hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi osoittanut sheriffin
suunnittelevan salajuonia Robin Hoodia ja hänen henkipattojoukkuettaan
vastaan. Hän alkoi käsittää, että heille metsään saapunut huhu oli
väärä.
"Syön hyvän aterian", ajatteli Pikku John, "ja sitten lähden johtajani
luo." Pikku John siis nousi ja lähti etsimään leipää, lihaa ja olutta.
Hän meni ruoka-aittaan ja sinne johtavassa käytävässä hän kohtasi
muonamestarin. "Hyvä herra muonamestari", hän sanoi, "ole hyvä ja anna
minulle vankka aamiainen, sillä olen nälkäinen kuin susi keskitalvella."
"Ole vain minun puolestani!" huusi muonamestari. "Aamiaisaika on aikoja
sitten ohi ja ruoka on korjattu pois. Kaikkea, nythän on paremminkin
päivällisaika!"
"No, sano sitä sitten päivällisajaksi, jos niin haluat", vastasi Pikku
John, "kunhan vain saan ruokaa. Minusta on aivan samantekevää, minkä
niminen ateria on."
"Et saa suupalastakaan etkä olutkulausta", huusi muonamestari, "ennen
kuin herrani sheriffi on palannut metsästämästä."
"Mitä!" kiljui nälkäinen jätti, "onko minun siihen asti paastottava?
Ole varuillasi, herra muonamestari, äläkä yllytä minua vihaan, tai
murskaan kallosi."
Toinen ei virkkanut enää sanaakaan, läimäytti vain aitan oven kiinni,
kiersi avaimen lukkoon ja naurahteli voitonvarmana. Mutta muonamestari,
joka samalla oli taloudenhoitaja, nauroi ennen aikojaan.
Iski mestarilta nyt Pikku John
Selän melkeinpä kahtia;
Vaikka sata talvea eläisi hän,
Vielä tuntisi tuskia.
Muonamestari lysähti läjään nurkkaan, ja Pikku John astui eteenpäin
ja antoi aitan ovelle niin hirvittävän potkun, että se ponnahti irti
saranoiltaan. Hän astui sisään ja nuoleskeli huuliaan nähdessään
hyvinvarustetut hyllyt. Iso lihapiirakka, kuori kauniin ruskea, sattui
ensimmäisenä hänen silmiinsä, ja hän leikkasi siitä aimo viipaleen ja
huuhtoi sen alas isolla kipollisella kuohuvaa, ruskeaa olutta, jota hän
laski nurkassa olevasta tynnyristä. Sitten hän leikkasi kymmenkunta
viipaletta kylmää hirvenpaistia ja huuhteli ne alas pullollisella
väkevää Kanarian viiniä, ja niin hän maisteli yhtä ja toista parhaimpia
herkkuja ja söi hienoimman aterian minkä milloinkaan oli seisaaltaan
syönyt, sillä siellä ei ollut istuinpaikkaa ja hänen pöytänään oli
korkea hylly.
No niin, Pikku Johnin näin hauskasti syödessä ja juodessa tuli kokki
aittaan, muonamestaria etsimään. Hetken aikaa kokki tuijotti ihmeissään
näytelmää. Tuolla makasi muonamestari voihkien nurkassa, jonne Pikku
John oli hänet paiskannut, ja täällä iso jousimies teki hävitystä
aitan hyllyillä. Tämä hävitys koski kipeästi kokkiin, sillä jousimies
kävi käsiksi parhaimpiin makupaloihin, joita kokki oli valmistanut
metsästysseurueen kotiinpaluuta varten. Kokin kiukku nousi nousemistaan
ja kun hän oli vahva ja rohkea mies, hän hyppäsi jousimiehen kimppuun
ja antoi hänelle kolme navakkaa iskua hartioihin kädessään olevalla
kepillä.
"Vannon ja vakuutan", huusi kokki, "että sinä olet röyhkein lurjus,
mikä kenelläkään on talossaan ollut. Kehtaatkin syödä tuolla tavalla!"
"Vannon ja vakuutan", sanoi Pikku John viimeistä suuntäyttä
nieleskellessään, "että sinä olet rohkea ja pelkäämätön mies, kun tulet
tuollaisella tavalla häiritsemään toista hänen aterioidessaan. Ennen
kuin lähden täältä, tutkin sinua."
John tarttui oivahan miekkaansa
Kokki kalpansa kohotti;
Ei pakoa kumpikaan aatellut,
Vaan taistella uljaasti.
Runsaan tunnin Pikku John ja kokki ottelivat tuimasti keskenään, eikä
kumpikaan sillä aikaa vahingoittanut toistaan, niin tasaväkisiä he
olivat kaikissa miekkailutempuissa.
"Lopeta!" huudahti Pikku John vihdoin. "Vannon, että olet paras
tapaamani miekkailija. Hukkaan menevät hyvät humalat, kun sinunlaisesi
mies häärää patojen ja pannujen kimpussa keittämässä hienoja ruokia
muiden miesten vatsoille."
"Enpä ole virkaani kovinkaan ihastunut", vastasi kokki, "mutta mitäpä
voin tehdä?"
"Niinkö sanot?" huudahti Pikku John. "No, jos sinä vain osaat ampua
jousella yhtä hyvin kuin miekkailla, voin ottaa sinut vihreälle salolle
ja hankkia sinulle hyvän isännän, jonka palveleminen tuottaa sinulle
suurta tyydytystä."
"Ja kukahan se sitten lienee?" uteli kokki.
Pikku John kumartui eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Robin Hood!"
Kokki hätkähti hämmästyksestä ja seisoi hetken tuijottaen ihmeissään
jousimieheen. Ja olipa hänellä todella syytä olla kummastunut
huomatessaan yhden henkipatoista olevan sheriffin palveluksessa. Sitten
hän kohotti vasemman kätensä.
"Pistä miekkasi tuppeen", lausui kokki. "Tästä päivästä olen teidän
miehiänne."
"No syödään sitten yhdessä tätä piirakkaa", virkkoi Pikku John
nauraen. "Olin juuri uudelleen käynyt sen kimppuun, kun sinun keppisi
sattui hartioihini, ja meidän pieni ottelumme on tehnyt minut taas
nälkäiseksi."
Kokki pani miekkansa pois ja kävi sen sijaan käsiksi hyviin ruokiin
ja nouti uusia herkkuja, ja he söivät ja joivat yhdessä ja päättivät
yhdessä paeta salolle.
"Mutta tyhjin käsin me emme lähde", sanoi kokki. "Minä voin näyttää
sinulle tien sheriffin aarrekammioon."
"Kunpa pääsisin sinne sisään", sanoi Pikku John, "sillä sanovat sen
olevan täynnä hienoja hopea-astioita, jotka sheriffi on hankkinut
köyhiltä ihmisiltä kiristämillään sakkorahoilla."
"Puheessa on perää", sanoi kokki. "Seuraa minua, niin näytän sinulle
tien."
He lähtivät aarreaittaan ja näkivät, että sitä suojeli raudoitettu ovi,
joka oli suljettu terästelkeillä ja vahvoilla teräslukoilla.
"Noudapa minulle vahvin vasara, minkä löydät", sanoi Pikku John
kokille, ja kokki juoksi hakemaan moukaria.
Pikku John kohotti ison moukarin korkealle ilmaan ja murskasi lukkojen
pitimet muutamilla hirveillä iskuilla. Sitten he astuivat aarreaittaan.
"Tuo minulle suurin säkki, minkä saat käsiisi", sanoi Pikku John
kokille; ja kokki toi säkin, johon olisi mahtunut vaikka mies. Sitten
Pikku John pani sheriffin hopea-astiat ja hänen rahansa isoon säkkiin
ja heitti säkin olalleen.
"Nyt salolle!" sanoi Pikku John, ja kokki osoitti hänelle salaisen tien
pienelle sivuovelle, ja niin he lähtivät matkoihinsa.
XII luku
SHERIFFI YÖTÄ METSÄSSÄ
Robin Hood, Much, Puna-Will ja Tuck Munkki seisoivat luolansa lähellä
innokkaasti keskustellen.
"Minä olen huolissani Pikku Johnista", sanoi Robin. "Hänen lähdöstään
on jo kulunut muutamia päiviä, emmekä ole kuulleet hänestä sanaakaan."
"Kun ei mitään kuulu, niin asiat ovat hyvin, johtaja", sanoi Much. "Jos
sheriffin miehet olisivat siepanneet uljaan toverimme, tietäisi sen nyt
jo koko maakunta."
"Lähden mielelläni kaupunkiin kuulostamaan, saisinko joitakin tietoja",
sanoi Puna-Will.
"Ei, ei, minä lähden", sanoi Tuck Munkki. "Pukeudun kuljeksivaksi
pyhiinvaeltajaksi. Siinä asussa voin turvallisesti tulla ja mennä mihin
hyvänsä." Samassa hän hätkähti ja kohotti kätensä. "Katsokaa tuonne!"
hän huudahti. "Katsokaa tuonne! Siinä paha, missä mainitaan. Kautta
kaapuni ja rukousnauhani, ellei tuo iso koljo, jolla on säkki selässä,
ole Pikku John, en ole uskollinen kirkon mies."
Hänen toverinsa kääntyivät äkkiä ja huikkasivat ilohuudon, kun
jättimäinen jousimies saapui heidän luokseen.
"Kunnon poika!" huusi Robin Hood. "Kautta pyhän äidin, Pikku John,
olenpa iloinen saadessani sinut takaisin. Ja mitä tietoja tuot
Nottinghamista?"
"Minä tuon terveisiä sheriffiltä", sanoi Pikku John kumartaen. "Tuon
myöskin sheriffin kokin", ja hän osoitti toveriaan kumartaen uudelleen.
"Ja sitä paitsi", hän jatkoi, "tuon vielä sheriffin aarteet."
Hän kumarsi vielä kerran, heitti säkin maahan, ja sen sisältö kilisi
ja kalisi iloisesti. Hänen toverinsa huusivat ja taputtivat käsiään
ja nauroivat kovalla äänellä nähdessään kauniit hopea-astiat ja sen
rahanpaljouden, mikä säkistä tuli esiin.
"Pahoin pelkään, ettet ole tuonut näitä tavaroita sheriffin
suostumuksella", nauraa hihitteli Robin Hood, ja samassa tuli Will
Stutely juosten heidän luokseen tuomaan uutisia.
"Johtaja!" huusi Will, "niin totta kuin elän, on sheriffi itse
metsästämässä Holly Chasessa. Näin metsästysseurueen kiitävän
eteenpäin puiden lomitse ja juoksin varoittamaan sinua."
"Niinkö, Will?" huusi Pikku John. "No kautta jousimiehen kunnian,
sitten minä sanon, että kun meillä on sheriffin kokki ja sheriffin
aarteet, niin sieppaamme sheriffin itsensäkin", ja Pikku John lähti
juoksemaan metsään minkä kintuista lähti.
Pikku John juosta vilisti hetkeksikään pysähtymättä, kunnes saapui
Holly Chaseen, ja siellä hän näki sheriffin kovin ärtyneenä ratsastavan
hitaasti eteenpäin. Koirat haukkuivat ja torvet soivat, mutta
merkkiäkään ei näkynyt siitä, että metsämiehillä olisi ollut onnea.
Pikku John riensi sheriffin luo ja kumarsi hänelle syvään.
"Jumala teitä suojelkoon, armollinen herra!" hän huusi.
"Kas, Reynaud Greenleaf", sanoi sheriffi, "mistä sinä tulet?"
"Olen seurannut teitä metsään, armollinen herra!" huusi Pikku John.
"No, miten sujuu metsästys, herra sheriffi?"
"Ei yhtään, ei yhtään, hyvä Greenleaf", vastasi sheriffi. "Olemme
kuluttaneet koko päivän koirinemme ja torvinemme pääsemättä edes
ainoankaan hirven jäljille."
"No sallikaa minun sitten, armollinen herra, neuvoa teille, missä on
riistaa!" toimitti Pikku John. "Kävelin metsässä ja siellä kohtasi
silmiäni sorea näky, soreampi varmaan kuin milloinkaan ennen. Näin
uljaan uroshirven, vihertävän värisen, ja sen seurassa puoliväliin
toistasataa otusta yhdessä laumassa. Uroksen sarvet olivat niin
terävät, etten uskaltanut ampua siihen pelosta, että se hyökkäisi
kimppuuni ja surmaisi minut."
"Ihmeellinen näky tosiaankin, Reynaud Greenleaf", lausui sheriffi,
"juuri sellainen, jota minä mielelläni katselisin. Johda minut sinne."
"Lähtekää vain kanssani sinne, herra", sanoi Pikku John, "ja minä
näytän teille sen komean, ison uroksen."
Pikku John lähti juoksemaan takaisin niin tulista kyytiä, että
sheriffin oli pakko panna hevosensa laukkaamaan, ja sillä tavoin
isäntä palvelijoineen erkani muusta seurueesta. Pian he saapuivat
puiden lomassa olevalle aukiolle, ja siellä seisoi Robin Hood
Lincolnin-vihreässä puvussaan, torvi kädessä.
"Katsokaa, herra sheriffi!" huudahti Pikku John, "tässä on se komea
hirvi!"
Ja samassa Robin Hood töräytti torvellaan merkkitoitotuksen, ja
heti syöksyi puiden piilosta puolisentoistasataa jousimiestä, jotka
tervehtivät sheriffiä kovalla huudolla, mikä sai metsän kaikumaan.
Sheriffin miehet kuulivat huudon ja pakenivat, mutta sheriffi oli
henkipattojen keskellä ja tiesi olevansa vanki.
Sheriffi seisoo vain,
hän murheissansa on;
"Voi, Reynaud Greenleaf, voi,
mun petit, kelvoton!"
"Vannon, herra", sanoi Pikku John, "että saatte syyttää itseänne.
Jos olisitte pitänyt taloutenne paremmassa järjestyksessä, olisin
minä saanut päivälliseni oikeaan aikaan eikä tätä olisi mahdollisesti
tapahtunut."
"Tervetuloa salolle, sheriffi!" sanoi Robin, mutta sheriffi oli
edelleen hyvin yrmeän näköinen ja pelkäsi, miten hänen käy, kun
pakomahdollisuuksia ei ollut. Samassa Pikku John tarttui hänen
hevosensa suitsiin ja lähti astumaan eteenpäin henkipattojen seuratessa
perässä. Kolme mailia kuljettuaan he saapuivat metsän sydämessä
olevalle avonaiselle kentälle. Iso nuotio loimusi aukion keskellä,
iloinen pihisevä ääni kantautui korviin ja miellyttävä haju tunkeutui
sieraimiin. Sheriffille herahti vesi suuhun, sillä hän oli hyvin
nälissään, ja hänen silmänsä aukenivat selko selälleen, kun hän näki
oman kokkinsa siinä paistamassa mainioita hirvenlihaviipaleita.
"Saatte illastaa kanssamme, sheriffi!" sanoi Robin Hood. "Ruokamme on
kyllä yksinkertaista, mutta nälkä on oleva kuninkaallisena kastikkeena
näissä kuninkaallisissa kesteissä, sillä sellaiset ne tietenkin ovat,
koska illalliseksi syömme kuninkaan hirveä."
Sheriffi istuutui tammen juurelle ja vilkuili levottomana ympärilleen.
Hän oli tehnyt monta yritystä siepatakseen nuo junkkarit ja nyt he
olivatkin siepanneet hänet. Hän tiesi, että he olisivat olleet varman
kuoleman omat, jos olisivat joutuneet hänen käsiinsä, ja nyt ollessaan
heidän seurassaan hän tunsi päänsä olevan hyvin löyhästi hartioissa
kiinni. Samassa Robin Hood tuli hänen luokseen.
"Illalliselle, illalliselle, herra sheriffi!" hän huusi. "Joutukaa,
erinomainen hirvipaisti odottaa meitä."
Sheriffi lähti heti, sillä hän oli hyvin nälissään ja sitä paitsi
hänessä heräsi toivo, että henkipatot ehkä säästävät hänen henkensä. Ei
näyttänyt luultavalta, että heillä oli kovinkaan pahoja aikeita hänen
varalleen, koska ensi työkseen tarjosivat hänelle hyvän illallisen.
Ateria oli katettu nurmikolle, ja silmäys ruoka-astioihin sai sheriffin
ihmetyksestä suu auki töllistelemään: hirvenlihaviipaleet oli ladottu
aito hopeavadeille.
"Onpa täällä tosiaankin metsäoloiksi komeata", sheriffi virkkoi.
"No, eivätkö vain syökin nämä rosvot oikein hopealautasilta; itse
kuninkaalle ei voisi tarjoilla sen hienommin!"
Mutta kun sheriffi katseli tarkemmin ja huomasi, että siinä oli
hänen oma hopeakalustonsa, hänen leukansa loksahti alas sellaisella
tavalla, että kaikki henkipatot purskahtivat kaikuvaan nauruun, niin
hullunkurinen oli hänen kasvojensa äkillinen muutos.
"Mitä tämä merkitsee?" hän karjui tummanpunaisena raivosta. "Minun
oma hopeakalustoni, ja täällä se onkin noiden varkaiden ja rosvojen
käsissä. Voi Reynaud Greenleaf, Reynaud Greenleaf, minä epäilen sinun
olevan kaiken tämän takana."
Iso junkkari virnisteli sheriffille ja sanoi: "Sanokaa minua vain Pikku
Johniksi, herra sheriffi. Olen heittänyt sen toisen nimen kuten ihmiset
heittävät menemään vanhan viitan."
Pikku John! Julmana välkkyi sheriffin silmä kun hän kuuli, miten häntä
oli petetty ja pidetty pilkkana. Hänen palvelijansa Reynaud Greenleaf
oli ollut tuo pelottava Pikku John valepuvussa, eikä hän ollut tuntenut
tätä. Hän heittäytyi pitkäkseen nurmikolle eikä vähään aikaan saattanut
syödä pelkästä surusta ja mielipahasta. Mutta Robin Hood pyyteli häntä
niin kohteliaasti ja hänen nälkänsäkin palasi yhä ankarampana, että
sheriffi lopuksi söi vankan illallisen.
No niin, syötyään kunnon aterian sheriffillä oli tapana säännöllisesti
panna maata pehmeälle höyhenvuoteelle ja nukkua yönsä makeasti, mutta
metsässä ei ollut höyhenvuoteita.
"Saatte jäädä meidän luoksemme, sheriffi", sanoi Robin Hood, "ja tämän
yön saatte nukkua metsävuoteella. Se on vain oikeus ja kohtuus, koska
teidän sortonne on ajanut monen miesraukan metsään, jossa hänen täytyy
maata paljaalla maalla ja jossa hän tuskin saa vaippaa peitteekseen."
Robin Hood antoi määräyksensä Pikku Johnille, ja tämä riisui
sheriffiltä säärystimet ja kengät ja turkisviitan ja paksun ihokkaan.
Sitten sheriffille annettiin Lincolnin-vihreä viitta ja iloisena hän
otti sen ja kääriytyi siihen.
"Ja nyt hyvää yötä, sheriffi", sanoi Robin Hood.
"Hyvää yötäkö?" sanoi sheriffi. "Mutta missä minä nukun? Missä on
vuoteeni?"
"Vuoteenne!" naurahti Robin Hood. "Sehän on juuri sama vuode, jota
miehenikin käyttävät. Katsokaa heitä ja tehkää samoin."
Hän osoitti kädellään, ja sheriffi näki, että karaistuneet henkipatot
heittäytyivät maahan nukkumaan, ja käsitti, että hänen oli pakko tehdä
samoin. Lincolnin-vihreihin viittoihin kääriytyneinä Robin Hoodin
seuralaiset ojentautuivat nurmikolle, ottivat koholla olevan juuren
päänalaisekseen ja vaipuivat tuota pikaa syvään uneen, kuten ainakin
väsyneet miehet, jotka viettävät ulkoilmaelämää.
Sheriffin täytyi laskeutua samalle vuoteelle, mutta hänelle se oli
tuskan vuode. Hän yritti nukkua, mutta teräväsärmäinen juuri pisti
häntä kylkeen, ja hän pyörähti ympäri. Sitten iso kivi sattui hänen
selkänsä alle ja hän etsi uuden paikan. Siellä taas ei ollut mitään,
mihin olisi päätänsä nojannut, ja hän siirtyi toiseen paikkaan, missä
kohollaan oleva ruohoturve muodosti jonkinlaisen pieluksen. Mutta nyt
hän ei voinut nukkua, sillä hän vapisi vilusta. Kaiken kaikkiaan hän
siis vietti mitä hirveimmän yön saamatta hiukkaakaan unta silmiinsä, ja
hän oli hyvin iloinen nähdessään idässä harmaan päivänkajastuksen. Hän
nousi ja asteli edestakaisin saadakseen itsensä lämpimäksi, ja Robin
Hood tuli hänen rinnalleen.
"Oletteko milloinkaan nukkunut hienommalla vuoteella, herra sheriffi?"
huusi henkipatto. "Mitä arvelette meidän elintavoistamme täällä
vihreiden puiden alla?"
Sanoi sheriffi: "Ankarammin ei
Elä munkki, ei erakkokaan;
En Englannin kaikesta kullasta
jäisi tänne mä asumaan."
"Ja kuitenkin", Robin vastasi, "jäät
Koko vuodeksi luoksemme;
Sinut, ylpeä sheriffi, totutan
Henkipattojen tavoille."
Kun sheriffi kuuli Robinin sanovan, että hänen oli jäätävä vangiksi
metsään kokonaiseksi vuodeksi, masentui hän kokonaan ja voihki ääneensä.
"Robin Hood!" hän huusi. "Sanon sinulle, että mieluummin kuolen kuin
vietän toisen samanlaisen yön metsässä. Hakkaa pääni poikki ja minä
annan sinulle anteeksi. Mutta jäädä tänne viettämään henkipaton elämää!
Ei, en mistään hinnasta!"
Robin naurahti. "Epäilemättä teistä tulisi hyvin kehno oppilas minun
kouluuni", hän sanoi, "mutta mitä minä sitten teille teen?"
Sheriffi alkoi silloin kiihkeästi rukoilla henkensä ja vapautensa
puolesta ja lupasi lupaamasta päästyäänkin olla vastaisuudessa Robin
Hoodin harras ystävä, jos hän vain tällä kertaa pääsisi menemään.
Robin Hood kuunteli; sitten hän kohotti kätensä keskeyttääkseen vangin
rukousten tulvan.
"Kuulkaa, herra sheriffi!" huudahti henkipatto ja loi kirkkaista
silmistään läpitunkevan katseen sheriffiin. "Teidän henkenne ei ole
hetkeäkään ollut vaarassa minun puoleltani. Mutta älkää kuvitelkokaan,
että se riippuu teitä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta. En
kunnioita teitä vähääkään. Mutta kunnioitan teidän virkaanne. En tahdo
tehdä väkivaltaa kuninkaan edustajalle. Ellei hän olisi teitä asettanut
virkaanne, ripustaisin teidät tämän metsän korkeimpaan puuhun. Ja nyt
ennen lähtöänne minun on saatava eräs lupaus." Kuten vanha balladi
kuuluu:
"Kautta kirkkaan kalpani", lausui Hood.
"Nyt joudut vannomaan,
Ettet milloinkaan enää ahdista
Mua merellä, maallakaan.
Ja jos kohtaat jonkun miehistäin
Joko päivin taikka öin.
Niin lupaa ja vanno pyhästi
Heit' autella kaikin töin."
Sheriffi oli hyvinkin halukas lupaamaan ja saamme nähdä, miten hän ne
piti. Mutta Robin uskoi hänen sanaansa ja antoi hänelle hänen hevosensa
ja johdatti hänet pois metsästä Nottinghamiin vievälle tielle.
Sheriffi siis palasi kotiinsa alla päin, kaikki jäsenet pakottavina ja
katkerasti murehtien tyhjää aarreaittaansa.
XIII luku
ROBIN HOOD KOHTAA VIHREÄN YRJÖN JA SITTEN ERÄÄN KERJÄLÄISEN
On hilpeä karsinanvartija
Vihannaisessa Wakefieldiss',
Vihannaisessa Wakefieldiss'.
Eräänä päivänä Robin Hood, Puna-Will ja Pikku John käyskentelivät
valtatiellä. He olivat menneet metsän tuolle puolen ja saapuneet
avoimelle kentälle, kun kuulivat iloisen äänen laulavan. He pysähtyivät
kuuntelemaan ja kuulivat seuraavat sanat:
Ei kartanon herrat, ei ritarit,
Ei paronit urheatkaan,
Ei paronit urheatkaan,
Tohdi astua Wakefieldin kaupunkiin:
Karja pantiksi otetaan.
Nuo kolme henkipattoa kulkivat vähän matkaa eteenpäin ja näkivät
silloin rotevan, iloisen näköisen miehen istuvan maassa, selkä
orjantappurapensaaseen, ja liverrellen kuin mustarastas.
"Tunnen hänet", sanoi Pikku John. "Se on Vihreä Yrjö, Wakefieldin
karsinavahti."
Karsinavahti oli mies, joka piti huolta takavarikkokarsinasta, ja hänen
velvollisuutensa oli sulkea sinne kaikki kuljeksivat elukat.
"Näyttää iloiselta mieheltä", tuumaili Robin Hood; "mutta hän ei ole
niitä, joita me etsimme. Lähdetään tuonne päin", ja hän poikkesi
tieltä. Mutta tuskin he olivat kulkeneet kymmenkunta askelta, kun
karsinavahti lakkasi laulamasta ja huusi heitä pysähtymään:
"Hoi, takaisin, veikkoset,
Tielle väärälle lähditte;
Ootte valtatieltä te poikenneet
Ja menossa pelloille."
"Tässäpä rohkea mies", sanoi Robin Hood hiljaa seuralaisilleen. "Meitä
on kolme ja hän on yksin ja kuitenkin hän kieltää meitä poikkeamasta
valtatieltä."
"Luullakseni hän on niin uljas mies kuin täältä pohjoisesta ikinä
voi löytää", lausui Pikku John. "Hän on tietääkseni voittanut monta
mainiota vetoa miekalla ja kilvellä."
"Koetellaanpa häntä", sanoi Robin. "Rohkea luonto on minulle mieleen
ja mielelläni liitän hänet joukkoomme, jos hän kalskahtaa oikealta
metallilta."