Guyn jousen nuolineen
Ja jännitti sen, luuli sheriffi tuo
Jo loppunsa koittaneen.
Jo loppunsa koittaneen.
Hän täyttä vauhtia Nottinghamiin
Lähti kotiinsa pakenemaan.
Koko joukko muu teki samaten,
Ei jäänyt ainoakaan.
Mutta aivan ehjin nahoin ei sheriffikään päässyt. Sillä Pikku John
huomasi hänet, kun hän pakeni, ja lähetti vankan sirisevän ja surisevan
nuolen hänen jälkeensä, ja se tunkeutui hänen oikean olkapäänsä läpi,
niin että sheriffi pakeni Nottinghamiin tuskasta voihkien ja pahasti
haavoittuneena ja sadatellen päivää, jolloin oli lähtenyt suurella
miesvoimalla vangitsemaan Robin Hoodia.
X luku
ROBIN HOOD OTTAA OSAA NAHAN PARKINTAAN
Oli nahkur' Arthur-a-Bland ilomieli --
Hei tieltäni, poijat, pois!
Koko Nottinghamissa ei
Ole urhoa toista vertaista,
Joka hänestä voiton vei.
Pitkä piikkisauva kun olalla astuu,
Hei tieltäni, poijat, pois!
Kyllä kaikista selviytyi;
Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain,
Milloin nahkuri näyttäytyi.
Kun kaunisna kesäaamuna kerran,
Hei tieltäni, poijat, pois!
Lähti hirveä ampumaan
Tuonne Sherwoodin sulometsihin,
Robin Hood oli vastassaan.
Nottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan
sauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui
tulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät
kaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin
heti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli
valmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä,
ja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan
parkitsemaan.
Niin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin
miehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat
tunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet
ilman muuta voittajaksi.
No niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen
sydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen
salon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli
parkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän
viihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja
täplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.
Eräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti
kaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen
jonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella
ikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen
ja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti
Sherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.
Päivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä
syvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman
väsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla
olevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä
hänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja,
täplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.
Arthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat
häntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne
nähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja
Arthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan
hirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi
hiipiä vastatuuleen laumaa kohti.
Mutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla
oli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies
oli itse Robin Hood!
Aluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta
nahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä
ajatuksesta.
"Kautta pyhän äidin, tämäpä näyttää merkilliseltä", Robin mutisi. "Mies
ei kuulu minun väkeeni, eikä ole metsänvartijakaan. Mitä tekemistä
hänellä lienee metsässä? Mutta kas vain, eikö tuo hävytön lurjus aiokin
ilman muuta ampua yhden meidän mainion hienoista hirvistämme."
Kun Robin sanoi "meidän", hän tarkoitti sillä itseään ja kuningasta.
Sillä Robin oli nykyisin niin suuressa määrin metsän herrana, että
katsoi hirvien kuuluvan yhtä paljon hänelle kuin kuninkaalle. Robin oli
siis heti paikalla vastahangassa ajatellessaan, että joku nahkatakkiin
ja -huppuun pukeutunut mies ampuisi yhden hänen komeimmista
johtajahirvistään. Hän astui esille ja huusi vieraalle:
"Ken olet sä rohkea metsämies,
Mi täällä samoilet,
Ja varkaan lailla kuninkaan
Jalohirviä väijyilet?"
Arthur-a-Bland katseli tarkkaavaisena vastatullutta.
"Metsänvartija hän ei ole", mietti Arthur. "Tunnen heidät jokaikisen.
Enkä muista välitäkään." Hän siis vastasi rohkeasti: "Ja kuka olet sinä
minua siitä estämään ja melullasi pilaamaan koko laukauksen."
"Olen tämän metsän kaitsijoita", vastasi Robin Hood, "ja vartioin
kuninkaan ja omia hirviäni! Minun on siis estettävä sinua menemästä
syvemmälle metsään."
"Missä ovat toiset?" tiedusteli Arthur-a-Bland.
"Ketkä toiset?" kysyi Robin tiukasti.
"No ne toiset, joita tarvitset avuksesi, ennen kuin voit estää minua
menemästä", vastasi Arthur-a-Bland virnistellen.
Robin oli kuin tuli tappuroissa heti paikalla, kun viitattiin
sellaiseen, ettei hän yksinään kykenisi saamaan tahtoaan läpi.
"Ei", hän sanoi, "minulla ei ole ketään selkäpuolellani enkä minä
apua kaipaakaan. Älä ärsytä minua, mies, iskemään kalloasi murskaksi
hävyttömyytesi palkaksi!"
Mutta sen sijaan, että olisi näyttänyt pelästyneeltä, Arthur-a-Bland
vain nauraa virnisteli entistäkin leveämmin.
"Näyttääpä sinulla, herra vartija, tosiaankin olevan miekka ja jousi",
hän sanoi, "mutta niillä aseilla en välitä taistella. Etkö jättänytkin
sauvaasi tuonne nurmelle, silloin kun lähdit minua puhuttelemaan? Sauva
aseenani haluaisin taistella kanssasi."
"Sopii se yhtä hyvin kuin jokin muukin opettamaan sinulle, ettei ole
hyvä tulla tänne metsään muiden asioihin sekaantumaan."
Sitten henkipatto aukaisi vyönsä, laski maahan miekkansa ja jousensa
sen viereen, tarttui vankkaan tammiseen sauvaansa ja astui nahkurin
eteen. Arthur-a-Blandilla oli jo sauvansa tasapainoasennossa, ja
tavasta, jolla hän sitä piteli, Robin ensi silmäyksellä huomasi hänet
eteväksi ottelijaksi.
"Odota hetkinen", Robin sanoi. "Eläköön vanha Englanti ja rehellinen
peli! Minun sauvani on luullakseni pitempi kuin sinun. Mitataan, ja
minä katkaisen omani lyhyemmäksi, sillä muuten peli on epärehellistä."
"Pituuksista viis'", sanoi Arthur-a-Bland huolettomasti nauraen. "Minun
sauvani on kyllin pitkä antamaan sinulle kunnollisen selkäsaunan! 'Sen
pituus jalkaa kahdeksan, kuin pienen hirven vasikan, se sinut maahan
lyö'."
Tämän kuullessaan Robinin pikainen luonto taas kuohahti ja hän lennätti
iskun, nopean kuin salaman, Arthur-a-Blandiin. Tämä väisti sen vain
osittain, ja raskas kanki kumahti hänen päähänsä saaden veren esiin.
Mutta Arthurin vastaisku oli silmänräpäyksellinen ja niin taitavasti
suoritettu, ettei Robinin onnistunut väistää, ja nyt hän vuorostaan sai
sellaisen iskun päähänsä, että veri valui virtoinaan, ja he olivat siis
samassa asemassa, veri vuoti kumpaisestakin.
Tämä viekas isku ja vastaisku olivat opettaneet ottelijoille, että
heillä oli sitkeä vastustaja, ja nyt he pitivät toisiaan varovasti
silmällä, tekivät valehyökkäyksiä, antoivat iskuja ja vastaiskuja,
vankkojen tammisauvojen kalahdellessa ja kumahdellessa yhteen.
Arthur-a-Bland oli toivonut saavuttavansa jonkin tavallisista helpoista
voitoistaan, sillä kukaan tavallinen mies ei voinut vastustaa häntä
viittäkään minuuttia, ja hän alkoi jo pitää tätä vartijaa etevimpänä
miehenä, mikä milloinkaan oli hänen kanssaan metsäsauvoja mitellyt.
Robin taas oli sitä mieltä, että tämä nahkatakkinen ja -huppuinen
mies oli sitkein junkkari, minkä hän milloinkaan oli kohdannut.
Robin kokeili jokaista osaamaansa temppua, mutta toinen tiesi
aina vielä paremman ja henkipatto sai enemmänkin kuin pari kolme
ovelasti suunnattua iskua, hänen oman sauvansa osuessa vain harvoin
nahkatakkiin. Mutta Robin pani parastaan ja koetti kaikin voimin ja
taidoin saavuttaa voittoa.
He kiertelivät, he kaartelivat
Kuni jahdissa karjujen.
Mihin iskisi niin, jotta turruksiin
Sais toiselta jäsenen?
Näin iskivät, iskivät innoissaan
Puolen kolmatta tuntia;
Kanget kalskahteli, kaiku kertoeli
Miesten tuimasta touhusta.
Vihdoin nämä molemmat verrattomat kilpailijat herkesivät taistelemasta
pelkästä uupumuksesta ja kumpikin nojasi huohottaen sauvaansa hien
valuessa virtoinaan pitkin kasvoja.
"Hillitse kätesi, kelpo mies", sanoi Robin. "Jätämme tämän riidan
sikseen. Me vain turhaan pieksisimme toisiamme. Minä annan sinulle
oikeuden kulkea Sherwoodin metsässä."
"Paljon kiitoksia tyhjästä", nauraa hihitti Arthur-a-Bland. "Jos olen
saavuttanut sen oikeuden saan siitä kiittää sauvaani enkä sinua."
"Mikä sinä olet miehiäsi ja mistä tulet?" huusi Robin iloisesti.
"Meidän on tutustuttava lähemmin toisiimme."
"Olen nahkuri", Arthur vastaeli,
"Nottinghamissa asustava;
Jos sinne on tie, niin maksutta mie
Voin nahkasi parkita."
"Kuule, jätä nahkurinhommasi", huusi Robin. "Lähde minun seurassani
salolle. Vannon, että sinä olet lujakätisin mies, minkä olen kohdannut
sen jälkeen kun värväsin Pikku Johnin joukkueeseeni."
"Pikku Johninko sanoit?" huudahti Arthur-a-Bland. "Melkeinpä jo alan
arvata, kuka on otellut kanssani niin uljaasti. Mikä on siis nimesi."
"Olen Robin Hood!" vastasi henkipatto.
"Voi ihme ja kumma!" huusi nahkuri. "Oletko sinä tosiaankin täällä
iloisessa metsässä kiertelevien henkipattojen kuningas? Monta päivää
olen ajatuksissani viettänyt seurassasi. Tässä käteni. Nimeni on
Arthur-a-Bland; me kaksi emme milloinkaan eroa."
"Tervetuloa joukkoomme, Arthur-a-Bland", sanoi Robin Hood, kun he
puristivat kättä, "sillä sinä olet yhtä etevä sauvaottelija kuin meidän
oma Pikku Johnimme."
Sitten Arthur sanoi:
"Voi kerropa, kerropa kernaasti,
Sitä mielin mä kuunnella,
Miten voi Pikku John, hän sukua on
Mulle äitini puolelta."
"Mitä, haluaisitko nähdä Pikku Johnin?" sanoi Robin. "Se käy helposti
laatuun, sillä minun uskollinen seuralaiseni ei milloinkaan ole kaukana
päälliköstään."
Ja samassa hän pani torvensa huulilleen ja puhalsi pitkään ja kimeästi.
Hetken kuluttua tuli kookas mies juosten metsästä ja riensi heidän
luokseen.
"Mitä tahdot, johtaja?" huusi Pikku John. "Ole hyvä ja kerro. Olet
viskannut maahan miekkasi ja jousesi ja seisot sauva kädessä tätä
miestä vastassa. Pelkään, että asiasi ovat hullusti." Pikku Johnilla
oli täysi syy arvella näin, sillä veri oli virrannut Robinin kasvoille
ja kuivunut siihen, niin että hän näytti omituisen ja surkean
näköiseltä.
Mutta Robin virkkoi naurahtaen:
"Niinpä seisonkin, minut seisomaan sai
Tuo nahkuri nuhteeton;
Hauska veitikka, työssä taitava,
Hyvin nahkani parkinnut on."
"Ansaitseepa hän kiitokset, kun on siihen pystynyt", huusi Pikku
John, "mutta älköön luulkokaan saavansa noin piestä päällikköäni
minun puuttumatta asiaan. 'Koska taitava on, munkin parkitkohon, siis
käykäämme ottelemaan.'"
"Ei suinkaan", huusi Robin Hood. "Kyllin on jo oteltu. Sitä
paitsi olisi sukulaisten häpeällistä ruveta taistelemaan, sillä
hän on käsittääkseni 'kelpo porvari, sinun sukuasi ja nimeltään
Arthur-a-Bland'."
"Mitä, onko hän serkkuni Arthur-a-Bland, Nottinghamin paras
sauvaottelija?" huusi Pikku John.
"Onpa niinkin, Pikku John, täällä minä olen", sanoi nahkuri astuen
eteenpäin ja sysäten nahkahuppunsa taemmas.
"Tervetuloa, serkku, metsäläiseksi", lausui Pikku John iloisena, ja
sukulaiset puristivat toistensa käsiä ja Arthur virkkoi: "Olen tästä
päivästä metsien mies, elän ja kuolen kanssasi."
Robin Hood oli hyvillään saadessaan niin uljaan alokkaan, ja Pikku John
ja Arthur-a-Bland taas olivat iloiset kohdattuaan toisensa. Ja niin
mielissään he olivat kaikki asian onnellisesta lopusta, että Robin Hood
tarttui kumpaakin käteen alkaen tanssia tammen ympäri.
Pyöriessään Pikku John viritti hilpeän laulun, ja metsä kaikui heidän
laulustaan ja iloäänistään.
Kolme meittiä on, kolme meittiä on
Ylen iloista veitikkaa.
XI luku
MITEN SHERIFFI SAI OMITUISEN PALVELIJAN
Eräänä päivänä muutamia viikkoja sen jälkeen kun Arthur-a-Bland oli
liittynyt henkipattoihin, saapui metsään huhu, että sheriffillä oli
uusia suunnitelmia tekeillä ja että hän kokoili vahvoja joukkoja
vanhoja vihamiehiään vastaan.
"Olisipa hauska tietää, mitä sheriffi tällä kertaa suunnittelee", sanoi
Robin Hood. "Rajasuutari Lobb ei ole lähettänyt meille minkäänlaisia
tietoja."
"Pian me saamme asiasta selvän muutenkin", sanoi Pikku John. "Tänä
päivänä menen valepuvussa Nottinghamiin ja tuon sinulle kaikki torilta
ja oluttuvista saatavissa olevat uutiset, ja jostakin paikasta minä
varmasti saan tietää, mitä on tekeillä."
"Ole varuillasi, Pikku John -- ole varuillasi", sanoi hänen johtajansa.
"En tahtoisi menettää sinua koko kristikunnan uutisista."
"Ei hätää, johtaja", sanoi iso mies, "kyllä minä itsestäni huolen
pidän."
Samana iltapäivänä astui Nottinghamin portista sisään ryysyinen,
raajarikko kerjäläisrähjys. Kävellessään hän ontui pahasti, toinen
olka oli toista puolen jalkaa korkeammalla, kasvot vinoon vääntyneet
ja laastarilappu toisen silmän päällä. Portilla olevat vartijat
laskivat ryysymekosta raakaa pilaa, mutta kerjäläinen ei ollut siitä
tietääkseenkään, mennä nilkutti vain nöyrästi eteenpäin, aivan kuin
etsien paikkaa, missä voisi levähtää. Hän kulki torin yli, kääntyi
sivukadulle ja poikkesi sitten pienelle kujalle. Siellä hän pysähtyi
pienen kaupan tai paremminkin kojun eteen, joka yöksi suljettiin
lautaluukulla. Se oli rajasuutarin työpaja, ja sieltä tapasi
säännöllisesti ahkerasti ompelevan ja nakuttavan rajasuutari Lobbin,
mutta tällä kertaa hänestä ei näkynyt jälkeäkään.
Kerjäläinen kulki työhuoneen läpi ja astui sen perällä olevaan pieneen
kamariin. Siellä Lobb makasi karkealla lavitsalla.
"Mitä, oletko sairas, Lobb?" sanoi kerjäläinen hiljaisella äänellä.
Lobb tunsi äänen ja valepuvusta huolimatta tiesi kuka tulija oli.
"Olen, Pikku John", vastasi suutari. "Olen ollut sairaana viimeiset
kolme tai neljä viikkoa, mutta nyt olen toipumaan päin."
"No sehän hyvä", vastasi iso mies. "Olimmekin kummissamme, kun sinusta
ei kuulunut mitään, ja niin lähdin kaupunkiin katsomaan, missä vika
oli."
"Viisaasti teitkin tullessasi valepuvussa", vastasi Lobb. "Olen
kuullut, millaista kyytiä sinä lähetit sheriffin kotiin, nuoli hartiain
läpi ammuttuna. 'Lyhyt virsi ja pitkä hirsi', siinä osasi, ystäväni,
jos joutuisit hänen käsiinsä."
"Taidatpa olla oikeassa, Lobb", sanoi Pikku John nauraen, "ja olenkin
tullut tänne ottamaan vähän selkoa sheriffin hommista."
"Jos hän suunnittelee jotakin teitä vastaan, pidetään asia hyvin
salassa", sanoi Lobb. "Kaupungin juorut eivät kerro mitään retkestä
Robin Hoodin joukkuetta vastaan."
"Hyvä on. Lähdenpä kuljeksimaan ja kiertelemään saadakseni tietää,
mitä uutta kuuluu", sanoi Pikku John. "Hyvästi siis, ja pidä huolta
itsestäsi, hyvä Lobb."
Kerjäläinen palasi torille ja istuutui markkinaristin portaille,
risainen lakki kädessään. Kukaan ei antanut hänelle ropoakaan, mutta
se ei häntä surettanut, sillä hän oli innokkaampi kuuntelemaan
markkinaväen jaaritteluja kuin pitämään huolta kerjurinammatistaan.
Istuttuaan torilla tunnin verran hän nousi ja laittautui oluttupaan,
jonne tiesi sheriffin miesten usein poikkeavan.
Hän oli juuri astumassa ovesta sisään, kun lihava kapakoitsija
pysähdytti hänet ja käski hänen mennä matkoihinsa.
"Korjaa luusi, kerjäläinen!" sanoi isäntä. "En salli sinun tulla tänne
kärttämään vierailtani almuja."
"Ei, ei suinkaan", sanoi kerjäläinen. "Isäntä-kulta, minä tulen
itsekin vieraaksi. Mitä, ettekö luule minulla olevan olutpullon hintaa
taskussani? Katsokaa tätä" -- ja kerjäläinen kopeloi nahkavyössään
riippuvaa laukkua ja otti esiin kourallisen pieniä kuparikolikoita.
Nähdessään että kerjäläisellä oli rahaa maksaa oluensa kapakoitsija
salli hänen astua sisään, mutta ei olisi antanut hänen mennä
varsinaiseen tarjoiluhuoneeseen.
"Mene tuonne", sanoi isäntä. "Tuo huone kelpaa sinun tapaisillesi",
ja kerjäläinen lähti sävyisästi tarjoilusalin vieressä olevaan
siivottomaan kamariin, jossa oli pari kolme tuolia vanhan, rikkinäisen
pöydän ympärillä. Tänne hän istuutui ja joi oluttaan hyvin
tyytyväisenä, sillä avonaisen oven kautta saattoi kuulla jokaisen
tarjoiluhuoneessa puhutun sanan. Siellä oli kaksi sheriffin miestä,
mutta henkipattoja vastaan suunnitellusta retkestä ei ollut puhetta.
Sen sijaan puhuttiin suurista ampumakilpailuista, jotka pidettäisiin
kaupungin ampumapaikalla seuraavana päivänä. Siihen aikaan oli
kilpa-ammunta kansan mieliurheilua eikä kulunut ainoatakaan päivää
etevien jousimiesten kilpailematta keskenään.
Kerjäläinen heristi korviaan, kun kilpailuista mainittiin, ja mutisi
itsekseen: "Suuret kilpailut tulossa, niinkö? No sitten minäkin olen
siellä mukana, jos vain jollakin keinoin saan hankituksi jousen, sillä
sellaisessa paikassa, jos missä, kielet liikkuvat kerkeästi ja siellä
saan kuulla, mitä on tekeillä."
Kun hän oli juonut oluensa loppuun, alkoi jo pimetä, ja hän lähti
kapakasta ja hiipi takaisin rajasuutarin pajaan. Täällä Lobb laittoi
hänelle vuoteen nurkkaan heinäkimpuista, ja kerjäläinen asettui
nukkumaan.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan soitettiin torilla mahtava
merkkitoitotus. Kolme airutta seisoi hohtavan uusissa virkatakeissaan
puhaltaen niin, että posket pullottivat. Varhaisesta aamusta oli
markkinayleisö ja maalaiskansa ostanut ja myynyt, hieronut kauppoja
ja tinkinyt, mutta nyt oli päivän vakava työ ohi ja iltapäivä
aiottiin omistaa urheilulle. Iso väkijoukko kuunteli siis kilpailujen
kuulutusta. He kuulivat, että palkintona oli hieno, uusi torvi ja
siinä kaksikymmentä hopearahaa, ja kaikkien mielestä se oli hieno
palkinto, joka kiihottaisi kaupungin ja maaseudun parhaita jousimiehiä
ilmoittautumaan osanottajiksi.
Markkinaristin vieressä istui kirjuri edessään paperia, kynä
ja mustepullo, ja hänen luokseen astui mies toisensa jälkeen
ilmoittautumaan kilpailuun. Niiden joukossa asteli iso, ruma, ontuva
kerjäläinenkin jousi olalla ja nuolikimppu sivullaan; ne oli hänelle
lainannut rajasuutari Lobbin ystävä.
Kun hän nilkuttaen astui kirjurin luo, purskahtivat katsojat nauruun,
ja muuan mies, joka juuri aikoi merkitä nimensä paperille, tyrkkäsi
kerjäläisen töykeästi syrjään.
"Pois tieltä lurjus", sanoi tyrkkääjä, pitkä, roteva, punanaamainen
mies, jolla oli yllään metsänvartijan puku. "Kuinka uskallat tunkeutua
tänne parempiesi nenän eteen? Ja onko sinulla järkeä päässä, kun
rohkenet tulla tänne? Mene pellolle lopettamaan variksenpelättimen
ryöstöä!"
Väkijoukko nauroi pilalle, joka kohdistui kerjäläisen kurjiin
vaatteisiin, mutta nauru vaikeni, kun he näkivät kerjäläisen
ojentavan kätensä, joka oli vahva kuin ison tammen oksa, ja tarttuvan
metsänvartijaa niskasta ja kiskaisevan hänet syrjään, aivan kuin tämä
olisi ollut kolmivuotias lapsi.
"Joka ensiksi myllyyn tulee, sille ensiksi jauhetaan", sanoi
kerjäläinen. "Kuulehan, herra metsänvartija, minä olin lähempänä
kirjuria ja minulla oli siis oikeus ennen sinua ilmoittautua tähän
iloiseen kilpailuun."
Metsänvartija kävi tulipunaiseksi kiukusta, hyökkäsi kerjäläisen
kimppuun ja suuntasi hirveän iskun hänen kasvoihinsa.
"Se on oikein, Hal Croft!" huusivat hänen ystävänsä. "Anna tuolle
roistolle oikea metsänvartijan tälli!"
Mutta isku meni hukkaan. Ontuva kerjäläinen väistyi äkkiä syrjään, ja
Hal Croftin nyrkki sujahti maalistaan tuuman verran sivu.
"Juokse, kerjäläinen -- juokse!" huusi muuan ystävällinen katselija.
"Hal takoo sinut möyhyksi nyrkeillään jollet pääse pakoon."
"Ei, pakoon minä en lähde", mutisi kerjäläinen. "Asettukaa piiriin ja
mukiloikoon Hal minua niin paljon kuin häntä huvittaa."
"Piiriin! Piiriin!" kirkui väkijoukko kovasti mielissään. "Hal Croft
rupeaa ottelemaan kerjäläisen kanssa."
Mikään ei olisi tuottanut katselijoille suurempaa nautintoa kuin
tämä odottamaton tappelu. Piiri muodostui paikalla, ja Hal Croft
riisui nuttunsa, ojensi jousensa toverilleen, sylki nyrkkeihinsä ja
lupasi antaa hävyttömälle kerjäläiselle niin kuuman löylytyksen kuin
antaa voi. Koko Nottinghamin kaupungissa ei kukaan osannut käytellä
nyrkkejään Hal Croftin lailla, ja hän oli saavuttanut monta voittoa
juuri tällä paikalla.
Kerjäläinen puolestaan ei riisuutunut eikä suoristautunut. Hän ojensi
jousensa luotettavan näköiselle maalaismiehelle eikä tehnyt muita
valmistuksia, käydä nilkutteli vain piirin toista päätä edestakaisin
niin hullunkurisella tavalla, että katsojat aivan ulvoen nauroivat
hänen omituisille liikkeilleen ja vielä omituisemmalle ulkomuodolleen.
Kun taistelu alkoi, kohosi väkijoukosta raju ihastuksen huuto kuin
savu uunista. Hal Croft suuntasi kerta toisensa jälkeen oikeita
moukariniskuja kerjäläisen päähän, mutta ainoakaan niistä ei sattunut
kohdalleen. Kerjäläinen ontui niin pahasti, että hänen päänsä nousi
ja laski toista jalkaa hänen liikkuessaan, ja kun Hal yritti iskeä
vastustajaa kasvoihin, sukelsivat ne alas salamannopeasti ja Hal tapasi
vain tyhjää ilmaa ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kerjäläisen
ison nyrkin takoa rummuttavan kylkiluitaan. Ja vaikka kerjäläinen
olikin rampa, hän väisti niin ketterästi ja samalla hullunkurisesti,
ryysyjen ja repaleiden liehuessa hänen ympärillään kun hän siinä
hyppeli ja nilkutti, että väkijoukko huusi äänensä käheäksi pelkästä
huvista tuota merkillistä ottelua katsellessaan. Äkkiä se päättyi. Hal
oli kiukusta sähisten saanut ahdistetuksi vastustajansa nurkkaan, josta
ei ollut pakotietä.
"Kiikissä! Kiikissä!" huusivat metsänvartijan ystävät. "Nyt hän on
käsissäsi, Hal. Anna hänelle nyt oikea metsänvartijan isku."
Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki odottivat näkevänsä, miten
kuuluisa nyrkkeilijä rankaisee vastustajaansa, kerjäläinen hyökkäsi
pystyyn, ja ensimmäistä kertaa hänen nyrkkinsä osui paikalleen.
Räiskis! Jokainen kuuli, kuinka metsänvartijan kylkiluut musertuivat,
aivan kuin ne olisivat olleet kuivia tikkuja, ja Hal Croft ponnahti
suoraan piirin poikki ja mätkähti tunnottomana maahan.
Silloin useat metsänvartijat tunkeutuivat eteenpäin kartut käsissä
piestäkseen kerjäläistä, joka niin helposti oli voittanut heidän
toverinsa. Mutta tämä synnytti väkijoukossa suuttumusta ja ilmoille
kohosi äänekäs huuto: "Rehellistä peliä! Rehellistä peliä!"
"Se oli kelpo isku ja miehen kädestä!" huusi eräs kaupunkilainen. "Hal
sai itse, mitä toiselle aikoi. Oikeutta kerjäläiselle!" ja puhuja
heilutti isoa sauvaa päänsä ympäri.
Tätä kelpo miestä kannattivat hänen tuttavansa niin pontevasti, että
metsänvartijoiden oli luovuttava aikomuksestaan. He vetäytyivät pois
happamen näköisinä kantaen hävinnyttä kumppaniaan mukanaan.
"Kuule, kerjäläinen", huusi kaupunkilainen, joka oli noussut häntä
puolustamaan. "Osaatko ampua yhtä hyvin kuin iskeä?"
"Osaan, mestari, osaan minä", vastasi Pikku John ylpeästi.
"No sitten, kunnon naapurit", sanoi hyväluontoinen mies katsellen
ympärilleen ystäviinsä, "me saatamme kerjäläisen ampumapaikalle, sillä
tänään saamme luullakseni nähdä tavallista parempaa ampumista."