niin sukkelasti, että toinen oli ilmassa, ennen kuin ensimmäinen oli
ennättänyt maalitauluun, samaten kolmas. Mutta katselijoiden ihmeeksi
ja ihastukseksi ensimmäinen ja toinen nuoli työnsivät maalitaulun
keskustasta pois William Yorkilaisen siihen ampumat nuolet, ja kolmas
sattui täsmälleen valkoisen täplän keskelle.
"Punatakki! Punatakki!" kirkui väkijoukko. "Hän on oikea jousimiesten
kuningas. Punatakki on voittanut palkinnon."
Siten nuolen kultasulkaisen
Ja hopeavartisen
Voitti uljas Hood ja omanaan
Vei metsähän iloiten.
Kun palkinto oli annettu, sanoi sheriffi Punatakille: "Pyydän sinua,
hyvä mies, liittymään metsänvartijoideni joukkoon. Kernaasti ottaisin
sinunlaisesi uljaan jousimiehen palvelukseeni."
Mutta Robin pudisti päätään ja sanoi, että hänen täytyi mennä isäntänsä
luo. Sheriffi luuli silloin, että Robin oli jonkun herran palvelija ja
oli tämän luvalla tullut kilpailuun, eikä sen enempää ahdistellut häntä.
Samoin kuin henkipatot olivat saapuneet kaupunkiin, he lähtivät sieltä
kaksittain ja kolmittain ja palasivat jokaikinen turvallisesti metsään.
Siellä he naureskelivat ja laskivat iloista pilaa päivän kilpailuista
ja ihailivat kultasulkaista nuolta. Robin näytti pikemminkin
harmistuneelta.
"Näytät surulliselta, johtaja!" huudahti Pikku John, "ja sinun pitäisi
olla iloisin, koska olet voittanut nuolen ja petkuttanut sheriffiä."
"Siinäpä juuri ollaan", vastasi Robin Hood. "Sheriffi ei tiedä, kuinka
näppärästi olemme pyydystäneet hänet omaan ansaansa. Minua ei miellytä
se, ettei hän tiedä, kuka hänen nuolensa voitti."
"No sehän on helposti autettu", huusi Pikku John. "Minä olen neuvonut
sinua ennenkin ja neuvon taas. Kirjoita hänelle kirje, minä vien sen
perille."
"Ei, Pikku John!" sanoi Robin. "Ei. En salli sinun palata kaupunkiin."
"Parempi tuuma minulla onkin", sanoi Pikku John hilpeästi nauraen.
"Sen nuoleni päähän kiinnitän
Ja ammun kaupunkihin.
Kyllä perille saa, kun osoite on,
Mihin hyvänsä putoisikin."
Tämä mainio tuuma pantiin heti täytäntöön. Kirje kirjoitettiin ja Pikku
John palasi kaupunkiin vaihtamatta sinistä nuttuaan. Lähellä muuria oli
korkea rakennus, sheriffin talo, ja Pikku John huomasi, että suuressa
eteissalissa oli muuan ikkuna auki: luukku, jolla se yöksi suljettiin,
riippui alhaalla. Jättiläinen oli jo kiinnittänyt kirjeen nuolen päähän
ja nyt hän jännitti jousensa, ampui nuolen suoraan ikkunasta sisään ja
palasi sitten nopeasti metsään.
Kun tämä tapahtui, oli sheriffi juuri asettunut illallispöytään
rasittavan päivän jälkeen ja kohotti par'aikaa täysinäistä olutsarvea
huulilleen, kun nuoli suristen lensi ikkunasta sisään, iski pöytään ja
jäi siihen pystyyn väräjämään.
"Mitä tämä on?" hän huusi. "Minun huoneeseeni ammuttu nuoli? Mitähän se
tietää?"
"Siinä on lippu päässä!" huusi palvelija. "Se on jokin ilmoitus."
"Irroita lippu varresta ja anna se minulle", käski sheriffi. Niin
tehtiin ja paperi ojennettiin mahtavalle miehelle. Hän silmäili sitä
nopeasti yhä vielä pitäen olutsarvea toisessa kädessään, ja koko seurue
odotti kiihkeänä saadakseen kuulla, mitä tämä outo asia tarkoitti.
Heidän hämmästyksekseen sheriffi karjaisi kiukusta ja iski olutsarven
pöytään sellaisella voimalla, että sarvi meni säpäleiksi ja olut valui
virtoinaan.
"Mikä on? Mikä on?" huusi puolisen tusinaa ääntä yht'aikaa. "Huonoja
uutisiako?"
"Huonoja", karjui sheriffi raivosta vapisten, "ei ainakaan hyviä!
Minulla oli tuo päärosvo ja suurvaras aivan vieressäni tänään, ja hän
on päässyt livistämään. Kenenkä luulette tuon Punatakin olleen? Kukas
muu se oli kuin itse Robin Hood roisto."
Kaikki katsoivat kummissaan sheriffiä. Sekö olisi ollut kuuluisa Robin
Hood! Tuo karkea, hullunkurisen näköinen punatakkinen mies? Ja hän se
sittenkin oli, koska ampui niin ihmeteltävän taitavasti.
"Voi sentään, sheriffi", sanoi muuan hänen ystävänsä, "olisihan meidän
pitänyt se arvata. Niin etevää ampumista en ole milloinkaan ennen
eläessäni nähnyt! Ei kukaan muu kuin Robin Hood kykene jännittämään
sellaista jousta."
Mutta sheriffi ei ensinkään kuunnellut ystäviensä puheita. Hän oli niin
raivoissaan, ettei tiennyt mitä tehdä. Kuten vanha balladi kuuluu:
Kun sheriffi kirjeen sai,
Hän päätään raapien luki sen
Ja hulluna raivosi vain.
"Juonilla en enää yritä tuota konnaa pyydystää", karjui sheriffi. "Otan
hänet väkivoimalla. En päivääkään vitkastele, vaan marssin huomenna
heti sitä roistoa vastaan. Uskokaa pois, minä pölytän hänen punaisen
takkinsa ja sitten ripustan hänet korkeimpaan hirsipuuhun, mikä
milloinkaan on Nottinghamin kunnon kaupunkiin pystytetty."
IX luku
SHERIFFI JA GUY GISBORNE LÄHTEVÄT VANGITSEMAAN ROBIN HOODIA
Seuraavana päivänä sheriffi kokosi vahvan joukon sotilaita ja
jousimiehiä, jotka lähtivät Sherwoodiin etsimään henkipattoja. Mutta
ihan ensi työkseen hän pani nähtäväksi ilmoituksen, jossa Robin Hoodin
päästä luvattiin kolmesataa puntaa.
Sheriffin miesten joukossa oli muuan Guy Gisborne niminen ritari. Guy
oli mainio miekkamies, mutta hän vietti huonoa ja hurjaa elämää. Hän
oli velkaantunut korvia myöten ja valmis mihin tahansa saadakseen rahaa.
Kuullessaan tästä suuresta palkinnosta hän päätti tavoitella sitä ja
luuli edellytyksiään hyviksi, hän kun tunsi metsän hyvin ja luuli
löytävänsä sen paikan, missä Robin Hood oleskeli. Hän siis suunnitteli
asian yhdessä sheriffin kanssa ja lähti sitten yksinään matkaan
valepuvussa.
"Aivan hyödytöntä on vahvan miesjoukon marssia metsään suoraa päätä",
sanoi Guy sheriffille, "sillä henkipatot voivat helposti väistää
heitä. Minä lähden edeltä vakoilijana ottamaan selvää Robin Hoodin
piilopaikasta." Guy Gisborne lähti siis metsään.
Nyt sattui niin, että rastaan äänekäs laulu samana aamuna herätti
Robinin hänen metsävuoteeltaan.
"Näinpä minä todellakin merkillistä unta viime yönä", sanoi Robin
hieroen silmiään. "Olin taistelevinani kahden rotevan miehen kanssa, ja
he voittivat minut ja sitoivat minut ja ottivat minulta jouseni."
Pikku John nauroi. "Unet eivät merkitse mitään, johtaja", hän sanoi.
"Joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää."
"Siitä huolimatta me samoilemme tänään metsän halki", sanoi Robin,
"ehkäpä kohtaamme uneksimani rotevat miehet."
Aamiaisen jälkeen Robin Hood ja Pikku John lähtivät metsään. Samaan
aikaan Puna-Will ja kaksi muuta joukkueen jousimiestä lähti toiseen
suuntaan. "Me lähdemme etsimään riistaa", sanoi Will, "eikä pari
lihavaa hirvihärkää olisi pahitteeksi, sillä ruoka-aitta on tällä
hetkellä tyhjän näköinen."
Joukkueet siis lähtivät matkoihinsa, ja jonkin ajan kuluttua Robin ja
Pikku John tulivat isojen tammien ympäröimälle aukiolle. Melkein heti
he huomasivat hyvin kummallisen olennon aukion toisessa laidassa.
"Mieskö tuo on vai peto?" huusi Pikku John ihmeissään, "vai itsekö
paholainen? Mutta seiso sinä hiljaa, johtaja. Minä otan kohta asiasta
selvän."
Robin pyysi heti seuralaistaan olemaan menemättä ja ilmoitti itse
ryhtyvänsä seikkailuun. Pikku John loukkautui hieman, ja kun muutamia
kiivaita sanoja oli vaihdettu, pyörähti hän vimmoissaan ympäri ja jätti
Robinin yksikseen.
"Minä etsin Puna-Willin ja hänen toverinsa", sanoi Pikku John. "Tiedän
aukion, josta he aikovat pyytää riistaa."
Pikku John siis lähti matkoihinsa metsän läpi ja saapui aukiolle, jossa
luuli tapaavansa ystävänsä. Ja hän näkikin heidät, mutta näky oli
ikävä. Kaikki kolme pakeni aukiota niin nopeasti kuin jaloista lähti,
ja heitä seurasi ylpeä sheriffi mukanaan hyvän joukon toista sataa
jousi- ja keihäsmiestä, ajaen täyttä vauhtia takaa. Tällaista hirveää
riistaa olivat onnettomat henkipatot löytäneet.
Samassa taaja nuolituisku mennä suhahti pakenevien jälkeen. Pikku John
parkaisi pahasti nähdessään kahden toverinsa suistuvan suin päin maahan
kumpainenkin kolmen nuolen lävistämänä. Mutta Puna-Will oli vielä
vahingoittumaton ja hän pakeni yhä nopeammin, kun sheriffi karjaisi:
"Ottakaa hänet kiinni, pojat! Elävänä tai kuolleena tuo roisto
käsiimme!"
Mutta Will oli niin nopsajalkainen, että hän varmasti olisi päässyt
pakoon, ellei muuatta miestä olisi ollut. Tämä oli pitkällä sheriffin
muun joukon edellä ja hän kykeni juoksemaan ihmeteltävän nopeasti; pian
hän oli saavuttamaisillaan Puna-Willin.
"Se on William-a-Trent!" mutisi Pikku John, sillä hän tunsi tuon
pikajuoksijan hyvin. "Hän ei saa päästä Willin kimppuun, sillä silloin
Will varmasti joutuu kiinni."
Pikku John siis jännitti jousensa ja lennätti nuolen suoraan
William-a-Trentiä kohden, ja juoksija parahti kovasti ja kaatui maahan
nuoli sydämen läpi ammuttuna. Kuten vanhassa balladissa lauletaan:
Ollut William-a-Trentille parempi ois
Maata sairasna murheesta
Sinä päivänä, kuin olla nuolelle
Pikku Johnin alttiina.
Puna-Will juoksi edelleen ja hävisi puiden sekaan, ja Pikku John
huudahti harmista. Sillä hänen jousensa, hänen marjakuusesta tehty
jousensa, oli mennyttä. Se oli napsahtanut poikki viimeisen nuolen
jännityksestä ja oli siis pilalla.
"Voi jousi sä katala, kelvoton,
Mistä puusta sä versoitkaan!"
huokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää
taistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi
keihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin
väkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi
kuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.
Pikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi
pujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin
lujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku
John sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat
keihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin
sattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan,
mutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei
lisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui
päästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat
leijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän
sai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua
kellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.
Mutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin
sheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman
edessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu
käsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.
Sheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. "Yksi ainakin
hirsipuuhun", hän sanoi, "ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa
hänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä
tallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen
rinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna", sheriffi
jatkoi vankiin kääntyen, "sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja
hirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan."
Mutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä
silmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. "Jos niin
on taivaan tahto", huudahti Pikku John, "menee sinun tuumasi vieläkin
myttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."
Mutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien
vihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä
sillä välin puuhaili.
Robin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa
olentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta
vasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana
hänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli
jätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta,
harja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä.
Merkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta
hän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja
sivulla riippui miekka ja tikari.
"Hyvää huomenta, hyvä mies", sanoi Robin ystävällisesti. "Sinullapa on
vankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies."
"Vankka on jousi", vastasi toinen, "mutta tänään en ole ajamassa
hirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?"
"Olenpahan vain Locksleyn miehiä", vastasi Robin. "Se on tuon metsän
takana oleva kylä."
"Ja tunnetko tiet metsässä?"
"Uskallan vannoa, ettei kukaan tunne niitä paremmin", vastasi Robin.
"Jos haluat, rupean oppaaksesi."
"Hyvä on", sanoi vieras. "Kuulehan siis, kelpo mies. Olen Robin
Hoodia etsimässä. Opasta minut tuon uljaan henkipaton piilopaikalle,
sillä mieluummin haluaisin kohdata hänet kuin saada tuohon kouraani
neljäkymmentä puntaa puhdasta rahaa."
Robin katseli häntä tarkemmin ja tunsi hänet. "Sehän on Guy Gisborne",
sanoi Robin itsekseen. "Hän on aina ollut petturin ja elostelijan
maineessa. Hohoi! Kyllä käsitän, minkä vuoksi hän mieluummin haluaisi
kohdata minut kuin saada neljäkymmentä puntaa. Arvattavasti olisi minun
pääni, jos hän minut petoksella saisi surmatuksi, paljon suuremman
arvoinen."
"No niin", sano Robin ääneensä, "jos sinä niin kiihkeästi haluat tavata
Robin Hoodia, niin luullakseni osaan opastaa sinut paikalle, missä
hänet voi kohdata. Mutta minä en ole sellainen, joka tahtoisi olla
oppaana miehelle, joka osaa kantaa jousta, mutta joka mahdollisesti ei
osaa sitä jännittää."
"Minäkö en osaisi?" huudahti Guy Gisborne. "Määrää maali, mies, näytän
sinulle heti, osaanko vai enkö osaa ampua."
Tähän Robin pyrkikin, sillä hän oli valmis antautumaan jousikilpailuun
jokaisen metsässä kohtaamansa vieraan kanssa.
Maali siis määrättiin, ja kohta vieras huomasi, ettei hän ensinkään
kyennyt kilpailemaan Locksleyn miehen kanssa.
"Jumala sinua siunatkoon, kelpo mies", huusi sir Guy taputtaen Robinia
olkapäähän. "Sinä ammut tavallista paremmin. Jos sydämesi on yhtä hyvä
kuin kätesi, olet kohta uljaampi mies kuin itse Robin Hood. Mikä on
nimesi? Mielelläni tahtoisin tietää sinusta enemmänkin."
"Sitä en totisesti ilmoita", huusi Robin, "ennen kuin sinä olet sanonut
omasi." Robin luuli vieraan ilmoittavan väärän nimen, mutta siinä hän
erehtyi.
"Kuljen metsät ja maat", näin lausui hän,
"Vannoin Robinin sieppaavain;
Ja tietää jos tahdot, niin Gisbornen Guy
On oikea nimeni ain'."
"Vai niin, vai niin", sanoi Robin Hood. "Sitäpä vähän ajattelinkin.
Tiesinhän, ettei kukaan hevosen nahkaan pukeutunut talonpoika kanna
ritarin metsätorvea viittansa alla."
"Se on totta, hyvä mies", sanoi sir Guy nauraen, "ja kun olen saanut
tuon Robin Hood roiston kiinni, tarvitsee minun vain puhaltaa tähän
torveen, niin ystäväni, sheriffi, joka on täällä metsässä, tietää minun
voittaneen ja suuri palkinto on minun."
Henkipaton posket karahtivat punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.
"No, ota hänet sitten kiinni, sir Guy Gisborne", Robin huusi, "sillä
hän seisoo tässä edessäsi. Minä olen Robin Hood!"
Sir Guy oli nähtävästi epäillyt jotakin tämäntapaista ja valmistautunut
siihen, sillä tuskin oli Robin Hood lausunut nämä sanat ja ennen kuin
henkipatto oli tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen aseisiinsa,
Guy Gisborne sieppasi tikarinsa ja yritti iskeä Robinia sydämeen. Vain
Robinin verraton ketteryys pelasti hänet. Hän hypähti sivullepäin
ihmeteltävän nopeasti, ja terävä ase välähti vajaan tuuman päässä hänen
rinnastaan.
"Ruma isku, herra ritari!" huudahti Robin, "mutta sinun arvoisesi
isku tosiaankin, sinä kurja petturi! Iskeä miestä, joka ei ole edes
yrittänyt tarttua aseisiin! Mutta nyt me niitä mittelemme, mies miestä
vastaan."
Robin Hood oli vetänyt oivan lyömämiekkansa, ja sir Guy Gisbornella
oli jo miekankahva kädessään. Sanaakaan virkkamatta petollinen ritari
hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun raivon vimmalla ja täydellisesti luottaen
siihen, että voittaisi helposti. Jousen käytössä hän ei vetänyt
Robinille vertoja, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että tavallinen
talonpoika kestäisi kahtakaan minuuttia hänen miekkansa edessä. Hän oli
kreivikunnan parhaita miekkailijoita ja oli kauan harjoitellut tämän
ritarillisen aseen käyttöä.
Mutta kului kaksi minuuttia, ja viisi, ja kymmenen, ja sir Guy Gisborne
alkoi käsittää, ettei tässä niin helposti voittoa tulisikaan. Aluksi
Robin oli tyytynyt puolustautumaan, sillä ritarin hyökkäys oli niin
raivokas, että Robinilla oli täysi työ pitää päänsä ja ruumiinsa tuon
viuhuvan miekanterän ulottuvilta. Mutta pian hyökkäyksen kiihkeys
laimeni, sillä sir Guy ei jaksanut kauan jatkaa sellaista iskusadetta,
ja vielä päälliseksi hän oli liian hyvän miekkailun tuntija
tuhlatakseen kaiken voimansa samalla kun vastustaja pysyi virkeänä.
Mutta edelleen kalskahtelivat miekat ripeästi yhteen ja vimmattua
taistelua jatkui, kunnes Robin kompastui tammen juureen ja kaatui
nokilleen.
Silloin sir Guy osoitti häikäilemättä, kuinka raaka ja epäritarillinen
hän luonnostaan oli. Todellinen ritari olisi pidättänyt miekkansa
kohteliaasti ja antanut vastustajan nousta, mutta Guy Gisborne hyökkäsi
eteenpäin ja suuntasi hirvittävän iskun maassa makaavaan mieheen.
Onneksi hän kiihkoissaan iski liian aikaisin, eikä iskun täysi voima
kohdannut Robinia, vaikka hän saikin haavan kylkeensä.
Sir Guyn miekka kohosi antaakseen viimeisen surmaniskun, kun Robin
huudahti: "Ah, kautta pyhän neitsyen, ei ole vielä milloinkaan kohtalo
sallinut kenenkään kuolla ennen aikaansa!"
Ja samassa hän hyppäsi kuin villikissa suoraan Guy Gisbornen kurkkuun,
hyökkäsi miekka sojossa ritarin puolustuspiirin sisäpuolelle ja iski
kirkkaan terän suoraan Guy Gisbornen ruumiin läpi. Sillä lailla siis
tämä, joka jo oli pitänyt itseään voittajana, joutuikin samassa
silmänräpäyksessä itse voitetuksi ja sai surmansa.
Hetken aikaa Robin Hood seisoi katsellen kukistetun vihollisensa
ruumista, sitten hänen haavassaan tuntuva kipu sai hänet muistamaan
omaakin nahkaansa. Hän siis riisui ihokkaansa ja tarkasteli vammaa. Se
ei ollut niin vaarallinen kuin tuskallinen, pelkkä lihashaava vain,
ja hän sitoi sen niin hyvin kuin taisi eikä pitänyt siitä sen enempää
lukua, sillä hän oli huolissaan miestensä turvallisuudesta.
"Sheriffi on suurella miesvoimalla metsässä", ajatteli Robin. "Hyvä,
uljaiden miesteni on heti saatava asiasta tieto, muutoin retkeilevät
joukkueet joutuvat tuon vanhan pyövelin käsiin. Niin, ja minun on
itsenikin oltava varuillani."
Robin mietti hetkisen, veti taas ihokkaan ylleen ja sieppasi sir Guyn
hevosnahan. Parissa minuutissa hän oli muuttanut ulkonäkönsä, niin
että näytti aivan Guy Gisbornelta. "Nyt eivät sheriffin miehet pidätä
minua, jos kohtaan jonkin joukkueen", hän ajatteli, "he pitävät minua
Guy Gisbornena, joka on etsimässä Robin Hoodia." Ja niin hän lähti
kulkemaan mukanaan kaatuneen miehen jousi, nuolet ja metsätorvi.
Astellessaan kukkulan rinnettä Robin kuuli etäältä huutoa ja hoilotusta
ja sekavaa äänten hälinää, siellä sheriffi ja hänen miehensä ajoivat
Puna-Williä takaa. Robin juoksi kukkulan laelle ja katseli ympärilleen.
Korkealta paikaltaan hän näki kaikki; Will pakeni kaukana, ja toisaalla
taas kookas mies oli sidottu puunrunkoon.
"He ovat saaneet kiinni Pikku Johnin!" huudahti Robin, "ja hänet pitää
pelastaa. En tahdo menettää parasta miestäni."
Juuri samalla hetkellä Robin näki erään miekkamiehen kohottavan
miekkansa, aivan kuin iskeäkseen sen Pikku Johnin ruumiin läpi. Se oli
vain julmaa leikkiä, jotta vanki saataisiin kalpenemaan, mutta Robin
luuli sitä surmaniskuksi. Kääntääkseen kiinniottajien huomion vangista
hän kohotti sir Guyn torven ja puhalsi siihen voimakkaasti. Hänen
tuumansa onnistui. Robin näki että kaikkien katseet heti kääntyivät
kukkulalle päin, jossa hän seisoi.
Sheriffi kuuli merkkitoitotuksen ja taputti käsiään ilosta. "Sir Guyn
torvi!" hän huudahti. "Uutisista parhainta se merkitsee, sillä hän
sanoi, ettei puhaltaisi ennen kuin oli surmannut Robin Hoodin. Ja
tuoltapa hän tuleekin itse hevosennahkaan pukeutuneena."
Sheriffi riensi kummallista olentoa vastaan, jonka kasvot olivat
piilossa hevosen pään alla ja jonka vartaloa peitti iso nahka
riippuvine, hulmuavine häntineen ja harjoineen.
"Mitä kuuluu -- mitä kuuluu, sir Guy?" huusi sheriffi, kun he
kohtasivat toisensa. "Oletteko tavannut Robin Hoodin?"
"Olen, herra sheriffi", vastasi hevosen nahkaan pukeutunut mies. "Guy
Gisborne ja Robin Hood kohtasivat tosiaankin toisensa. Jos menette
erään suuren tammen luo tästä kaksi mailia etelään, löydätte Robin
Hoodin viittaan puetun miehen tammen juurelta."
"Hyviä uutisia -- mainioita uutisia!" huusi sheriffi käsiään taputtaen.
"Tänä päivänä vapautuu siis metsä kahdesta eniten pelkäämästäni
roistosta. Sillä jos te olette surmannut päällikön, olen minä siepannut
palvelijan. Katsokaa, tuo puuhun sidottu mies ei ole kukaan muu kuin
Pikku John."
"Pikku John", sanoi hevosen nahassa oleva mies. "Onko tuo Pikku John?"
"On, hän se on", nauraa hihitti sheriffi. "Oi onnen päivää! Tämä
merkitsee koko joukkueen tuhoa. Johtaja ja etevin mies menetetty
yhdellä iskulla; henkipatot pakenevat metsästä, sen takaan. Mutta nyt
tietysti pyydätte minulta palkintoanne, sir Guy, eikö niin?"
"Pyydänpä hyvinkin, herra sheriffi", sanoi hevosennahkainen mies.
"Pyydän teiltä palkintoa, nimittäin tätä: olen surmannut päällikön --
antakaa minun surmata palvelijakin."
"Mutta entä ne kolmesataa puntaa, jotka olen luvannut?" läähätti
sheriffi.
"En halua penniäkään", kuului vastaus.
Hetken aikaa sheriffi tuijotti kovasti ihmeissään, sitten hän vilkutti
silmää ymmärtävästi.
"Varmastikin sir Guy on tullut hulluksi tai riivatuksi", hän
ajatteli. "Myönnyn tähän hänen hulluun oikkuunsa ja pistän itse
palkinnon taskuuni", sillä paitsi itseään sheriffi rakasti vain
isoa raha-arkkuaan. Hän siis heti paikalla suostui pyyntöön. Sitten
hevosennahkaan pukeutunut mies astui eteenpäin ja jäi seisomaan
vangin eteen. "Pulska mies!" hän sanoi, eikä Pikku John voinut olla
hätkähtämättä, sillä hän tunsi äänen. Sitten hevosen pää kohosi aivan
kuin Guy Gisborne olisi halunnut paremmin nähdä kuuluisaa Pikku Johnia
ja vanki katseli rauhallisesti varsin tuttuihin kasvoihin ja mutisi
itsekseen: "Nähtävästi on taivaan tahto, että minä tänään pääsen
vapaaksi."
"Päällikön minä surmasin miekalla", sanoi hevosen nahassa oleva mies,
"mutta palvelijan lopetan puukolla", ja hän otti esiin leveäteräisen,
terävän irlantilaisen puukkonsa.
Sheriffi ja hänen miehensä kokoontuivat aivan sir Guyksi luulemansa
miehen ympärille, mutta hän hääti heidät kaikki pois.
"Pysykää taempana -- pysykää taempana!" hän sanoi. "Haluan yksin
mennä kuolemaan tuomitun luo kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja
toivomuksiaan."
Hän siis meni yksin vangin luo, iso puukko kädessä. Ja kun hän pääsi
vangin rinnalle, välähteli puukko viiltäen siteet poikki, ja vanki
oli vapaa. Sitten Robin antoi sir Guyn jousen ja nuolet Pikku Johnin
käteen ja veti omansa esiin nahan alta, ja ennen kuin sheriffi
miehineen ehti liikauttaa sormeakaan, oli henkipatoilla nuolet jousessa
laukaisuvalmiina. Ja Pikku Johnin mahtava ääni kaiuetteli: "Hood, Hood!
Robin Hood!" Ja hevosen pää viskattiin taaksepäin ja näkyviin tulivat
kasvot, jotka eivät olleet Guy Gisbornen, ja muuan sheriffin miehistä
huusi: "Sehän on Robin Hood itse! Petosta! Petosta! Paetkaa toverit,
olemme hukassa!" Peloissaan hän luuli koko henkipattojen lauman olevan
heidän kintereillään, ja samoin ajattelivat hänen toverinsa, ja niin
kääntyi koko jousi- ja miekkamiesten valtava joukko pakoon kahden
kuulun jousimiehen edestä. Entä heidän herransa sheriffi? Niin, hän
pakeni ensimmäisenä ja etumaisimpana kannustaen hevostaan täyteen
laukkaan yli metsän mättäiden.