korvaan, ja Pikku John lähti menemään. Vähän ajan kuluttua hän palasi
mukanaan raskas pussi, joka kilisi, kun hän laski sen maahan.
"Tuosta saatte neljäsataa puntaa, herra ritari!" sanoi Robin Hood.
"Älkää milloinkaan sanoko, ettei maailmassa ole sääliväisyyttä. Vaikka
ette sitä tavannut ystävissänne ettekä maatanne tavoittelevassa
ylpeässä kirkonmiehessä, olette sitä tavannut metsän rosvoissa. Laske
rahat, Pikku John!"
Rahat laskettiin ja laukun todettiin sisältävän täsmälleen neljäsataa
puntaa, juuri sen määrän, joka ritarilta puuttui ja jonka vuoksi hän
oli niin murheellinen.
Mitä ritariin tulee, hän oli kerrassaan pökerryksissä hämmästyksestä
ja kiitollisuudesta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa laukkuun ja
sitten Robin Hoodiin ja taas kääntää katseensa rahoihin; hän oli niin
ihmeissään, ettei kyennyt sitä sanoin ilmaisemaan.
Kun hän vihdoin sai puhelahjansa takaisin, hän kiitti ja siunasi
tuhannesti miehiä, jotka olivat pelastaneet hänen kotinsa ja kontunsa
ja auttaneet hänen perhettään.
"Hänen vaatteensa ovat hyvin kuluneet, johtaja", kuiskasi Pikku John,
"anna hänelle hyvät vaatteet."
"Sulla, johtaja, verkaa jos sarkaakin
On vihreää, punaista.
Ei ykskään Englannin kauppamies
Voi kanssasi kilpailla."
Täysinäisestä varastohuoneesta vieritettiin sitten kangaspakkoja, ja
Pikku John mittasi kangasta puvuksi. Ja melko hyvällä mitalla sitä
tulikin, sillä Pikku John käytti kuusijalkaista metsäsauvaansa yardin
mittana ja antoi siis kaksinkertaisen määrän Ja he antoivat ritarille
vereksen hevosen ja uuden satulan ja paljon muitakin tavaroita
kunnes hän oli yhtä pulska ja iloinen, kuin äsken oli ollut kurja ja
surullinen.
Kun hän oli valmis lähtemään, hän sanoi Robinille: "Minä olen
sir Richard Lee ja kiitän teitä kaikesta sydämestäni erinomaisen
jalomielisestä lainastanne. Sanokaa siis, milloin minun on se
maksettava takaisin, jos asiani paranisivat?"
"Tulkaa tapaamaan minua tähän samaan paikkaan tästä päivästä
kahdentoista kuukauden kuluttua", vastasi Robin, "silloin otamme asian
uudelleen puheeksi."
Ja niin sir Richard lähti matkoihinsa Englannin onnellisimpana miehenä.
VII luku
JOUKKUE SAA OMAN HARPUNSOITTAJAN
Puku nuorukaisen korea
Oli tulipunainen;
Hän hyppeli nurmea nuorteaa,
Ilolaulua laulellen.
Kun sir Richard Lee oli lähtenyt, otti Robin Hood jousensa ja samoili
metsän halki. Seisoessaan pensaan suojassa metsätien varrella, joka
johti eräästä pikku kaupungista toiseen, hän kuuli iloisen äänen
laulavan iloista laulua; samalla kuului taitavan käden kaiuttamia
harpun täyteläisiä, syviä säveliä, joihin laulajan vahva, miellyttävä
ääni yhtyi.
"Kas vain", sanoi henkipattojen kapteeni itsekseen, "siinäpä iloinen
poika. Jos hänen kukkaronsa helisee yhtä kultaisesti kuin äänensä,
pitäisi hänen olla kynimisen arvoinen lintu."
Hän seisoi aivan hiljaa ja pian laulaja tuli näkyviin.
"Kuljeksiva lauluniekka", mutisi Robin Hood vielä kerran itsekseen,
"hauska kyllä katseltavaksi, mutta lyön vetoa, ettei hänen kukkarossaan
ole mitään."
Tulija oli miellyttävä nuori mies, hänen pitkille, keltaisille
kiharoilleen oli painettu korea, kukonsulalla koristettu lakki. Hän
oli pukeutunut tulipunaiseen pukuun, ja hänen kulkiessaan liukuivat
hänen sormensa harpun kielillä ja hän lauloi kuin leivonen kirkkaana
toukokuun aamuna.
Robin Hoodia miellytti iloluontoisen nuorukaisen hilpeä rallatus niin
suuresti, että hän antoi tämän vapaasti kulkea ohi. "Häpeähän olisi
häiritä sellaista, joka laulelee noin iloisesti salon sydämessä", Robin
ajatteli. "Olkoon rauhassa minun puolestani", ja hän seisoi pensaan
takana liikkumatta ja kuunteli, kunnes viimeinen etäisyyden vienontama
sulosointu oli häipynyt metsään.
Robin näki illan varjojen jo laskeutuvan kaukaisille metsämaille.
"Yö on lähellä", hän sanoi, "kukaan ei enää tänään mene tästä ohitse",
ja hän palasi leiripaikalle, jossa iso nuotio roihusi rauhallisella
aukiolla. Miehet istuivat nuotion ympärillä naureskellen ja jutellen
keskenään.
Heti seuraavana aamuna tämän jälkeen lähti Robin Hood Pikku Johnin ja
Much Myllärinpojan seurassa taas pitämään silmällä samaa metsätietä.
Kun toisena aamuna Robin Hood
Oli väijymäpaikallaan
Sama mies tuo kulkevi tietä taas,
Mutta nyt kovin murheissaan.
Oli heittänyt yltänsä eilisen
Punapukunsa hilpeän.
Joka askelella nyt huokaillen
Hänen kuuli ähkivän.
"Mikä nyt on hullusti?" sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Näin saman
miehen eilen illalla, eikä niin iloista nuorta keikaria ollut toista
maailmassa. Metsät raikuivat hänen iloisesta laulustaan, ja nyt hän
näyttää kuin menisi hautajaisiin. Hae hänet tänne. Tahdon tietää syyn
tähän äkilliseen muutokseen."
Pikku John ja Much astuivat siis esiin ja pyysivät lauluniekkaa
pysähtymään. Mutta tämä ei ollutkaan pelkuri. Hän jännitti jousensa ja
valmistautui puolustautumaan, jos he hyökkäisivät hänen kimppuunsa.
"Ei", sanoi Pikku John, "ei ole mitään syytä ampua. Laske jousesi.
Meillä ei ole mitään pahaa mielessä, päällikkömme haluaa vain puhua
kanssasi. Katso, hän seisoo tuolla puun alla metsässä."
He veivät siis trubaduurin Robin Hoodin luo, ja tämä tervehti häntä
mitä kohteliaimmin ja sanoi: "Olisikohan sinulla rahoja säästössä
iloisille miehilleni ja minulle?"
"Melko vähän on minulla rahaa", vastasi surullinen trubaduuri, "vain
viisi shillingiä kaiken kaikkiaan ja tämä sormus."
Robin otti sormuksen ja katseli sitä.
"Mutta tämähän on vihkisormus", hän sanoi.
"Niin on", vastasi trubaduuri, "ja se on ollut minulla jo seitsemän
vuotta ja luulin tarvitsevani sitä tänään. Mutta nyt onkin neito otettu
minulta, ja kuka hyvänsä voi saada tuon sormuksen. Minä en sitä enää
tarvitse."
"Kerropa minulle kaikki", sanoi Robin. "Asiassa on siis tapahtunut
jokin muutos. Eilen illalla sinä olit iloinen kuin lintu oksalla ja nyt
olet synkkä ja surullinen."
"Mitä", huusi trubaduuri, "näitkö minut eilen illalla? Niin tosiaankin,
silloin olin iloinen. Luulin olevani matkalla häihini, ja morsiameni
oli koko Pohjois-Englannin viehättävin tyttö, mutta tänään on sydämeni
murtunut. Hänet on otettu minulta ja annetaan rikkaalle, vanhalle
ritarille."
"Äkkiäpä hän on muuttanut mieltään", sanoi Robin Hood.
"Ei!" huudahti trubaduuri. "Ei hän ole mieltään muuttanut. Hän
rakastaa minua yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Mutta hänen ystävänsä
eivät tahdo tietää minusta mitään, koska minulla ei ole maita eikä
rikkauksia. He pakottavat hänet menemään naimisiin vanhan ritarin
kanssa vielä tänä päivänä", ja taas hän huokasi, aivan kuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Mikä on nimesi?" kysyi Robin Hood.
"Nimeni on Allan-a-Dale", sanoi nuori mies.
"No niin, Allan-a-Dale, minä olen Robin Hood", sanoi kuuluisa
henkipatto, "ja mitä sinä annat minulle, jos autan sinua ja
rakastettuasi?"
"Mulla lääniä ei", virkkoi nuori mies,
"Eikä rahoja rikkaiden,
Mutta vannoa voin, käsi kirjalla,
Olla orjasi uskollinen."
"Juuri niin", sanoi Robin, "mieluummin haluankin aina saada hyvän ja
uskollisen miehen palvelukseeni kuin kukkaron kultaa. No, missä aiotaan
vihkiminen toimittaa?"
"Metsän takana olevassa kirkossa", vastasi Allan-a-Dale, "se on täältä
vain viiden mailin päässä."
"Tiedän sen hyvin", johtaja vastasi, "ja Robin Hood tulee olemaan
siellä."
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten Allan-a-Dalelle: "Anna minulle
harppusi."
Trubaduuri ojensi sen hänelle, ja Robin riisui aseensa ja antoi ne
Pikku Johnille. Sitten hän kuiskasi joukon määräyksiä luutnanttinsa
korvaan ja lähti kiireesti matkaan.
Tultuaan kirkon luo Robin alkoi astella ylös kirkkotietä, näpäytteli
harpun kieliä ja loihti esiin syviä sointuvia säveliä, jotka
houkuttelivat kirkon ovelle komean, hienoon pukuun pukeutuneen olennon.
Se oli itse piispa, jonka piti toimittaa vihkiminen, sillä hän ja
ritari olivat vanhoja ystäviä ja olivat jo poikina olleet yksissä.
"Kuullessani harpunsoittoa luulin häävieraiden jo tulevan", sanoi
piispa. "Mitä teet täällä ja kuka sinä olet?"
Robin otti lakin päästään ja kumarsi syvään piispalle.
"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "olen vaeltava harpunsoittaja ja monet
sanovat minua koko Pohjois-Englannin parhaaksi soittajaksi. Kuulin
puhuttavan näistä häistä ja riensin tänne soittamaan tänä ilon päivänä."
"Vai niin, tervetuloa, tervetuloa, kunnon harppuniekka!" sanoi piispa;
"soittoa minä kaikista eniten rakastankin. Panepa nyt sitten harppusi
helisemään ja anna minun arvostella taitoasi."
"Ei, ei käy, herra piispa", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme
osasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. "Siellä missä minä olen
kasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin
hääsaatto on näkyvissä."
"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!" sanoi piispa, "sillä tässä ne jo
tulevatkin."
Käy kirkkoon rikas ritari,
Niin vanha, vakava,
Ja neito nuori jäljessään,
Kuin kulta hohtava.
Kirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät
morsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että
oli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle
ukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi
silmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas
oli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut
ruusu.
Mutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa
kukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.
"No niin!" hän huusi, "monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en
milloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä."
"Vaiti mies!" sanoi piispa. "Morsian on kirkossa ja vihkiminen alkaa
heti."
"Puhutte totta, herra piispa", vastasi Robin rohkeasti, "morsian
on kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on
valitseva oman rakastettunsa."
"Älä jaarittele, mies!" huusi piispa vihaisesti, "vaan aloita soitto,
kun morsian astuu alttarin luo."
"Aloitanhan minä!" sanoi naurahtaen Robin, "mutta minun on tehtävä
vähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta." Ja samassa
Robin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.
Pani torvensa Robin huulilleen
Ja puhalsi kolmesti;
Heti neljäkolmatta urhoa
Yli nurmikon kiiruhti.
Ja kirkkotarhaan kun saapui tuo,
Jono miesten marssiva,
Niin paikalla Allan-a-Dale'ilta
Sai Robin jousensa.
Mikä meteli ja hämminki syntyikään, kun neljäkolmatta jousimiestä
syöksyi kirkon ovesta sisään! Piispa oli raivosta tummanpunainen,
ja vanha ritari vapisi, osaksi vihasta, osaksi pelosta, sillä hän
näki morsiamen äkkiä rientävän Allan-a-Dalen rinnalle ja näki myös,
että trubaduurilla oli vankka ystäväjoukko. Sitten kaikkien katseet
kääntyivät salaperäiseen harppuniekkaan, jonka torventörähdykset olivat
aiheuttaneet tämän asioiden uuden käänteen.
Robin kohotti kätensä ja hetken aikaa kirkossa vallitsi hiiskumaton
hiljaisuus, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanomista.
"Allan-a-Dale", sanoi henkipatto, "tämä neito on sinun uskollinen
rakastettusi, kuten kuulen sanottavan."
"Niin on, johtaja", huusi Allan-a-Dale.
"Hyvä", jatkoi Robin, "jos hän on halukas ottamaan sinut, niin
vihkiminen toimitetaan, sulhanen vain vaihdetaan toiseen."
"Kuka sinä olet?" jylisi piispa, "joka tulet tänne harpunsoittajan
muodossa ja komentelet kuin kuningas?"
"Tuo pitää paikkansa, piispa", vastasi henkipatto rauhallisesti. "Minä
olen näiden uljaiden jousimiesten kuningas, ja ihmiset sanovat minua
Robin Hoodiksi."
Robin Hood! Tuo kuuluisa nimi sai kaikki hämmästyksestä sanattomiksi.
Kirkkoväki tuijotti silmät suurina kuuluisaa henkipattoa, ja pelon
lamauttamina piispa ja ritari pysyivät vaiti.
"No, piispa", jatkoi Robin, "pyydän teitä vihkimään tämän nuoren parin,
jotka ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta."
"En vihi!" huusi piispa kiukkuisesti. "Ensiksikään ei heitä ole
kuulutettu kirkossa, ja sen pitää maan lakien mukaan tapahtua kolmesti,
kuten hyvin tietänet, Robin Hood."
"Totta on, piispa", vastasi henkipatto, "sen pitää tapahtua, ja heti
paikalla. Kuuluttakaa heidät kolme kertaa heti paikalla, herra piispa!"
"En ikinä!" ärjyi piispa.
"Ellette tahdo kuuluttaa", vastasi Robin kylmästi, "täytyy minun tehdä
oma piispa. Ottakaa hänen kaapunsa!" Hän osoitti piispaa, ja heti
paikalla pari rotevaa jousimiestä riisti mahtavalta mieheltä hänen
virkapukunsa.
"Kaapu se munkin tekee ja hiippa piispan", virkkoi Robin Hood
nauraen. "No, Pikku John, pue yllesi piispan puku heti ja asetu hänen
paikalleen."
Pikku John virnisteli ja puki ylleen piispan puvun. Hän näytti siinä
niin eriskummalliselta, että jokainen alkoi nauraa.
"No, astu nyt ylös ja kuuluta nuori pari vaaditut kolme kertaa!" sanoi
hänen päällikkönsä, ja Pikku John meni kuoriin. Kaikki katselijat
nauroivat katketakseen, kun he näkivät Pikku Johnin piispan puvussa ja
piispan paikalla kuuluttamassa nuorta paria, sillä hän teki sen kovin
hullunkurisesti ja oli perin oudon näköinen hengenmiehen asussaan.
Pikku John suhtautui tehtäväänsä hyvin vakavasti. Pelosta, ettei kolme
kertaa olisi kylliksi, hän jatkoi kuuluttamista yhä edelleen, kunnes
oli suuren ilon vallitessa kuuluttanut heidät seitsemän kertaa. Sitten
Robin käski hänen tulla alas ja kääntyi piispaan päin.
"No herra piispa!" hän sanoi, "valitkaa ja valitkaa pian. Tahdotteko
vihkiä nämä uskolliset rakastavaiset vai tulla minun kanssani vankina
metsään?"
Piispa vapisi pelosta ajatellessaan, että hänet vietäisiin vankina
Sherwoodiin, ja hän suostui nopeasti toimittamaan vihkimisen. Ja kun
tultiin kysymykseen: "Kuka on neidon naittaja?" huusi Robin Hood:
"Minä naittaja oon.
Hänet Allan-a-Dalelta jos riistää ken,
Hän kalliisti maksaa saa."
Ja niin piispa vasten tahtoaan ja ritarin läsnä ollessa vihki
Allan-a-Dalen ja hänen rakastettunsa. Nähdessään morsiamensa otettavan
häneltä ilman muuta ritari vapisi raivosta, mutta kukaan ei uskaltanut
kohottaa sormeakaan tuota kuuluisaa rosvoa ja hänen valiomiehiään
vastaan.
Oli harppuniekalla hilpeät häät,
Kuninkaallinen morsian;
Ja metsän vihreihin siimeksiin,
Lähti joukko taas painumahan.
VIII luku
MITEN ROBIN HOOD VOITTI SHERIFFIN PALKINNON
Allan-a-Dalen häiden jälkeen piispa matkusti kiireesti Nottinghamiin
valittamaan sheriffille Robin Hoodista.
"Kuninkaamme Rikard on pannut teidät tänne hallitusvallan edustajana
ylläpitämään järjestystä", pauhasi vihainen piispa, "ja te sallitte
tuon uppiniskaisen henkipaton vallita maata aivan kuin hän olisi
kuningas Rikardin sijainen!" Ja kaiken kaikkiaan piispa haukkui
sheriffin niin pahanpäväiseksi, että tämä tuli kovin levottomaksi
siitä, että asia joutuisi kuninkaan kuuluville.
"Jos kuninkaalle valitetaan, mikä on hyvin todennäköistä", sanoi
sheriffi itsekseen, "olisi minun parempi itse mennä kuninkaan luo
selittämään, millainen vaikeasti käsiteltävä otus tuo Robin Hood on."
Sheriffi matkusti Lontooseen ja kertoi kuninkaalle, ettei hän voinut
mitään Robin Hoodille, sillä henkipatot olivat niin mieslukuisat ja
rohkeat ja tunsivat niin hyvin metsän joka sopukan, etteivät hänen
miehensä voineet saada heitä kiinni!
"Minkä minä sille mahdan?" huusi kuningas. "Etkö sinä ole sheriffi,
jonka on huolehdittava näistä asioista? Sinulla on lain koko voima
käytettävänäsi rangaistaksesi niitä, jotka sinua loukkaavat. Ellei
ankaruus tepsi, niin mieti jokin keino, jolla saat heidät valtoihisi
toisella tavalla. Joka tapauksessa mene tiehesi ja katso, että saat
heidät masennetuiksi, muutoin sinun käy huonosti."
Nähdessään, että kuningas oli vihoissaan, sheriffi poistui nopeasti
hänen näkyvistään ja lähti kotimatkalle. Ratsastaessaan pohjoiseen
Nottinghamia kohti sheriffi vaivasi päivän toisensa jälkeen päätään
keksiäkseen jonkin juonen henkipattojen pettämiseksi, ja vihdoin hän
löi reiteensä ja nauroi ääneensä.
"Nyt tiedän", hän sanoi uudelle päämetsänvartijalle, joka ratsasti
hänen vieressään. "Nyt tiedän. Houkuttelen nuo uppiniskaiset lurjukset
Nottinghamin kaupunkiin, ja se onnistuu yhtä varmasti kuin paistetun
lihan haju houkuttelee luokseen nälkäisen koiran."
"Ja miten se käy, herra?" kysyi päämetsän vartija.
"Näin se käy", vastasi sheriffi. "Tiedätte kai, että Robin Hood ja
ne roistot, jotka seuraavat häntä, kehuvat ja kerskailevat olevansa
maailman parhaita jousimiehiä; kukaan ei muka ammu maalitauluun tai
hirveen niin hyvin kuin he. Minäpä siis kuulutan suuret ampumakilpailut
toimeenpantaviksi Nottinghamissa, ja päävoittona tulee olemaan
hopeavartinen, kultasulkainen nuoli. Ja sitä, joka voittaa tämän
nuolen, tervehditään myös maan etevimpänä jousimiehenä."
"Kyllä käsitän!" sanoi päämetsänvartija nauraen. "Mainio syötti
saattamaan nuo kerskailevat roistot teidän käsiinne."
"Varma syötti!" huusi sheriffi, "se on varma, pankaa vain sanani
mieleenne. He eivät salli kenenkään voittaa tuota kunnianimeä, ilman
että jotkut heistä ovat koettaneet onneaan, ja kun he sitten tulevat
kaupunkiin, on minulla valmiina miehiä, jotka tuntevat ja sieppaavat
heidät kiinni."
Sheriffi siis palasi kotiinsa. Kohta määrättiin suurten
ampumakilpailujen päivä, ja tieto siitä levisi nopeasti. Rajasuutari
Lobb toi uutiset Sherwoodiin ja kertoi henkipatoille, että mainioita
jousimiehiä maan kaikilta kulmilta saapuisi Nottinghamiin kilpailemaan
sievästä palkinnosta ja kuuluisasta nimestä.
"Ja voittajako julistetaan maan parhaaksi jousimieheksi?" sanoi Robin.
"Julistetaan, johtaja!" vastasi Lobb, "ja sanotaan, että kreivikunnan
kaikki parhaat jousimiehet tulevat tavoittelemaan palkintoa."
"No niin", sanoi Robin, "luullakseni me pidämme itseämme melko hyvinä
ampujina, ja olisi synti ja häpeä antaa jonkun siepata tuo kunnianimi
meidän edes yrittämättä siitä kilvoitella."
"Ole varuillasi, johtaja!" sanoi muuan hänen seuralaisistaan, roteva
jousimies nimeltään David Doncasteriläinen. "Olen kuullut, että
kilpailut ovat vain salajuoni, jotta meidät houkuteltaisiin kaupunkiin
ja sitten petettäisiin."
"Tuo on pelkurin puhetta", sanoi Robin Hood. "Olipa se juoni tai ei,
minä ainakin menen sinne."
"Miten käynee vain, koen onneain
Kun pilkkahan ammutaan."
"Niin menemme", sanoi Pikku John, "ja minulla on suunnitelma
mielessäni, miten pääsemme sinne turvallisesti. Jätämme kotiin
Lincolnin-vihreät viittamme ja takkimme ja pukeudumme kilpailuun
menevien maalaisten tavoin. Silloin sheriffin miehet eivät tunne meitä."
"Kuka valkea, kuka punainen,
Ken ruskea, keltainen;
Mitä seuranneekin, kilpaillaan
Valepuvussa jokahinen!"
"Hyvä, hyvä!" huusi johtaja. "Me seuraamme sinun ehdotustasi, Pikku
John."
Tuli sitten suurten ampumakilpailujen päivä, ja Robin Hood ja hänen
parhaat jousimiehensä lähtivät Nottinghamiin. He eivät marssineet
yhtenä joukkona, sillä se olisi herättänyt ihmisten huomiota, vaan
matkasivat kaksin ja kolmin hajallaan suuressa maalaisjoukossa,
joka oli matkalla Nottinghamiin katsomaan päivän urheilujuhlaa.
Ainoallakaan ei ollut yllään Lincolninvihreää pukua. Pikku Johnilla oli
sininen nuttu ja huppu, Much Myllärinpoika oli ruskeissa, Puna-Will
valkoisissa, Will Stutely keltaisissa, ja yksinään asteli repaleiseen,
punaiseen takkiin ja huppuun pukeutunut mies, ja se oli Robin Hood.
Kun Robin tuli kaupungin portille, hän marssi suoraan sisään, jousi
olkapäällä. Portin vieressä seisoi muutamia sheriffin miehiä, jotka
tunsivat henkipatot. He pitivät tarkkaa vaaria nähdäkseen, tuntisivatko
he vihollisensa paikalle keräytyvän väkijoukon seasta.
Kun tuo ryysyinen punatakkinen veitikka tallusteli portista sisään,
he katselivat häntä, mutta eivät voineet uneksiakaan, että siinä oli
heidän päävihollisensa. Robinilla oli laastaritilkku vasemman silmän
päällä, partansa hän oli tätä tilaisuutta varten antanut kasvaa
karkeaksi ja takkuiseksi, ja hän käydä löntysteli typerän näköisenä.
"Katsopa tuotakin punapukuista hölmöä", virkkoi nauraen eräs
metsänvartija, "näyttää siltä, että jokainen repaleinen renttu rämpii
tänne tänään sadankin mailin päästä toivoen voittavansa kultaisen
nuolen."
Robin kuuli nämä sanat, mutta naurahteli vain itsekseen ja työntäytyi
paikalle, mihin maalitaulut kilpailua varten oli asetettu. Täällä
istui sheriffi hevosen selässä, ympärillään vahva vartiasto omia
miehiä, ja kun kilpailijat kokoontuivat suureksi joukoksi, hän katseli
ja kurkisteli joka suunnalle nähdäkseen jonkin merkin vihaamistaan
henkipatoista. Mutta vaikka hänen kavalat silmänsä tuiki tarkkaan
tutkivat koko väkijoukon, hän ei voinut keksiä ainoatakaan miestä, joka
olisi näyttänyt Robin Hoodin joukkueeseen kuuluvalta.
Samassa ampuminen alkoi, ja kohta kävi ilmi, että parhaita kilpailevia
jousimiehiä oli muuan kuuluisa ampuja William Yorkilainen. Mutta vaikka
William ampui erittäin taitavasti, ei hän kuitenkaan kyennyt voittamaan
eräitä erivärisiin nuttuihin pukeutuneita maalaismiehiä.
Kansa oli mielissään nähdessään noiden huonosti pukeutuneiden miesten
pitävän puoliaan tuota kuuluisaa jousimiestä vastaan ja tervehti heitä
ilohuudoin.
Huusi muuan mies: "Hei, sinitakki, hei!"
"Terve, ruskea!" toinen huus'
Ja kolmas ties': "Tuo punainen mies
On tarkka kuin perhanuus."
Sillä se oli itse Robin Hood,
Jolla puku oli punainen;
Milloin ampui vain, heti maaliin sai,
Ollen varma ja vakainen.
Vihdoin jäivät William Yorkilainen ja repaleinen punatakkinen mies
kahden kilpailemaan. Uusi maalitaulu asetettiin paljon pitemmän matkan
päähän kuin edelliset, ja molemmat jousimiehet asettuivat paikoilleen
valmiina ampumaan. Heidän oli kumpaisenkin ammuttava kolme nuolta, ja
moni taitava jousimies pudisti päätään nähdessään kuinka etäällä maali
oli ampumapaikasta.
"Olisipa mainio taito osua edes tauluun noin pitkän matkan päästä", he
tuumivat, "keskustaan on turha yrittääkään." Ja äänettömänä väkijoukko
odotti, miten noiden kahden kilpaveikon kiista päättyisi. Aivan näiden
takana oli sheriffi muutamine ystävineen, kaikki hevosen selässä.
"Täällä on jo ammuttu muutamia verrattomia laukauksia", sanoi muuan
sheriffin ystävä. "Tuskinpa olisimme nähneet parempia, vaikka Robin
Hood ja hänen miehensä olisivat tulleet kilpailuun."
Virkkoi päätään raapien sheriffi: "Voi,
Eipä tänne hän tullutkaan --
Oisi tullut kai, vaan ei uskaltanut,
Vaikka uljaaksi mainitaan."
Melkein sheriffin hevosen edessä seisoi punatakkinen jousimies nojaten
kömpelösti jouseensa, suu tyhmästi ammollaan ja tuijottaen toisella
silmällään etäiseen maalitauluun. Mutta niin typerän ja naurettavan
näköiseksi kuin Robin tekeytyikin, hänellä oli täysi työ hillitä
itseään kuullessaan sheriffin pilkan. Hänen teki mielensä kääntyä ja
uhmailla sheriffiä suoraan vasten naamaa, mutta se oli sillä hetkellä
liian vaarallista, ja hän pysyi hiljaa mutisten vain itsekseen: "Ennen
pitkää saat nähdä, ylpeä sheriffi, että täällä onkin Robin Hood."
William Yorkilainen ampui ensin ja ampui hyvin rauhallisesti ja oikein
hyvin. Kaksi nuolta hän sai osumaan maalitaulun keskellä olevaan
valkoiseen täplään ja kolmannen vähän sen ulkopuolelle.
"Myönnä hävinneesi, Punatakki!" huusivat Williamin ystävät. "Tuota
tulosta et enää voi parantaa. Myönnä hävinneesi ja luovu kilvasta!"
"Minäkin koetan onneani", murisi Robin ääneensä leveällä
Pohjois-Englannin murteella ja itsekseen hän lisäsi: "No, Robin, tee
parhaasi iloisen Sherwoodin kunniaksi."