"Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä
sellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit,
ja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä
Puna-Will, serkku!"
"Hyvä!" huusi Pikku-John. "Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme,
johtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin,
metsän vapaaksi kansalaiseksi."
Näin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi
uskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. "Ja tuliaisiksi
lahjoitan sinulle ison hirven", nauroi Puna-Will. "Se nautittakoon
toverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon
joukkoonne."
Robin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. "Me olimme juuri riistan
haussa, kun sinä ilmestyit, Will", hän sanoi, "ja olin juuri katsonut
valmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi
kaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot,
viettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä."
V luku
ROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN
On hehkeimmillään metsän puut
Ja kesä vihannoi,
Myös Robin Hoodin joukkueen
Nyt iloäänet soi.
Eräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään
ja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat
Robin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää
vapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat,
he huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka
lajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka
heille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella
ampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina
varmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.
Eri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen
muodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will.
Pian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja
Robin Hood sanoi:
"Ken saa nyt härkään sattumaan,
Ken kaataa naarahan,
Viissataa jalkaa matka on.
Ken ampuu johtajan?"
Sitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John
jännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti
sen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin
viidensadan jalan päästä.
"Hyvin ammuttu!" huudahti Robin Hood. "Jumala sinua siunatkoon, Pikku
John! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä."
Kuullessaan tämän alkoi Puna-Will nauraa.
"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin", hän sanoi.
"Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät."
"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan", vastasi
Robin Hood.
"No Fountainin luostarista!" huusi Puna-Will. "Siellä tapaat
ovenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa
hyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin."
Robin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen
uljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa
käsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla:
Ja valan vannoi Robin Hood
Nyt kautta Maarian,
Ei syödä, juoda, ennenkuin
Saa munkin kuuluisan.
Hän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin
oli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle
hyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä
oli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka,
kilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava
pitkäjousi.
Vihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari
sijaitsi -- ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä -- ja
näki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli
hevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän
näki jonkun astelevan joen rannalla.
Oudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut
ovenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen
päässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.
"Mutta toden totta", Robin tuumaili, "tässä se mies nyt varmaan on.
Vaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri
on se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä."
Robin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen
ja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle
vievää polkua ja saapui joen rannalle. "Tuolla on kahluupaikka",
ajatteli Robin Hood, "minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa
kantaa minut yli. No, missä hän onkaan?" sillä ovenvartijamunkin
pullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob
näki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien
messukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen
äänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken
säkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja
siinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan
häntä kohti.
Tällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta
ovenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat,
turpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen
pienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa,
näyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi
teräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua,
kiiltävää päätään.
"Totisesti", hän sanoi, "pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos
tarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla
ei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua
luuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt
köyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä,
minkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole
sinua nähnyt."
"Ei, munkki", sanoi Robin. "En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi.
Haluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä
virta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja
vie yli."
Munkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin
hullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen
purskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti
maahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.
Otti munkki selkähän Robinin
Ja kahlasi poikki veen,
Eikä sanaa virkkanut, ennenkuin
Sai rantahan vastaiseen.
Päästyään virran yli Robin Hood hyppäsi ketterästi selästä ja kääntyi
kiittääkseen munkkia. Mutta samassa hän tunsi äkkiä rautakourien
puristuksen ja näki tikarin kurkullaan.
"Mitä tämä tarkoittaa, munkki?" hän huusi. "Mitä, aiotko vuodattaa
minun vertani? Etkö tiedä, ettei kirkonmies saa vuodattaa verta?"
"Itseäsi saat syyttää, poikani, jos verta vuodatetaan", vastasi
munkki nauraa hohottaen julmasti. "Tottele vain yksinkertaisesti
minun käskyjäni, niin pelastat nahkasi. Kieltäydy, ja minä viillän
henkitorvesi kolmen sormen leveydeltä halki."
"Mitä vaadit?" huusi Robin.
"Olen jättänyt messukirjani toiselle rannalle", sanoi
ovenvartijamunkki. "Ole hyvä ja auta minua saamaan se takaisin ja kanna
minut tuon rajun virran yli."
Olipa katkera pala Robinin niellä, kun hänen täytyi kantaa munkki
takaisin, mutta valinnan varaa ei ollut. Puukko oli hänen kurkullaan,
ja ovenvartijamunkilla oli härän voimat ja ääni.
Robinin oli siis pakko kumartua ja ottaa selkäänsä tuo hirveän raskas
munkki, joka oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Kului pitkä aika, ennen
kuin Robin unohti retkensä kahluupaikan yli munkki selässään. Tuntui
mahdottomalta, että kukaan kuolevainen painaisi niin kamalasti kuin
munkki painoi. Rob oli aivan kaksinkerroin hänen allaan, ja jokainen
luu hänen ruumiissaan tuntui musertuvan munkin mahtavan ruhon painosta.
Lisäksi Rob ei tuntenut kahlaamoa kuten toinen ja hän polskahteli
koloihin, luiskahteli liukkaisiin kiviin ja tuontuostakin hän oli
suistumaisillaan pitkin pituuttaan virtaan.
Mutta tukasta kiskaisten munkki veti hänet pystyyn aina kun hän oli
kaatumaisillaan ja puristi häntä molemmilla kantapäillään, aivan kuin
vastahakoista ratsua kannustetaan eteenpäin. Vihdoin Robin läähättäen
ja huohottaen pääsi vastakkaiselle rantaäyräälle, ja munkki hyppäsi
keveästi maahan, sillä vaikka tämä kirkonmies näytti kömpelöltä, hän
oli yhtä ketterä kuin kuka hyvänsä. Mutta juuri kun munkki hyppäsi,
otti Rob hänen nilkastaan kiinni ja suisti hänet selälleen, ja mies
mätkähti maahan niin rajusti, että henki salpaantui ja kurkusta
pusertui kummallinen ääni, joka oli röhkinän ja parkaisun välimailta.
Sitten Robin Hood tempasi miekkansa ja asettui hajasäärin kaatuneen
vastustajansa selkään, jolta kypärä oli lentänyt kolmen yardin päähän.
"No, munkki", hän huusi, "minäpä tässä taas taidankin olla voitolla.
Aikomukseni on edelleenkin päästä tuonpuoleiselle rannalle. Lupaa
siis, että vielä kerran kannat minut yli, tai halkaisen kaljun kallosi
kahtia!"
"Minä lupaan", vastasi munkki läähättäen heti kun saattoi hengittää,
sillä häntä ei miellyttänyt raskas, kiiltävä miekanterä, joka välähteli
hänen paljaan päälakensa yläpuolella.
Otti munkki selkähän Robinin,
Taas lähti kahlaamaan.
Kunis keskivirtahan saavuttiin,
Ei virkkanut sanaakaan.
Mutta keskivirrassa munkki hetkeksi pysähtyi. Robin luuli, että pyhä
mies pysähtyi saadakseen varmemman jalansijan, ja hän naurahteli
ajatellessaan, että tällä kertaa munkki vaaperteli liukkaita kiviä
pitkin, eikä hän. Mutta ilo loppui lyhyeen. Ovenvartijamunkki antoi
yhtäkkiä hirmuisen sysäyksen suunnattomilla hartioillaan ja syöksi
Robinin pää edellä jokeen.
"No niin", karjui munkki, "valitse nyt, hieno herra, tahdotko uida
vai upota!" ja näin sanoen hän kääntyi ja palasi kiireesti omalle
puolelleen jokea.
Vahva virta kuljetti Robinin toiselle rannalle ja hän sai kiinni
genistapensaasta, jonka pitkät oksat viistivät vettä. Sitten hän
punnersi itsensä kuiville ja kömpi rantapenkerelle. Hän kääntyi heti
katsomaan, missä hänen neuvokas vastustajansa oli. Siellä munkki
seisoikin punaiset lihavat kasvot pelkkänä hymynä, kun hän näki Robin
Hoodin kiipeävän maihin, vaatteiden joka sauma vettä valuen.
"Odotapas, papin pakana, kohta saat nauraa toista naurua!" huusi Robin
Hood ja hyppeli raivoissaan epämiellyttävästä kylvystä.
Hän sieppasi jousensa ja lennätti nuolen hirveällä voimalla. Mutta se
ei osunut maaliinsa, niin lyhyt kuin matka olikin ja tähtäys tarkka,
sillä munkki kohotti teräskilpensä ja tavoitti hyvin näppärästi nuolen
sen keskelle. Ja näin hän teki kerran toisensa jälkeen, kunnes Robin
oli tyhjentänyt viinensä osumatta kertaakaan munkkiin. Ja munkki lauloi
mahtavalla, jyrisevällä äänellään kuin urossammakko lammikossa:
"Sä ammu, kunnon jousimies,
Vain ammu eellehen,
Mä maalinasi olla voin
Tään päivän kesäisen."
"No, ellen voi tavoittaa sinua hanhensulkanuolella, munkki", huusi
Robin, kun hänen viimeinen nuolensa oli viuhahtanut, "niin näytän
sinulle muutamia temppuja lyömämiekalla." Ja samassa hän vetäisi
miekkansa, kohotti kilpensä pystyyn ja syöksyi virtaan. Nähdessään
henkipaton aikovan rynnätä kimppuunsa munkki riensi ottamaan
teräskypäränsä, painoi sen pyöreään paksuun päähänsä ja tarttui
itsekin miekkaan ja kilpeen. Kun hän kääntyi päin, hyppäsi Robin
juuri rantapenkerelle ja oli seuraavassa hetkessä hänen kimpussaan.
Sitten alkoi kiivas ja sitkeä ottelu. Isot lyömämiekat välkkyivät
ja kimaltelivat kohotessaan antamaan lujia iskuja, ja teräskilvet
kalahtelivat, kun niillä torjuttiin raskaiden miekkojen lyönnit.
Rantapengertä ylös ja alas, edes ja takaisin heiluivat taistelijat
ahdistellessaan toisiaan. Robin juoksi puolelta toiselle löytääkseen
jonkin heikon kohdan vastustajansa puolustuksessa, mutta rohkea munkki
kääntyi yhtä mittaa ja pysyi koko ajan suoraan vastustajaansa päin.
Kokonaisen tunnin miekat iskivät ja kilvet kalahtelivat. He taistelivat
rantapenkerellä, vedessä, kahlasivat taas rannalle, hyökkäsivät,
torjuivat, iskivät taas yhteen, väistelivät, hutkivat toisiaan kaikin
voimin. Vihdoin heidän oli pakko lopettaa ja nojata miekkoihinsa, niin
väsyneet he olivat tästä ankarasta ottelusta.
"Totisesti, hyvä mies!" sanoi Robin Hood, "olet niin uljas toveri kuin
olin odottanutkin. Yhtä suosionosoitusta pyydän sinulta."
"Mitä suosionosoitusta pyydät?" kysyi rohkea munkki.
"Sitä vain", vastasi henkipatto, "että annat miekan levätä sen aikaa
kun minä panen torven huulilleni ja puhallan kolme kertaa."
"Puhalla niin paljon kun sinua huvittaa", vastasi munkki. "Vähät minä
sinun torvistasi."
Robin Hood hymyili, sillä hän tiesi, mitä hänen torvensa toisi. Hän
pani sen siis suulleen ja puhalsi kolme mahtavaa kutsuääntä. Kolmas
toitotus kaikui vielä metsässä, kun viisikymmentä miestä, kaikilla
jouset vireessä, tuli juosten yli nurmen.
"Mitä miehiä nuo ovat", huudahti munkki, "jotka tulevat tuollaista
vauhtia?"
"Ne ovat minun miehiäni, munkki", vastasi Robin Hood, "he rientävät
johtajansa avuksi."
"Minä tein sinulle palveluksen", sanoi munkki, "ja nyt pyydän sinulta
vastapalvelusta. Anna vuorostasi miekkasi levätä sillä aikaa kun minä
panen nyrkkini suulleni ja vihellän kolmesti."
"Miksikäs en", sanoi Robin Hood, "sillä häpeällistähän minun olisi
kieltäytyä. Ja mitä minua sitä paitsi liikuttaa munkin kolme
vihellystä."
Mutta tuskin munkki oli viheltänyt kolmesti sormiinsa, kun jo
viisikymmentä isoa verikoiraa tuli täyttä vauhtia kiitäen laaksoa alas.
Koirankoljot haukkuivat vimmatusti, ja kaksi niistä hyökkäsi Robin
Hoodin kimppuun, toinen edestä ja toinen takaa, ja silmänräpäyksessä ne
repivät ihokkaan hänen selästään.
Nähdessään johtajansa pulan alkoivat virran toisella puolella olevat
miehet ampua koiria, ja silloin huomattiin mitä ihmeellisintä. Koirat
olivat näet niin viisaita ja hyvin opetettuja, että sieppasivat nuolet
suuhunsa, eikä yksikään niistä haavoittunut.
Mutta Pikku John ei ollut vielä ottanut nuolta viinestään ja nyt hän
huusi kaikuvalla äänellä: "Vie koirasi pois, munkki, ja sukkelaan."
"Kuka sinä olet?" sanoi munkki, "ja miksi tulet tänne minun kanssani
jaarittelemaan?"
"Minä olen Pikku John, Robin Hoodin mies", kiljui jätti, "ja pyydän
sinua korjaamaan koirasi pois, tai niiden käy hullusti."
Mutta munkki ei tahtonut kutsua koiriaan pois, ja Pikku John rupesi
ampumaan. Ja niin nopeita olivat hänen nuolensa, etteivät koirat
ehtineet niitä siepata, ja ennen pitkää makasi useita koiria kuolleena
tanterella.
"Maltahan, hyvä mies", sanoi munkki nähdessään koirajoukossaan tehdyn
hävityksen. "Maltahan, tehkäämme sovinto, sillä en ole tiennyt olevani
tekemisissä Robin Hoodin ja hänen miestensä kanssa."
Sitten hän kutsui koiransa pois ja sovinto tehtiin.
"Mikä on nimesi, uljas munkki?" sanoi Robin Hood. "Sinä olet aivan
minun mieleiseni mies."
"Minua sanotaan Tuck Munkiksi", sanoi ovenvartijamunkki, "viimeiset
seitsemän vuotta olen ollut tämän laakson herrana ja voittanut jokaisen
miehen, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vastoin minun tahtoani."
"Tule meidän mukanamme iloiseen Sherwoodiin", huusi Robin, "me
kaipaamme pappia, jotta emme eläisi pakanain tavoin vihreällä salolla.
Olemme henkipattoja, emmekä tohdi mennä kaupungin kirkkoon. Mutta
jos sinä liittyisit meihin, rakentaisimme sinulle erakkomajan, ja
sinä voisit messuta ja saarnata siellä 'ja palkaksesi sunnuntaisin
kultarahan saat'."
"Mikäpä siinä, minä tulen", huusi munkki. "Sydämeni kehoittaa minua
liittymään teidän iloiseen veljeskuntaanne, ja minä rupean teidän
papiksenne ja rippi-isäksenne. Ja koiranikin otan mukaan, ja niiden
kanssa me samoilemme metsät ja sieppaamme monta hienoa hirveä."
Näin siis kuuluisa Tuck Munkki liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja
lähti Sherwoodiin, ja hänen nimensä joutui moneen lauluun ja tarinaan.
Jo Fountainin laaksossa seitsemisen
Tuck vuosia vallinnut on,
Häntä lordit, ei jaarlit voittanehet
Eikä ritari pelvoton.
VI luku
MITEN ROBIN HOOD KOHTELEE MURHEELLISTA RITARIA
Nyt kuulkaa, te herrat, arvokkaat,
Te vapaasyntyiset,
Mä kerron kelpo miehestä,
Mi voitti sydämet.
Ol' ylväs rosvo Robin Hood
Saloseutuja kulkeissaan,
Niin kohteliasta ei löytyne
Toista rosvoa milloinkaan.
Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Tuck Munkki oli liittynyt
henkipattojen iloiseen joukkoon, istui Robin Hood keskipäivän
kuumuudessa puunrunkoa vasten nojaten syviin ajatuksiin vaipuneena.
Samassa Pikku John tuli hänen luokseen.
"Johtaja", sanoi kookas toveri, "minun mielestäni sinun olisi parempi
syödä hyvä päivällinen kuin olla täällä yksinäsi. Valmistumassa on
päivällinen, joka kelpaisi vaikkapa kuninkaalle. Muuan miehistämme
on hankkinut ison eläimen lihaa ja toinen lintuja, joten meillä on
käytettävänämme niin runsas varasto kuin vain toivoa voi."
"Uskon sen, Pikku John", sanoi henkipatto, "mutta siitä huolimatta
minua ei haluta ruveta syömään yksin. Toivon, että saisit käsiisi
jonkun paronin tai piispan tai normannilaisen ritarin. Sitten hän söisi
päivällistä minun kanssani ja maksaisi laskut perästäpäin."
"Mitenkäs muuten, johtaja", naurahteli jätti. "Olipa hänen kukkaronsa
tullessa miten raskas tahansa, ei hänen taskuaan mikään paina
lähtiessä."
"Käy siis hakemassa jousesi", sanoi Robin, "ja lähde Muchin ja
Puna-Willin kanssa Watlingin tielle katsomaan, kohtaisitteko ketään."
"Lie apotti tai paroni
Tai jaarli, ritari,
Tuo vierailemaan luokseni,
Saa syödä pulskasti."
Nuo kolme henkipattoa lähtivät siis vartioimaan isoa valtatietä.
Ensiksi he näkivät rikkaan vallasnaisen ratsastavan siitä ohi kauniilla
ratsulla seurassaan useita palvelijoita. He tunsivat hänet erään
normannilaisen paronin puolisoksi, mutta eivät yrittäneetkään pidättää
häntä, sillä ainoatakaan naista eivät Robin Hoodin miehet loukanneet.
Sen jälkeen siitä kulki muutamia talonpoikia, jotka palasivat
markkinoilta, missä olivat myyneet lehmänsä.
Pikku John ja hänen toverinsa olivat piilossa pähkinäpensaikossa ja
kuulivat miesten puhuvan taskuissa olevista hopearahoista.
Mutta he vain hymyilivät toisilleen kuullessaan yksinkertaisten
maalaisisäntien juttelevan keskenään ja antoivat heidän mennä menojaan.
Robin Hood ei milloinkaan koskenut köyhän miehen omaisuuteen. Sitten
Pikku John kohotti jousensa ja osoitti pensaiden läpi. Much ja Will
katselivat ja näkivät ritarin ratsastavan hitaasti heitä kohden. Ensi
katsannolta hän ei näyttänyt pysähdyttämisen arvoiselta, hänen pukunsa
oli epäjärjestyksessä, aseet ruostuneet ja hän oli peräti kurjan ja
epätoivoisen näköinen.
On poissa kaikki ylpeys,
On synkkä muotonsa,
Ja jaloistakin toinen vain
On jalustimessa.
Myös halpa aivan asunsa,
Ja huppu silmillä;
Sen suruisempaa kulkijaa
Ei nähdä kesällä.
Mutta Pikku John muisteli saamaansa määräystä. Tässä oli ritari,
ja ritarin oli aterioitava Robin Hoodin kanssa sinä päivänä. Hän
siis astui esiin ja laskeutui toiselle polvelleen ja pyysi hyvin
kohteliaasti ritaria pysähtymään.
"Herra ritari", sanoi Pikku John, "pyydän teitä tulemaan vihreään
metsään. Olette sinne sydämellisesti tervetullut. Isäntäni on odottanut
teitä päivälliselle jo kolme tuntia."
"Ja kuka on sitten isäntäsi?" kysyi murheellinen ritari.
"Hänen nimensä on Robin Hood", sanoi Pikku John.
"Olin aikonut tänään syödä päivällistä Blythissä tai Doncasterissa",
vastasi ritari, "mutta samapa tuo, missä syön. Opasta siis minut sinne,
hyvä mies. Lähden seurassasi tuon kelpo isännän luo. Olen kuullut, että
hän on köyhien ja puutteenalaisten ystävä."
Kun Robin Hood näki miestensä ja ritarin tulevan puiden lomitse, meni
hän vastaan ja lausui erittäin kohteliaasti ritarin tervetulleeksi
metsään ja kutsui hänet kunniavieraaksi valmiille juhla-aterialle.
Ritari kiitti, ja molemmat pesivät kätensä ja istuutuivat syömään.
Siinä oli lihavaa hirvipaistia ja -kalopsia, vartaassa paistettuja
joutsenia ja fasaaneja, monista pikkulinnuista valmistettuja maukkaita
piiraita, valtavat ruukut olutta, pikarit viiniä ja mainiosta
vehnätaikinasta valmistettuja matalia, pyöreitä kakkuja.
Murheellinen ritari oli hyvin nälissään ja söi halukkaasti oivallisia
ruokia. Lopetettuaan ateriansa hän näytti hiukan vähemmän surulliselta
kuin ennen.
"Suur' kiitos, hyvä Robin Hood", hän sanoi, "sellaista päivällistä en
ole syönyt kolmeen viikkoon. Jos joskus satutte tulemaan meille päin,
toivon voivani tarjota teille yhtä hyvän aterian jonakuna päivänä."
"Suur' kiitos, hyvä ritari", sanoi Robin Hood nauraen, "lupauksenne
olisi laiha maksu äskeisestä päivällisestäni. Ette suinkaan odota
yksinkertaisen talonpojan kustantavan kunnianarvoisan ritarin
päivällistä. Minun täytyy siis pyytää teitä laskemaan kukkaronne
maahan, ennen kuin lähdette."
"Sen tekisin paikalla", vastasi ritari, "mutta häpeän tarjota sitä
teille, minulla kun on niin vähän rahaa."
"Sanokaa minulle totuudenmukaisesti", pyysi Robin, "paljonko teillä on."
"Ei enempää kuin kymmenen shillingiä, siinä kaikki", vastasi ritari.
"Nuo vaivaiset rahani ovat lippaassa, joka on ripustettu satulapussini
kylkeen."
"Katsopa, onko niin, Pikku John", sanoi Robin Hood.
Iso mies otti lippaan satulapussin vierestä, levitti viittansa maahan
ja tyhjensi lippaan siihen.
"Ritari puhuu totta", sanoi Pikku John laskettuaan rahat.
"No niin!" sanoi Robin Hood ystävällisesti murheelliselle ritarille,
"kertokaa meille, mistä johtuu, että olette noin huonoissa varoissa.
Vaatteenne ovat kovin ohuet, kukkaronne on melkein tyhjä ja itse
olette hyvin alakuloinen. Tulkaa juomaan pikari hyvää viiniä ja
kertokaa meille huolenne. Oletteko hoitanut asianne huolimattomasti vai
tuhlannut rahanne mässäykseen ja turhuuteen?"
Ritari pudisti päätään ja huokasi. "Kuulkaahan, kun minä kerron, Robin
Hood, ja tuomitkaa sitten", hän sanoi. "Olen tänään pahassa pulassa
neljänsadan punnan vuoksi. Eikä kuitenkaan pari kolme vuotta sitten
sellainen summa olisi merkinnyt minulle mitään. Nyt minulla ei ole
muuta kuin vaimoni ja lapseni ja nuo vaivaiset kymmenen shillingiä
tuossa."
"Miten menetitte rahanne?" kysyi Robin.
"Poikani takia", vastasi ritari ja huokasi taas, "urhean,
jaloluontoisen, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen takia, joka on hyvin
taitava miekan ja keihään käytössä. Turnajaisissa, joissa poikani otti
osaa kilpailuun, hän voitti lancashireläisen ritarin, joka kiukustui
kovasti häviönsä johdosta. Poikani ollessa kotimatkalla hyökkäsivät
ritari ja hänen aseenkantajansa yksinäisessä paikassa hänen kimppuunsa,
mutta poikani surmasi molemmat. No niin, ritarilla oli mahtavia ystäviä
ja nämä olivat raivoissaan pojalleni. Häntä suojellakseni minun on
ollut pakko tuhlata kaikki rahani ja kiinnittää maatilani. Pyhän Marian
luostarin apotti lainasi minulle neljäsataa puntaa maatilaani vastaan,
ja tänään pitäisi minun maksaa rahat takaisin. Mutta onnettomuudeksi ei
minulla niitä ole, ja menetän siis kotini ja kontuni ja joudun kokonaan
perikatoon."
"Entä ystävänne?" sanoi Robin. "Eivätkö he ole rientäneet teitä
auttamaan?"
"Ystäväni!" sanoi ritari katkerasti. "Ei kenelläkään näyttänyt olevan
enemmän ystäviä kuin minulla rikkauteni päivinä. Mutta nyt kaikki
karttavat minua eivätkä ole minusta tietääkseenkään, aivan kuin eivät
olisi minua milloinkaan ennen nähneetkään."
"Sellainen on maailman meno, herra ritari", sanoi Robin Hood ja katseli
tovereihinsa, joiden kasvot kuvastivat syvää surua ritariraukan
puolesta. Kaikki he tunsivat Pyhän Marian rikkaan apotin ja tiesivät
hyvin, ettei hänen kynsistään maa hevillä heittäisi.