metsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi
raivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet
surmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton
päätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän
on jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille
on asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin
Fitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä
hänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa
hopeapenniä."
"Suuri palkinto tosiaankin!" huusi Much. "Näet siis, miten suuressa
arvossa sheriffi pitää sinua, johtaja."
Hän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.
Robinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa
luvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla
tuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi:
"Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood,
jousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!" ja
muu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara
metsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei
pelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.
III luku
ROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA
Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood
Pikku Johnin tavatessaan,
Siitä toverin sai ja sukkelan kai,
Perin sopivan toimimaan.
Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,
Jätti seitsemänjalkainen;
Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,
Nimen sointua säikkyen.
Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,
Tässä kerron ma, varrotkaa;
Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,
Tämä joukossa naurattaa.
Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi.
Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja
vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin
aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta
metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta.
Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli
kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että
vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.
Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa
pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi
taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet,
jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon
partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin
taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli
puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän
kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän
epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon
oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi
Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.
Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita
mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa
lakeutta.
"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi
huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä
jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa.
Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana
aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen
teitä, puhallan torveeni."
Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään,
ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se
näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän
saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten
kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa
myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli,
mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän
tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli
reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he
kohtasivat toisensa.
"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa
hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon
kuin kokoa."
Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän
oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta
korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä.
Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta
hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että
hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti
koetukselle.
"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle
vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin
leveä kahdelle?"
Vieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän
jalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti
siihen ja hymyili vastatessaan: "Ja miksi minä antaisin sinulle tietä,
jousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään
miestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani."
"Mitä?" kiljui Robin. "Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko
nähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso
hyvänsä", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja
veti sen korvalleen.
"No niin", jatkoi Robin. "Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun
käsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit
kohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun."
Tämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas
mies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain
hyvää päivää.
"Olisipa se raukkamainen teko", vastasi vieras. "Tässä seison
vain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja
hanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!"
"En raukka ma oo", sanoi Robin
"Jousi joutaapi sammaliin; Hood,
Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan,
Käyn käsiksi kerskuriin."
Robin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä
teräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön
ja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi
sauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.
"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin", huusi Robin Hood, "ja se
meistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja."
"Hyvä on!" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat
asettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle
lankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa
suunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai
puolustautumaan.
Tovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri,
valehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan
puolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku
vastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä
kohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän
nopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi
vastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.
Jättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun
vastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin
väisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti
hartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja
suuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet
syöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt.
Ison miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri
virtasi hänen kasvojaan pitkin.
Tämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä
iskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli
pakko pysyä puolustuskannalla.
Kun haavan kallohon Robin sai,
Veri aukosta virtasi;
Siitä Robinkin tuli raivoihin:
Sinä varropas veijari!
Niin tiuhasti sateli iskuja nyt,
Löi Robin niin vimmoissaan.
Että toinen ain' hän kärysi vain
kuin tulessa kerrassaan.
Aina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas
miehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi
uljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin
Robin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa
hän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa
koko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan
oikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua.
Kanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan
kahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet
päätä pahkaa puroon.
Sillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä
myöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.
"Haa, haa, herra jousimies", sanoi vieras iloisesti nauraen, "missä
sinä nyt olet?"
"Totta vie!" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän
oli niellyt aika annoksen kylmää vettä, "luullakseni olen purossa
mitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti
tunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti
voittanut."
Sitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen
itsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen.
Heti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi
ne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin
oli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä
tulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina
joutumaan johtajansa luo.
"No, johtaja", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle,
"mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi.
Oletko ollut purossa?"
"Purossa juuri, Will", vastasi Robin Hood, "ja tuossa on mies, joka
minut sinne syöksi", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.
"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!" huusi Will, ja Much ja
Watt kirkuivat: "Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä
rankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko
puroon, pojat!"
Vieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi
ollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood
olisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.
"Älkää koskeko häneen, pojat", sanoi Robin, "ette saa tehdä pahaa
tälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä
minä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo
iskijän ystävä." Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: "Tule ja liity
meihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille
käsivarsille kuin sinun on."
"Ensiksikin", sanoi vieras, "kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni
erään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri
etsimässä."
"Minä olen Robin Hood", sanoi johtaja.
"Robin Hoodko!" huusi toinen. "Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri
etsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon
joukkoonsa, jos vain pääsen siihen."
"Pääset sinä totta tosiaan!" huudahti Robin, "ja ilomielin minä otan
sinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata.
Mikä on nimesi?"
"Täss' on käteni, Hood", vieras vastasi nyt,
"Sua lähden mä seuraamaan.
John Little ma oon, mies pystyvä oon,
Eikä tahrattu mainekaan."
Kun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. "John Little!"
[Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; "toden totta, se nimi
pitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään
hänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen."
"Ja minkä nimen aiot hänelle antaa?" kysyi Much.
"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä
enää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John."
Henkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku
Johniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.
"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi", sanoi Will
Stutely. "Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja
meillä pitää olla juhla sen kunniaksi."
He palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla
nuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne
piilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.
Sinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät
mehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa
valtavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he
lauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä
pohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John,
hän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka
ylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin
Hoodin jälkeen ensimmäinen.
Ja vaikk' oli honka hän varreltaan,
Ja uljas, pelvoton.
Niin nimensä aina hän piti vain,
Sai olla hän Pikku John.
IV luku
TOINEN ALOKAS
Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon,
ottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät
pyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli
tyhjä.
Noin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään
metsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.
"Siinä on nyt härkä, jota mielesi tekee, Pikku John", sanoi Robin Hood.
Hän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan
päässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.
"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme", sanoi Pikku John.
"Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään
tuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää
silloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi."
Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle,
kun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin
Hood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle.
Vieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi
oli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli
astunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja
ison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään,
nakkeli sarviaan ja polki maata.
"Mikähän lie tuokin korea keikari?" sanoi Robin Hood.
"En tunne häntä", vastasi Pikku John hiljaa. "Tämän metsän väkeä hän ei
ole."
"Eipä totisestikaan ole", vastasi johtaja. "Tuommoinen punainen
puku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi
Lincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä.
Tuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään
metsään."
Mutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai
heidät ihailevasti myhähtelemään.
Vieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja
pannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli
päästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti.
Useat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan
kuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen
nuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi
silmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva.
Jänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja
makasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen
kirjavaan kylkeen.
"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!" mutisi Robin Hood. "Tuo ei olekaan
mikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä
käyn häntä puhuttelemassa."
Pikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo,
joka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.
"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään.
"Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!"
Nuori punapukuinen mies katseli kylmästi Robinia vastaamatta sanaakaan.
"Minä pidän uljaista jousimiehistä", jatkoi Robin Hood, "ja koetan
voittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun
miehekseni, vieras?"
"Ole hyvä ja sano kuka olet?" sanoi nuori punapukuinen melkein
halveksivalla äänensävyllä. "Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi
rupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta."
"Niin tosiaan olenkin!" vastasi Robin.
"Ja paimennat kuninkaan hirviä kai?" jatkoi nuori mies.
"Paimennan -- Shervvoodin kuninkaan!" sanoi Robin nauraa hohottaen.
"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle", vastasi
keikari. "Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla
missään tekemisissä sinun kanssasi."
"Entäpä jos minä en haluakaan mennä tieheni, mitä sitten?" tiukkasi
Robin.
"No jää sitten, mutta varokin selkänahkaasi", vastasi toinen.
"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä", sanoi Robin itsekseen. "Minäpä
tutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin
miltä näyttää."
Sillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa
hirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan,
Robin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti:
"Haa!" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen
jännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen
värinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin
närkästyneenä: "Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily
merkitsee?"
"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?" ärjyi
Robin Hood. "Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden
keikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten
päästän jänteen."
"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin", sanoi nuori mies hieman
hämmästyneenä. "Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia",
ja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen
sijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen
omaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he
seisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla
ei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt
saavansa omalla mitallaan takaisin.
"Seis!" huudahti Robin. "Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme,
eikä siitä ole mitään hyötyä."
"Ei minunkaan käsittääkseni", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, "mutta
sinä aloitit leikin, en minä."
"Sitten minä sen lopetankin", sanoi Robin Hood ja otti nuolen
jänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin
saadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.
"Sinulla on miekka ja kilpi", sanoi Robin, "samoin minulla. Häpeähän
meidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi."
"Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös
Puun alle käy taistelemaan."
Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun,
En väistä mä askeltakaan."
Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle
tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja
lyömämiekka oikeassa kädessä.
Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat
ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon
tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja
taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä,
että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja
kummankaan väistämättä tuumaakaan.
Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän
iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua.
Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri
virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.
Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän
hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.
"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa
yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa
ja kilpeä."
"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä
riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan,
joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin
rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle
sattui vahinko."
"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni
sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on
vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."
Nyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.
"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin
Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"
"Kuinka sitten tuntisit minut?" huudahti Robin. "Kuka olet?"
"Kuka olen?" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. "No niin, jokin
vuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko
unohtanut Will Gamewellin?"
"Unohtanut ainoan serkkuni!" sanoi Robin Hood. "En suinkaan. Mutta
oletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa
minulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin
jännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa
tämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme."
Serkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku
John vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.
"Mutta mitä sinä teet täällä metsässä, Will?" kysyi Robin Hood.
"Etsin sinua, Rob", kuului vastaus. "Usko pois, minäkin olen
henkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka
en sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä,
isännöitsijää?"
"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan", vastasi Rob. "Jos
sinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan."
"Saat kuulla", vastasi Will. "Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat
paroni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De
Lacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi
ja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi
normannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen,
kun ei olisi perijää."
"Senkin konna!" sanoi Robin. "Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty,
vieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä,
serkku?"
"Olin toissapäivänä ampumassa jousella", jatkoi Will, "ja Grimm
tuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä,
kun jokin tunne -- en tiedä, miten se minussa heräsi -- sai minut
kääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli
minuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden,
ja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun
meni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja.
Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn
kanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen
korkeaan virkaan tuon normannin taloon."
"Normannien katalaa petollisuutta!" huudahti Robin Hood. "Aina he
ovat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta
alhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun
sitten kävi, serkku?"
"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä
tavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin
kintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin
jos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta,
niin kuin hän sitä nimitti."
"Ymmärrän", vastasi Robin Hood, "sehän on päivänselvää. Sinä siis
pakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin
ja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja
järjestyksessä toinen joukossamme."