ROBIN HOOD JA HÄNEN ILOISET TOVERINSA
Kirj.
John Finnemore
Englanninkielestä Suomentanut
Jussi Tervaskanto
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Robin Hoodista tulee henkipatto.
Robin Hood kohtaa etevimmän seuralaisensa.
Toinen alokas.
Robin Hood kohtaa hengenmiehen.
Miten Robin Hood kohtelee murheellista ritaria.
Joukkue saa oman harpunsoittajan.
Miten Robin Hood voitti sheriffin palkinnon.
Sheriffi ja Guy Gisborne lähtevät vangitsemaan Robin Hoodia.
Robin Hood ottaa osaa nahan parkintaan.
Miten sheriffi sai omituisen palvelijan.
Sheriffi yötä metsässä.
Robin Hood kohtaa Vihreän Yrjön ja sitten erään kerjäläisen.
Herefordin piispa kohtaa muutamia paimenia.
Robin Hood kohtaa kattilanpaikkaajan.
Piispa koettaa omin voimin.
Robin Hood teurastajana.
Robin Hood pelastaa lesken pojat.
Robin Hood tapaa Marian Neidon Sherwoodin metsässä.
Sir Richard Lee maksaa velkansa.
Robin Hood myy patoja Nottinghamin kaupungissa.
Pikku Johnin kerjuumatka.
Robin Hood joutuu vihdoin sheriffin kynsiin, ja mitä sitten tapahtuu.
Will Stutely tarttuu sheriffin virittämään ansaan.
Kuningas Rikard kohtaa Robin Hoodin.
Miten Robin Hoodin elämä loppui.
JOHDANTO
Englannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin
vertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä
kuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin
rahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei
Sherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa
joukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin
kyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja
tietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan
sydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän
sankarista ja hänen teoistaan.
Ei ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin
elämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen
utuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat
olettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän
rosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas
väittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty
hänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.
Varmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon
kuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti
tunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja "Piers Plowman'issa",
joka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut;
perintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi
hänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa
Nottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:
Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire,
kylä Locksleyn kultainen,
Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood,
Mies uljahan mainehen.
Luullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät,
että hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori
mies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa
äärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa
silloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita
tovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki
ensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha
kirjailija sanoo: "Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen
väkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki
tutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville
heidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä
ennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään
seuraansa."
Robin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu
Rikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa
vallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja
horjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa
kotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki
kansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin
kanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän
ei ollut Juhanan ystävä -- hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti
vihatun kuninkaan hallituskauden.
Kenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu
niin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin,
ja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja
ystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki
ja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys
mieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi
ja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme
aika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen
suureen kansanluokkaan -- hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin
sakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät
tottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood
oli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja
siksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti
hän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä.
Siinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä
mainitaan historiassa, on laita aivan sama -- aina hänet kuvataan
köyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli
pienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän
ottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.
Hänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että
hän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua
henkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka
ennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta
seurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa.
Häntä mainitessa käytettiin nimeä "suden pää" osoitukseksi siitä, ettei
hänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai
tappaa hänet kuin metsän pedon; "hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki
olivat häntä vastaan".
Kun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata
aatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin,
ritarin ja sheriffin, apotin ja priorin -- miehiä, jotka edustivat
normannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa
rakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja
köyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään
hänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat
polvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja
kirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille.
Näistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan
ja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat
pitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät
ankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille,
kunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa
ja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota
sitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla
sanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien
hyveiden ruumiillistuma.
Englannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin
Hoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään
"Miten haluatte" maasta karkotetusta herttuasta: "Hänen mainitaan jo
olevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he
elävät siellä _Englannin vanhan Robin Hoodin_ tavoin... ja kuluttavat
aikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan."
Ja Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan
"Polyolbion", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen
henkipatoista:
Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut
kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät,
ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood:
vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät,
tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan,
livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan.
Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on:
ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John
ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin --
kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin.
Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan
kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan:
Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää,
on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää;
on lakit purppuraa ja puvut vihreää,
ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää,
kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan,
niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan;
yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään
ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään;
vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain --
ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain --
ja marjakuusta on puu vankkain jousien,
ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.
* * *
Ja jousimiehet nää niin oli taitavat,
ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat.
Se sitten paistettiin kohdussa korpien,
mut usein nälkä vain soi pitosärpimen;
ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo
puun alla suviöin he itsellensä suo;
kun kirkon kalleudet tai arkut apotin
hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin;
ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa,
ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa;
mut lesket hädästään auliisti auttoi hän
ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.
Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti,
ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja
Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään
kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin
yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin,
Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet
suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa
eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen:
"Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen
eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että
saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta
oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne
seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun
tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli
tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua
sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan
teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan
Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun
saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.
Ja nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.
I luku
ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO
Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen
Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli
muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä,
voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla
käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli
huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli
kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa,
lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.
Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran
hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka
siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen,
toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan
nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä
olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen
-- tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen
henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen
aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan
metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että
kuolema olisi ollut helpompi.
Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy
sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi
pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan
olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen,
jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan
pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli
häntä.
"Seis!" huudettiin. "Kuka olet, joka ylpeästi kuljet kuninkaan metsän
läpi?"
Nuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan
piikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat
maassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi
heidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä
kunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä
puhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi
ilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.
"Nimeni", vastasi pitkä nuorukainen, "on Robert Fitzooth, vaikka
monet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen
matkalla Nottinghamiin."
"Miksi sinne menet?"
"Toivon pääseväni kuninkaan metsänvartijaksi."
Mies nauroi ivallisesti. "Helpommin sanottu kuin tehty", hän murahti.
"Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän
uljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi
pojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin
miehen jousi."
"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi", huusi toinen
metsänvartija. "Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen
poikanulikan pystyvän sitä jännittämään."
"Jännittämäänkö?" ilkkui päämetsänvartija, "vielä mitä, hän kantaa sitä
vain turhamaisuudesta."
Robinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat
punaisiksi.
"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa", hän
huusi.
"Ja mitä panet veikkaan puolestasi?" kysyi päämetsänvartija.
"Rahaa minulla ei ole", huusi tulinen nuorukainen, "mutta uskallan
pääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain
määräätte."
"Olkoon menneeksi!" huusi metsänvartija vihaisesti, "tuossa on
maalitaulu."
Hän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli
syöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti
komea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa
ja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei
virkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi
nuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta
metsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen
jousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi
taipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin
osoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin,
sillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti,
päämetsänvartija huudahti äkisti:
"Pääsi on kysymyksessä. Muista se, nuori yltiöpää!"
Tämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen
juuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta
päättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä
tähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten
tarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh!
jousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman.
Seuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui
kyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.
Hetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä
ihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi
rauhallisesti päämetsänvartijaan.
"Olen voittanut kukkaron", hän sanoi.
Mutta mies hymyili ilkeästi. "Tahdotko tietää mitä olet voittanut", hän
sanoi ilkkuen, "olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan
kidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja
sinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan
metsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa."
Robin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä
hyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se
oli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa
ja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja
jalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.
"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa
hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut,
että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta
varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti
tyydyttää hänet."
Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli
houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän
kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja
esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.
Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä
hyväksymishuudoin.
"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka
soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"
"Millä tavalla, Hubert?" tiedusteli päämetsänvartija.
"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!" huusi Hubert.
"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo
veijari siihen."
Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli
kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita
jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis
oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan,
joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli
pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita
kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä.
Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin:
selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä
tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin
käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli
kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta
rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan
ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään.
Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva,
olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän
vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia
olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.
"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?" huusi muuan
metsänvartija.
"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi
päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan
puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu
jyske."
Joukko seisoi hiljaa, ja kirveeniskut kaikuivat kaukaa.
"Juokse Dickon", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, "ja
tuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki."
Dickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan
puunhakkaajat ja heidän rekensä.
"Nostakaa lurjus maasta", käski päämetsänvartija, "heittäkää hänet
rekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin."
Puunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas
sen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan
työntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta
tehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja
säärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut
minkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä
olivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli
vankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka,
kuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin
nostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle
edestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys.
Sitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot
liukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.
Vajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle,
ja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja
siinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut
pois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman
putoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä
auttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua
ilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia
kamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen
mielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi
äänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi
raakoja metsänvartijoita.
Äkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski
jousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.
"Vai niin, lurjus!" hän huusi, "etkö olekaan halukas vetämään. Mitä,
aiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!"
Ja satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.
Puunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon
päähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä
pois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.
"Will, poikani!" huusi vanha mies väräjävin äänin. "Vedä! vedä! älä
suututa metsänvartijaa."
"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi", sanoi vartija julmasti
naurahtaen. "Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla
suututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!"
ja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa
navakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen
silmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata
ja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä
tie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä
mökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.
"Ravintola! Ravintola!" huusi Hubert. "Mitä arvelette, toverit, jos
vähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän
pitkän metsämatkan jälkeen."
Toiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven
eteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.
Heidän siinä juodessaan huudahti muuan heistä äkkiä kovalla äänellä.
"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! -- Näettekö, keitä he ovat
siepanneet!"
Puiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän
keskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin
kiinnitettynä.
"Hyvä, hyvä!" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. "He ovat saaneet
kiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden
lurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu
sheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?"
Innokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät
päämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät
pelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu
hirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman
lupaa.
Se vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa
kärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki
metsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja
pakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee
ruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan
kujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi
selin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka
huutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien
vastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.
Nuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa
toveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei
herättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä
puhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen
viereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet
poikki muutamin nopein sivalluksin.
Rob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä
rekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän
sieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja
juoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.
"Hobb! Hobb!" äänteli Will juostessaan. "Seuraa meitä! Seuraa meitä!"
Hobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin
töllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti
hänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan
ihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin
ääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu.
Päämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta
nähdessään mitä tapahtui.
"Ne lurjukset pakenevat!" hän karjui jymisevällä äänellä, "ja he ovat
päästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni
elävinä tai kuolleina!"
Puhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa
asti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin
hänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian,
että metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli
ei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja
sattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi
hiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun
puunhakkaajan selässä.
II luku
ROBIN HOOD HENKIPATTONA
Juostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle
pihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri
oli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob
harppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen
poikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin
kenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa
jonkin matkan päässä.
Rob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne
hänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa,
kun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi,
kuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat
olivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan
riemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni,
ja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.
Hän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä
odottamassa.
"Tätä tietä! Tätä tietä!" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin.
Seuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän
kaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä
kymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän
hyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille
paikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat
tuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies
pysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.
"Missä on Hobb?" hän huohotti.
"Kuollut, isä", vastasi Will "päämetsänvartija surmasi hänet, ampui
nuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen."
"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut", sanoi vanha
mies. "Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin
metsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin
sinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo
päämetsänvartija on kova ja julma mies."
"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä", vastasi Will.
"Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin
koiraa."
"Tuntuupa vainkin", sanoi vanha mies, "meitä, jotka ennen omistimme
maan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin
kuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä,
Will. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten
meidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin
hirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat
vastustaa herrojaan."
"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä
olisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni", huusi Rob tarttuen
Willin käteen. "Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!"
"Mitäpä siitä", sanoi puunhakkaaja. "Siinä tarvittiin vain pari
puukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?"
Rob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti.
"Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia", virkkoi Will.
"He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä."
Vanha mies hyppäsi pystyyn puun juurelta, missä oli levähtänyt.
"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on
katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa
minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan
paikkaan."
Mutta Rob ei liikahtanut.
"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että
kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on
jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."
"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti
puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa
kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on
katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari
heistä kynsiinsä."
"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien
hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he
piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä,
jos joutuvat lain kouriin."
"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin",
huusi Robin.
"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua
opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista
kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"
"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu,
että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin
uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."
"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde
sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen
luona."
Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana
uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa
Sherwoodin saloille.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden
suojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä
olivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he
parhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit
keskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen
reunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät
paikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin
oli kaatunutkin.
"Pelastamaan ja kostamaan", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja
kertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan,
millä tavoin se kävisi päinsä.
"No, Will", sanoi Rob, "kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien
metsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin."
Will innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. "Hyvä on",
hän sanoi, "tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot.
Opasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin
metsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki."
Will Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja
he kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri
kun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin
puiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä
päämetsänvartijalle.
"Hoi, metsänvartija!" hän huusi, "luovuttakaa vangit, tai teidän käy
huonosti."
Päämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään,
että Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan
vihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen
vastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän
nuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti
jousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian
pitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän
Robin Hoodista.
Nyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää
tarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui
hetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja
kaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen
kurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.
Metsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä
kaikui Robinin ääni taas: "Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii
hukka!"
Hetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen,
lähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli
iskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin
toisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei
kukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.
Nuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka
vartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat
tiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä.
Heidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu
valtasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he
pelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet
kun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan
saavuttamaan Robinia.
"He pakenevat! He pakenevat!" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena
juosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua.
"Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää
mainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja."
Will juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä
leveällä puukollaan.
Molemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät
ja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät
varsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa
hirtetty.
"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni
jouduttuanne", sanoi Will Stutely, "kun näkivät teidän olevan
'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia."
"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he
mahdollisesti saavat siepatuksi", sanoi nuorempi henkipatto, leveä,
roteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, "ja
niin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani
katsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa
ei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä
jousimiestä", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.
"Entä nyt!" huudahti toinen henkipatto. "Meidän täytyy piiloutua,
ja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat
viipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan."
"Se on totta!" huusi Will Stutely. "Tule, Robin Hood, sinun on
lähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän
päivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä."
Robin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he
lähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison
tammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli
tapahtunut, hän pudisti päätään. "Näillä seuduin ei meidän enää ole
hyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän
nousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni
taloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä
aiot tehdä?"
"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä", huusi Will. "Tästä
päivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä."
Robin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä
sana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi
olla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut
vangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen
rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän
metsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät
ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. "Tuhat kertaa parempi olla
henkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi
Nottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään", ja hänen sydämensä
keveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen
elämään.
Henkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much
Myllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi
metsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista
polun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin
valtatietä seuraten.
Lopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle
aukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään.
Heti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa
yardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla
kallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja
pähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja
tunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa
miestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa,
minkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.
Henkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä
uutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.
"Much ja Watt ovat täällä taas!" he huusivat. "Tämäpä hauskaa! Kunnon
pojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?"
"Kuunnelkaa minua, toverit", huusi Much. "Tämä nuorukainen minut
pelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja
uljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut." Hän kertoi
tapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli
pelastanut heidän toverinsa.
Sinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan
illallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja
huuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä
kesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla
äänellä.
"Toverit", hän sanoi, "muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme
siitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että
hommiimme tulisi järjestystä?"
"Muistamme kyllä", lausui eräs vankka talonpoika, "ja eiköhän vain
sinut liene valittukin, Much, senkin junkkari."
"Se vaali ei enää pidä paikkaansa", vastasi myllärin poika, "sillä
Much on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin
Hoodille."
"Minä myös", huusi Watt, "ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa
sitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani." Ja Watt nosti ylös
villiomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja
heilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni
varpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.
Mutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään.
"Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä
tulee kapteeni", hän murisi.
"Siitä oli puhetta", huusi Much, "mutta mitään ei päätetty. Hyvä,
olkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin
paras jousimies!" ja hän osoitti vapauttajaansa.
"Mistä me sen tiedämme?" murisi pitkä henkipatto.
Nyt Robin puuttui puheeseen. "Ei, Much", hän sanoi. "En halua ottaa
täällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut.
Onko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä
joukkonne johtajan?"
"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian
ratkaisemiseksi", myönsi Much.
"Olkoon siis niin", huusi Robin Hood, "ja huomenna voimme ampua
jousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian."
"Hyväksytään, hyväksytään!" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi
oli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu,
kääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.
Seuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen
ampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen
maalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia
osoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti
päätään.
"Tuo ei ole koe eikä mikään", hän huusi. "Kuka hyvänsä kykenee
osumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä
seurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta
kaikkiaan ratkaisee asian."
"Määrää itse maali, Robin Hood", huusi John Ford, jota tähän asti oli
pidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.
"No minä määrään", vastasi Robin Hood, "jos siihen vain suostutaan."
"Suostutaan", huusivat henkipatot, "määrää sinä maali, Robin Hood!"
Robin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen.
Sitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa
päässä olevan tammen oksaan.
"No niin", sanoi Robin, "sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy
ampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia."
Henkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Kuka tuollaisen maalin
näkee?" huudahti muuan. "Pöllön silmät siihen tarvittaisiin."
"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin
kauas!" huusi toinen.
"Minä luovun heti kilpailusta!" mörähti kolmas, "minun jouseni ei yllä
noin pitkän matkan päähän."
Loppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan
tähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi
suorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat
vetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja
John Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme
nuolta tuohon pieneen maaliin.
Ford ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen
kymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti
jänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli
ei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti
maahan seppeleen alapuolelle.
"Lähemmäs en saa osumaan", hän huusi. "Tuo on merkillisin maali, mihin
milloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan
siihen osua."
"Ammu, ammu, Robin Hood!" huusi Much. "Minä näin sinun ampuvan neljä
nuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin
aivan toista kuin ihmisruumis", ja myllärin poika pudisti päätään aivan
kuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.
Nyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä,
kun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen
kireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi
kaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä
ja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.
Mutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: "Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön
hän sen uudelleen!" huusi hän. "Ehkä se oli vain onnen kauppaa.
Ampukoon hänkin kolme nuolta!"
"Mielelläni", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen
viuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään
niistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.
Kolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan
suosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies,
joten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka
kukaan ei pystynytkään kilpailemaan.
"Eläköön Robin Hood", he huusivat. "Sellaista jousimiestä ei ole sinä
ilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!"
"No", kirkui Much, "mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä
jousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?"
"On! On!" he huusivat. "Me elämme ja kuolemme Robin Hoodin alaisina."
Henkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle
johtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne
kaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen
jälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli
kokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä
hänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.
"Kuulkaa, toverit", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet
uskollisuudenvalansa. "Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien
joukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan
kaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta
omistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi,
me emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle,
vaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai
kirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi,
ettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai
saksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot
toverijoukossamme."
Henkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa.
He seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua
mestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden
välistä.
"Kuka tuolta tulee?" huusi Will Stutely, joka ensiksi näki hänet.
"Ystävä", vastasi Much; "hän on Lobb niminen rajasuutari
Nottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on
muutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä
sheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja
neuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?" hän
huusi, kun pieni mies lähestyi. "Mitä uutisia tuot?"