Kuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin
paljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten
kielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan
monia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien
korpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta
lappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan
lappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon
lienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt
yhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin
ainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.
Kuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin
kolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on
hajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää
pariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas
pirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka
eivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat
toistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään,
Voroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle,
Kirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin
maantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana,
kaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me _sabmelaiset_ ja _taarlajt_
(venäläiset), sitten _taajjelaiset_ (kaikki muut).] Niinpä onkin taas
kullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa
määrässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi
muodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä
idässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran
eteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien
veistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja
Patsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on
luonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset
vivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin
lappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään,
vaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin
paljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä.
Saattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta,
vaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: "Se on sitä
Suonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä." Ja hän lisää vielä:
"Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja
Muotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin
ovat toisenlaiset." Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten
ainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja
sanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin
ääntää monella eri tavalla.
Venäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä
ihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä
luostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine
virkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen
erämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä
kokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että
paljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja
on unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan
"korkeampaa" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään
ovat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on
venäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia
erilaisemmaksi, pehmeämmäksi.
Ja venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet,
kaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja
kaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten
kanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti --
sillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa
asevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee -- ja lopuksi
venäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet
lapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla
ikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on
tapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa
satamakylässä.
Mutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta
vailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan
koltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän
miehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita,
Fofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin
kovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja
monet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin
suomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen,
oppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä.
Onhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että
yksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut,
on tämän sukulaisuuden huomannut. "Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a
ei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat
perkele, a mie korram pärgalak." [Kolttaukko on muuten oppinut
"pärgalakinsa" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.:
_Ishörm_ = hukka, _Isokk-kahpper_ = piippalakki, paholainen,
_tann-pealaj_ = "senpuolinen", paholainen.] Näin Suonikylän ukko
hyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.
Ja nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja
Petsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo
hyvällä alulla "valtakunnan kielen" taidossa.
Vaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut
venäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan
suurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä
metsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa
vanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita,
noitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja
kertovat.
Jo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin
kertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas
koko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen.
Nämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin
lappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia,
metsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten
vihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen,
järveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta
vain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat
aivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.
Paljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa
vielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja
järvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven
moniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen,
että siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään
valkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan
autioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita
tavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta
taidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo
edellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada
haudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja
kerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa
ja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän
mahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle
soidinahollaankin kotkotti:
-- Vaikka onkin Suongil suuri noita,
ei hän voi metsoa ja haukea,
samassa kattilassa keittää!
Ja surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut
metsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli
pannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean
ylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen
suurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että
tuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään
kiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui
kauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen
rantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten
rakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle,
sai kylä nimekseen _Suongil-sijt_, Suonikylä.
Suuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut
pyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa
kuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan
järvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi:
"Tule sukkelaan jo pois!" -- "Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!"
akka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää
jaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa
takaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen
_Akku-jaur_.
Lapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, _Taallastakin_,
koltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin
muualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa
paisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja
vaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan
tapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan
paistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän
jättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi
pidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa
suuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti
päätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi
suurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.
Eläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin
kansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle,
sudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin
erämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan
kettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä
ja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen
ahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan,
houkuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia,
jänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään.
Itse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa
kertoessaan.
Mutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja
tarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin
rivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä
seuraansa huvittavat.
Väliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, _laul_. Sillä niitäkin
koltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten
venäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että
sanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.
Mutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia,
alkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan
joikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten.
Tavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka
sisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä
taikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen
pitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina "nun-nuttaen". Niin esim.
inarilainen joikaa Jounin Niilasta:
-- Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu,
Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu,
etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu,
kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.