Mutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja
samaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman,
jossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin
aina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin "lo-lo-loo"-ta,
milloin "de-la-gul-gul-gul"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista
merkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu,
sukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin
asian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan
esille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo
saadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku
Jäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä
jotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa,
jonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän
kosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta.
Saatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen
tavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta
voidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta.
Niinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen,
Tuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:
-- Ohkemij, Teahpanin neita,
on kolmen oven takana, lo-lo-loo.
Oilsander Mihkelin poika
ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
Heino Tuhkasen poika,
jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo,
hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
Taikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen
ja miniöineen juorottelevan:
-- Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia,
viisi nimeä laittaa itselleen.
Muurahainen nostaa nokkaa,
muurahainen valkeapää.
Ohkemijn Teahpanin luokse
Huoterin Oskkrin neita
menee pogostalle käymään.
Hän nukkuu kodassa.
Ohkemij tulee sinne
syksyllä villavällyjen kanssa.
Siellä he juttelevat keskenään.
Revontulet leimuavat,
kun he nukkumaan menevät.
Väliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:
-- Niin Marj neita istui ja katseli,
ja ajeli täitä Rommanan ihosta.
Romman elävissä täissä
kaamaspuksuissaan istui ja nukkui.
Lakin ajeli ja peskin pieksi.
Poroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin
saattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:
-- Kellon kieli kilahti,
Vaiskin härkä vauhkoili,
ei tahtonut ruveta kantamaan
Vaiskin raskasta taakkaa.
Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili,
heittäysi maahan.
Täytyi syötellä oljushärkää.
Omia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti
yli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas
pilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään
ohuessakaan lumessa vetää:
-- Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul,
kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul;
kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul,
niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul.
Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul,
kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul,
vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.
[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]
Metsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi
korven kontion ajatuksetkin ja laulaa:
-- Vanha mies taljan kiskoo.
Nuori poika heinäkenkä tulee,
enpä pelkää nuorta poikaa.
Minä pelkään vanhaa miestä,
taljan kiskojaa.
Venäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä
myös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon.
Niinpä nuortilainen joikumestari kuvaa "suuren herran", arkkipiispan,
vastaan ottamista varsin elävästi:
-- Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen,
se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi,
selkä köykyssä seisoi,
räkäisen tavalla makasi.
Reehkin kotakentälle
arkkipiispa, suuri herra, tuli.
Trehvanin Saahkar hyppäsi
harmaassa sarkamahttsakissa harppasi,
märkä lakki päässä tieteli vieressä,
villavanttuut kädessä hän hyppi,
syöksyi säkki päässä koskeen.
Vanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä
näkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla
sävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin
tunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin
käsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne
omaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven _Nasarkka-ukko_,
vanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän
mestareita taas ovat _Gaurilovin Trofim-ukko_ sekä _Ootrim-Illep_,
molemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on
_Mihkel-Vaiskin Uontrei_, jonka joikaamismaine on tunnettu aina
Suonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä
näppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on
äijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa
vakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan
loilotuksen.
Joikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä
kelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat,
sekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan,
taikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun
semmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa.
Mutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein
kylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin
yhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita
ja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen
ohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee.
Lasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu
muistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman
joikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen
laulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla
mitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin
saattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota
kestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että
laulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja
ilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.
Mutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen
joukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa
heidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran
viimeisetkin joikaajat turpeen alle.