Korvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen
leposijansakin, "metsästä löydetty" hän on, ja metsään hän katoaakin.
Minkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.
Vanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma
saattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä,
kalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä
lähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle
taikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon,
kun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi
hänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut.
Surmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät,
jakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.
Monesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo
etukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai
muun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan
höperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen
välistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien
korjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan
onnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan
takaisin järveen työntänyt.
On sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen
saavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia
jumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka
kyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa
manalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan
Onttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä
rukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja
Onttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen
virstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin,
joka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja
viipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten
enää sairaaksi tullutkaan.
Monet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne
liikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta,
semmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä
lappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta
kuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka
koltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin
jos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat
mukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten
käyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla
viihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety
erämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan
tartuttaa ihmisiin tauteja.
Myöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien,
manalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha.
Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana
kaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät
parane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut,
ja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville,
joille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat
rauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa
tshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan
taikka tarpeettomasti vettä molskimaan.
Hyvin monet kivut ja taudit ovat pahansuopain ja kateellisten ihmisten
panemia ja noitumia. Kun vain sattuu joku erikoinen vaiva äkkiä
kohtaamaan, niin heti arvataan, että se on kademielisten vihamiesten
lähettämä. Mutta kaikkein pahimpia ovat suuret ja pahat noidat. Ne
voivat noitumisillaan panna ihmisiin niin kovan vaivan, että se vie
manalle, jos ei tavata toista vielä suurempaa noitaa, joka kykenee
näistä pahoista päästämään. Monet tapaturmat ja äkkinäiset kuolemat
saattavat kyllä olla suurien noitien tekoja, sillä he tuottavat surman
toiselle jopa pelkällä mahdillaankin. Niinhän Kildinin noita mahdillaan
masensi Kornelin Jaahkin, vaikka hänkin oli noita, niin että Jaahk
kerrassaan meni tiedottomaksi ja sitten kohta kuoli.
Kuolema, ja kamala kuolema, voi johtua kiroistakin, jos jollakin
tavalla on niihin joutunut. Niin kävi Jarassiman Romanallekin, Nuortin
ukolle, joka ilkityöllään -- pisti koiruuksissaan elävän hiiren
nukkuvan toverinsa puksuihin -- sai kirot kimppuunsa. Säikähtynyt
toveri vihoissaan noitui, uhkasi ja kirosi, jotta sinun kuolemanhetkesi
pitää oleman katkera. Ja niin tapahtuikin. Seuraavana talvena, hangen
aikana, meni Romana peuranhiihtoon Vuojimtunturille, joka on hyvin
jylhä ja monirotkoinen, ja siellä hän laski jyrkänteeltä alas, niin
että molemmat jalat menivät ruumista myöten kokonaan mäsäksi. Vasta
viikkojen päästä ukkoparka löydettiin tunturilta nälkään, viluun ja
tuskiinsa nääntyneenä. Oli mies yrittänyt hankea myöten ryömiä ja
kuluttanut sormensa hangessa verisiksi tyngiksi. Keppi löydettiin ukon
vierestä, ja siihen oli hän jyrsinyt yhdeksän lovea. Siitä nähtiin,
että onneton ukko oli niin monta vuorokautta ollut tolkussaan.
Pirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa
kuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut
lappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin
himoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä
Suonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen
kuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton
paastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä
moni kuoleva haluaa maistaa: "Kun ei sitä sitten enää saa."
Joillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni
leivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu
saapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi.
Ja viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten
ei viinakaan ryyppääjiltä lopu.
Halvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten
saa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat
ja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi.
Kuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla
elämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään
lähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman
vaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat,
että tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja
keittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista.
Samoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa
-- ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja
paistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni
tuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan
puolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan
pyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen -- joskus sentään
miehet pesevät miehiä -- ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja,
miehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja
komeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin.
Käsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea
liinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan
ja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut
kynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei
pääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen
käsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja
louteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan
viedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta
huonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.
Heti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan
arkkua, _riohppia_. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta
laudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain
arkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen,
lisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat
toisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain
iskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään
lyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi
lautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle,
niin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on
tottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin
valmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on
Nuortijärveläisten arkkuseppänä.
Kohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja
höylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua
saa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja
on tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.
Lastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku
suitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen
kertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan
valkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin
rinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä
molinoita vainajan puolesta.
Mutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan
lasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille.
Jonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.
Kolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä,
hautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä
ympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen
hukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja
vasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei
hukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua
hukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin
pahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin
surkealla tavalla.
Sitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan
arkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu.
Oikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia
otsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa.
Alussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina
kovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat
saattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku
tyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.
Haudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on
tavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo
valmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat
vastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat
valmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi
sammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna
haudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi,
mutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen
tälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen
häntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja
sitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli
kolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.
Pyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on
kelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran
avattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi
nopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen
saattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla,
ja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle --
joskus hautaan kuolleen luokse -- heitetään puulapio ja kirves, joita
on hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein
vartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät
lyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.
Ja sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko
laukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa
sillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.
Näin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta
kesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse,
miten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin
järventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen
leposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se
papille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle
lepoa ja rauhaa suomaan.
Haudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista _domvits_,
maanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi
asuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan,
Aunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja
levyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on
pienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella.
Joskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-,
nelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän
kolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan
harjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain
puunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.
Samalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen
hautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti
venäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on
vinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi
laitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine
reunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle
vainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.
Kalmismaat, _havt-paihkit_, ovat tavallisesti jokien korkeilla
rantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja
lahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän
takana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on
aivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla
metsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto.
Sillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät
metsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa
kaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän
hautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä
joenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet
petäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-,
neljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat
pääpuolin länteen ja jaloin itään.
Kauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan
rantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto.
Korkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja
lahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla
kiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa
salvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä
hiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla
suitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien
puumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa
joihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä,
ja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja
kolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta
kuin että "niiden pitää siinä olla", mutta ihmiskasvojen piirroksesta
hän sanoo: "Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin." Hauska ja hyvin
leikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään
levittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.
Nuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria
sydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on
vain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat
koltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina
kolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin
kerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan
kalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien
hautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari,
kolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän
lapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.
Mutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille
heitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja
istutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat
olleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen
lepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä:
kaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.
Oikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä
aikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä
suuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään
Ristikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä
penikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin
porot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen:
siellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut
arkusta ylös. Ajomies karjaisi:
-- Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)
Kuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa
puuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös,
juoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan -- kuolleilla on aina
rautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat
hoikat kuin koivunvarvut -- jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä
kirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:
-- Mon miedda! Pejv pajjan!
Siitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut,
ja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita
taas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin
rupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies
lähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei
pysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli
kolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta
viimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa,
ettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä
kolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina
joka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut
rauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen
makaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi
aina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan
lakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.
Peloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa
lepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan
tulijoelle, _Toll-johk'ille_, jonka ylitse kaikkien vainajien on
yritettävä, jos aikovat _tsharsvaan_, taivaaseen, päästä. Joen ylitse
pitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka
putoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen
vartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita
kalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet
syntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein
silmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja
nousevat Pedarin pyhälle rannalle.
Levottomia vainajien henkiä lienevät _tshuttatkin_, valkeapukuiset
kummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään
metsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä
nähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat.
Niinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun,
kuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän
lävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina
ennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on
miehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.
Niinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja
hänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä
ja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja
huone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja
savustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt
sen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut,
autioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle.
Ei ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei
tahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään
uusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on
vain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla,
Tshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa
on ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua
etsineet itselleen uuden asuinsijan.
Rauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä
vainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä,
eikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata
kaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan
häiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle
kuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.
Ennen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi
lepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse
kuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle
kumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet
ottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti
ristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia.
Naiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen
hautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin
pahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.
Vielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään
oma poronsakin, _poomnik_, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle
kuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille
porohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille
porolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä
niinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille
joku onnettomuus sattuu tulemaan -- joka on kyllä paha merkki koko
porotokalle -- nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan
poro teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa
jumalan luona häntä kiidätellä.
Uutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.