Vaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan
kolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa
kohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka
jotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin
ihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu
näille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.
Ei kyllä kolttaperhe -- enempää kuin muukaan lappalaiskoti -- ole niin
lapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut
kainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan
emäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista,
jopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän
perillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan,
yhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä
telminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli
seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin
lasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta "ku
satte päärnah", kun sattuu tulemaan niitä.
Helposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä
metsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä
naisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden
puuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään
avustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo
sanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa
sieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. -- "Miehtsest mon tan
kavnim", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille
vesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut.
Ja yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla
lumikentillä saattaa vieläkin pieniä "Tähtisilmiä" ajelehtia. Sillä
monta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen
kolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä
palatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa
täyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää
ajokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee
nahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja
sitten vasta palaa kotiin.
Eivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan
lapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja
ryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja
lapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja
saa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä
luokse ja muiden joukkoon.
Koltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on
ikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman
näköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja
pyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki
päähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.
Kun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas
maailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan
ja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja
vaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen
kietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, _vielki-teihk_,
velkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät
sukulaismuorit puoliruplasenkin.
_Kietkam_, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea
lappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse
isäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen
ahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari
suojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää
kokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja
nauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen
päätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on
pehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään.
Koperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla
koristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli
kietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu _sierr-labtshi_, leikkinauha,
johon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan
kaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja
kellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin
kietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta
voimilta.
Jängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, _saungal_, jota
käyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen
peitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän
pikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo
sitten _kietkam-karstokilla_, kätkytremmillä, jonka pujottelee
reunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen
peitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin
on pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin
voimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja
ruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden
nahkojen alta ihmeellistä maailmaa.
Lappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt,
että äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella.
Kotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa
kovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan
koperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja
siinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen
saattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen
taikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi,
etteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen
selässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka
asettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi
vaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja
asettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin
kierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka
ahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla
pakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin
metsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske.
Levähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee,
sonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen
loimuun lämmittelemään.
Lapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään
kesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin
luokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies --
sotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut -- toimitetaan
pyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin
kaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan
se nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi
sukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin,
tyttölapselle seuraava jälkipuolesta.
Venäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen
oman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia
kuin: _Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar,
Jermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk,
Mahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander,
Olssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem,
Vaisk, Uontrej, Ärhip._ Ja naisen nimiä: _Annj, Ellj, Iirisk, Kaht,
Kaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara_.
Kumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on
kasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja
lapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin,
iloissaan nimittää hänelle vaatimen, _painn-aldun_, hammasvaatimen,
jonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.
Mutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea
ensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan
parhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja
siksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle
matkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka
poropaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana
porojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on
pikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä
enää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin
muutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee
rasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella
peskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin
suosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.
Mutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä
kokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon
vanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille:
teetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun,
pistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota
terveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin.
Mutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä
heti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä
yltäkylläisyyden maailmasta.
-- Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat
hyväntahtoiset hoitajat.
Onhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole
oppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu
puhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä
tiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan
parannella ja lievitellä lapselta "kurkkutauteja" ja päänkipuja,
korvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja
vilustumista.
Kurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan
pulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä
kivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi.
Korvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan
korvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale,
pannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin
annetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää
parannetaan suolalla -- hienoa suolaa vain sormella hivaistaan
kurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy.
Mutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen
pulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.
Näitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan
kyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei
mahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin
koltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva
ihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi
aiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.
Koltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi
saippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka
päivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten
isompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse
pesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet
kolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin
takanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat
paljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on
kaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti
lapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin
sellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja
isonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut,
ettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna
karisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta,
naispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.
Muutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat
_yösokeita_, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä
kirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan
upposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi
on heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on
heikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen.
Luullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]
Isät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja,
_sirr-puozia_, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja
muita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja,
tuohirasioita ja _sirr-päärniä_, "leikkilapsia", pieniä puupalikoita,
joiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa
soudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään
veistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita
järvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat
nuorapäisiä _vihpps_-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan
lennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja
pikku porojen kanssa.
Talvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko
joukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla
ja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä
peskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla.
Toiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea
otsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä
ja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun
porot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja
pesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja
meluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet
parhaana laskiaispäivänä.
Mutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana
ulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä
heille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti,
ulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka
toisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan
pantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.
Isot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko
päiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää
istua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan
johdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan
ja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa
tuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja
ihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä
siitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!
Paitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet
lapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla
pojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt,
huivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun
rupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa.
Mutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät
kesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku
tytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on
jo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä
isompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat
aikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17
ikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin
sormiinsa ja renkaat, _piellji-pilttikit_, korviansa koristamaan.
Neljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja
nuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen,
_porutshenni-suormaksen_, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä
kannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa
useasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka
ruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä,
pyrstön juuresta.
Lappalaiseen raadantaan täytyy lasten, niin tyttöjen kuin poikienkin,
jo pienestä pitäen tottua sen mukaan kuin kykenevät. Heti kun he
rupeavat jaksamaan, saavat he lähteä kalajärvelle nuottavenettä soutaa
kiskaltamaan, ja kotipirtissä on heidän istuttava verkonkäpyä
käyttelemässä. Talvella taas on toimena porojen hoito ja porolla
ajaminen sekä kaikenlaiset lapinkansan talviset askareet.