Niin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret etsivät
toisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto. Nuori
mieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla tunturimailla
yhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima pakkanenkaan
kylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys saata särkeä valoisia
tulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria koltankin mailla, ja luonnon
suuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, on voimassa Lapin
erämaissakin. Olkoonpa vain asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka
pieni musta pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.
Talvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras
tilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan
yhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella
kyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat,
_paarnet_, käyvät naapurin _niejtain_ luona, milloin yhdessä, milloin
toisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja
ystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan
ajelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma
pitkin lumisia saloja.
Joskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän
kaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman kylän
komeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät
Nuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa
sisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin
olivat niin kehuttuja, että "ei löydetty niin komeita tyttäriä
koko Lapinmaasta... eivät he koristuksiakaan kaivanneet".
Ja siitä "nuorimuksesta" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin,
ryöstelivät tyttöä omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa
porovaljaita palasiksi. Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain
syntinen meno: riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.
Osaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän
ainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan
piilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin
metsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet pesemättömät,
vaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä täynnä. Eipä ole
hänessä jälkeäkään satujen "Turjan tytöstä".
Mutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä silloin kun
on mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle. Silloin
hänet jo paremmin "Turjan tytöksi" tuntisi: hänellä on komeasti
otsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka siivosti
letillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät, vieläpä
sormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat oikein
kantaniekat _ueiv-suormakset_ pikku rengashelyineen, ja kalvosimessa
rautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa pienet hopeaiset
renkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan: kasvot ovat terveet
ja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat ja poskipäät korkeat.
Kelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.
Tavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, _kidda ark_, sillä
pyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään saa
viettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa hajallaan.
Kosimassa, _kehtsad_ [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä pitää
pojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, _suonn-ponne_,
suonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja äitikin
matkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies ilman muuta
talonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää kihlakalut
esille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja kirjavan
hameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on mielivieras, niin
kulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei häntä taloon
tahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja antavat pikarin
takaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi käydä. Tarjoaa
hän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos hänkin sen
työntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja painua pihalle.
Ja käydä toisessa pirtissä koettamassa.
Mutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa
seuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla poroillaan
komeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän tyttäriin, joihin on
matkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän. Niin voivat Lapin
tyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi: Akkalastakin,
Imandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka Kildiniin ja
Lu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille Petsamoon ja
Muotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta kylästä ja pysytään
kotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset sukulaissuhteet yhä
sotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin koltat hyvin pitkälle,
eivätkä kovin läheiset sukulaiset mene keskenään naimisiin,
pikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian läheisinä naimisiin
mennäkseen.
Mutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut
talteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja syömään
talon hyvyyksiä.
Ja siten ruvetaan hankkimaan häitä.
Joskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan, niin
ettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He
sopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin
muuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.
Morsiamena, _kaavsazilla_ [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei häistä
ole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat vaatevarastot kunnossa.
Ei tarvita muuta kuin vain pistältää sulhaselle, _vuoddamille_,
vanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka morsiamen tarvitsee laittaa.
Suonenpunojakin on matkassa vain juontipalkalla.
Mutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa Jäämeren
rannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-, neljäkymmentäkin
suurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua porokelkkaansa ja ajaa
remuten kotiin.
Kotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti,
kun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin
kutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on
virkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse
ristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:
-- Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta sulhasta
katsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.
Ja kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen kotiin, missä
häitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja niin lähdetään
_najm-kuattiin_, häätäloon.
Sinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta heitä
ei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää
pääsyn, sanoen:
-- Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!
-- On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa sulhaskansa
ylpeästi. Paljonko pitää olla?
Ovenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin, jopa
ruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään hänelle;
sitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies vartiopaikalleen
kellistyy.
Mutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka sulhanen
onkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara molemminpuolinen
tutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle puolelleen pöydän ympärille,
morsian isänsä selän taakse ja sulhanen isänsä selän taakse. Morsian
näyttää isän kainaloiden alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:
-- Lii tierven? Ovatko terveet?
-- Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.
Samalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja
vastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta "tierven
lii, tierven lii!" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä
pyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja viedään
lautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää tapahtua
sukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget pääsisi väliin
pujahtamaan.
Siitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia
poronlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin,
vesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä mahtuu,
ensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten etäisemmät, sitten
vasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa pistellään ja
rasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia ylellisyyksiä
kuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan puukolla
kosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan
puukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.
Häihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät pöytään
uutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti he saavatkin
tehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon tuostakin aina ruuan
väliin kantavat akat tarjottimella viinaa, kumpikin pitäen samaa
tarjotinta puoleltaan, kumartavat ja kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse
kahta kertaa kehoittaa -- kerralla ryyppy otetaan ja kerralla
pohjaankin nakataan, niin useasti kuin vain annetaan.
Mutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne
kannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen
pikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen
maistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.
Koko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja tullaan
hyvälle joikaamatuulelle.
Mutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä,
lähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin, ja
pukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa, niin
ettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien toimia:
panna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät jalkaan, kintaat
käteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.
Ja nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen,
vaan ainoastaan sanomalla: "kuodd tiervan!" Kädestä hyvästelevät he
vain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.
Siellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen ja
kulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona. Koko
kenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja huutavia
poromiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää kyytimieskin omaan
kelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä laukottamaan tietä aukaisten
ja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti sulhasen ja morsiamen valjakko
ja sitten saattomiesten monet ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä
ahkioineen. Sillä enin osa hääväestä lähtee vihille menevää
morsiusparia jonkun matkaa kaimaamaan. Saanit ovat täytenään
saattomiehiä ja naisia, kun kylästä täyttä vauhtia lähdetään
taipaleelle. Huutaen ja laulaen ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat
pyöräyttävät poronsa takaisin, otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet
ja muutamat sukulaiset seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä
myöten kovaa vauhtia kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun
sukulaisen taikka tuttavan luokse kylässä ajetaan.
Aamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille. Ohjaajana ja
neuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla _vients-jienn_, vihkiäiti,
kummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut samassa matkueessa.
Hän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois tytön päähineen,
pereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen -- vihittäessä on
morsiamella papin asettama kruunu päässä -- tilalle vaimojen komean
shaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen niskaletin ja laittaa
ohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne pään ympäri ja painaa
lakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin tärkeä, että hän tämän
tilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan ventovieraskin, tulee nuoren
parin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä sitten kohdellaankin.
Pereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja antaa sen sitten omalle
tyttärelleen.
Vihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella arvonannolla
on astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin sekä sulhasen että
morsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä, että sulhasella saisi olla
yllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan on käynyt tyttäriä
mielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei pysyisi poika
pystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen saattaisi koko
mies pyörtyä.
Vaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että
vihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat
pettää, niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn
aikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.
Vihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden
lennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla lähtee
sanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:
-- Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]
Silloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä
ovat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella remulla
kyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin ennättävät,
paukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat ajokkaatkin
kovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne tänne
hypähtelevät.
Mutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen
syöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään saattamaan.
Auttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä vielä näyttää muka
hyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin taluttavat ja suoraa
päätä vievät taas verhon taakse lautsalle istumaan, jossa heidät
talvipukimistaan riisuvat.
Kohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja juominen,
laulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä hurjempana.
Nuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille viedään syötävää ja
juotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät tervehtimässä, pistävät
rahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu huivin rimpsuinen nurkka
huppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna kenellekään kättään.
Kun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla
pöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:
-- Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!
Se on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää
vain _noorrom-poord_, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian ilmestyvät
esiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa vuoron perään
kullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu sanaakaan. Vieras
juo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa. Ken panee ruplan,
ken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa viitosenkin. Joku naisista
antaa huivin, toinen pistää saippuaa, kolmas villanyytin, jopa joku
emäntä lupaa lampaankin, ja poromies sanoo antavansa poron. Ja
saattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin komean lahjoituksen kuin teki
Vaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä häissä joi ja lupasi ja sitten
myös antoikin kokonaista kymmenen poroa.
Lahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy,
lahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät
taas huppuunsa.
Mutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee toisia
vieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat saapuville
toistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja juotetaan, ja illalla
viimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama meno uudistuu vielä
kolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin päivänä, jos vain
sulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät kestäisivät
viikkomääriä.
Keräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja
muista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat
nuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa, viisi,
kuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat, vaatetta
ison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa pari, kolme
tankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä taloustavaraa oman kodin
tarpeiksi.
Kolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten vasta
saavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset;
morsiankin, joka nyt on nuorikko, _njeevesk_, saa poistaa huivinnurkan
silmiltään.
Heti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan,
miniäksi, _mannjeksi_, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla
kolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita:
raanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten
pitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita,
kintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä,
niin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa,
käsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, _tshuihkissa_. Saa hän vielä
isältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa jo
tyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme nimikkolammastaan,
lisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita, roukauskattilan,
nuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.
Uudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei
vain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, _vuohppia_ ja _vuennia_,
jotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin
kälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen.
[Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on vaimon
vanhempi sisar _vuonne-piell_ ja miehen vanhempi sisar _vuobbe-piell_,
mutta nuorempi veli t. sisar on _emmer_. Veljen vaimo nuoremmalle
veljelle on _emmer_ ja vanhemman sisaren mies on _maahk_. Setä on
_tshietts_, eno _jeänna_ ja täti _muedde_. Miesserkku _vieija piel_,
naisserkku _vuobbe piel_. Veli _vielja_, sisar _vuobbe_. Isoisä
ja -äiti ovat _äjji_ ja _äkku_, lapsenlapsi _äjjev_. Vävy on _vivva_.]
Mutta miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja
pitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja
vanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja kun
mies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja
kenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi,
heinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin
työntää jalkansa valmiiseen kenkään.
Ja nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus ainoastaan
17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa vanhempi.
Usein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän
poro- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän
kyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta erämaan
järville rakentelee hän omat asumuksensa isän pyydysmaille. Jos taas
isä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset eivät juuri rupea yksissä
leivissä elämään. He jakavat keskenään isän porokarjan ja pyydysmaat,
niin että tämä saa tämän, tuo saa tuon pyyntijärven asuinkenttineen,
toinen ottaa kesäkentän, toinen syksypaikan, kolmas kevätasunnon;
sitten he sopimuksen mukaan rakentelevat itselleen uusia asumuksia
metsäjärville, joita erämaassa on kymmenittäin. Suuren kesäjärven
ympärillä on kyllä tilaa useammallekin veljekselle. -- Jos omaisuuden
jako toimitetaan isän eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta
muustakin tavarasta itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää
vanhempainsa kanssa yhdessä elämään ja saa heidän kuoltuaan periä
sitten isän osuudenkin omansa lisäksi palkkioksi siitä, että on
vanhempansa hoitanut ja hautaan saattanut. -- Tyttärille ei erämaista
eikä kalakentistä osaa anneta, myötäjäisensä kun saavat, niin siinä on
heidän osuutensa. Mutta jos ei talossa ole poikia, saavat tyttäret
miehineen periä ja jakaa isän erämaat. Naimattomat tyttäret elävät
vanhempain kodassa sekä heidän kuoltuaan nuorimman veljen luona,
raatavat siinä niinkuin muutkin perheen jäsenet ja syövät kalakeittoa
ja poronlihaa.
Talvikylän taloissa saattaa saman katon alla yksissä asustella
useampiakin perhekuntia. Niin voi kaksiosaisessa pikku pirtissä asustaa
kaksi, kolmekin perhettä ja kolmipirttisessä majassa neljä, viisikin
kattilakuntaa, jopa joskus yhdessä ainoassa neliseinäisessä pikku
pöksässä kolme, neljäkin perhettä. Niinkuin Nuortijärvellä Onessiman
Moissein pirtissä, jossa köpöttelee vanha Moissei-ukko akkoineen sekä
häärii ukon kolme poikaa joukkoineen: Onessima eukon ja kolmen lapsen
kanssa, Riiko eukon ja kahden lapsen kanssa ja vielä Evvan, jolla on
eukko ja lapsi. Ja Kornelin Teahpanin kaksoispirtissä Nuortijärven
sijtassa elelee viisi perhettä: vanha Teahpan-äijä vaimoineen sekä
neljä poikaa, Koomes, Uontrei, Ujstin ja Teahpan, joilla kaikilla on
eukko ja kaksi, kolme, neljäkin lasta. Perhekunnan pienessä
eteispirtissä on vain kylmä lapintakka, mutta isommassa perähuoneessa
on ryssän muuraama leivinuuni. Teaphanin vanhimmalla pojalla,
Evvanilla, on talon vieressä oma erillinen pirttinsä, jossa hän asuu
kildiniläisen emäntänsä ja viiden perillisensä kanssa. Mutta on sitten
monia asumuksia, joissa joka perheelle riittää oma pirttinsä. Niinkuin
esim. Suonikylän Moshnikoveilla, joilla on kolmipirttinen talvisuoja.
Keskimmäiseen pirttiin, jossa koko huonekunnan keittämiset lapintakassa
toimitetaan, vie ulkoa ovi, ja siinä pitää majaa Moshnikovin vanha
leski naimattoman tyttärensä ja poikansa kanssa. Mutta peräpirteissä,
joihin päästään vain keskihuoneesta, elää, toisessa lesken poika,
Kaurel, perheineen, toisessa vävy, Vaiskin Evvanan Riiko, joka
joukkoineen menee aina kesäkaudeksi isänsä majoille Algaz-jaurin
erämaihin.
Lapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja
vaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja
kauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten
nahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja
vaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla,
vanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla
tuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten
omistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla
pikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet.
Lampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.
Samoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä
olla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo
sanoa miehensä velasta:
-- Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä
sitä en maksa.
Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen
suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän,
harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies
tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee
lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja
vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa
lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee
kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin
mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana
isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä
ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.
Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille
syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka
Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa
kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon
pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen
köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka
pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein
väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja
pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy
pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla
muistavinaankaan.
Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen
Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat.
Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti
ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja
jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti
menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri
Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että
hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko
saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että
hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea
juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä
Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun
häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin
pahentavaisesta elämästä.