Vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.
Vaikka koltat ovatkin hartaita "oikean uskon" tunnustajia, kantavat
pyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia,
noudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja pyhän
Pedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä isienaikaisen
uskon lapsia.
Sillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven kansaa vain
pinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus ei ole
kyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista, karkoittamaan
entisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä pyhän ristin
kastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas erämaiden
järvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.
Niinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia
peikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset
ja pahansuovat vedeneläjät asustavat.
Semmoinen varattava pahanhaltian tunturi on _Veimet-ueiv_ Ristikentän
takana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa lähimaillaankaan. Niin oli
muuankin Nuortin lappalainen kerran porotokkansa kanssa kiroillut ja
tuskitellut tämän tunturin tienoilla, mutta silloin oli tunturinhaltia
suuttunut ja hajoittanut porot pitkin metsiä, niin etta kolme päivää
oli koltta saanut tokkaansa yksin poroin etsiä, ennenkuin oli lauma
koossa. Mutta toiset lappalaiset, jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli
haltia päästänyt rauhassa kulkemaan.
Samanlainen peloittava paikka on _Tsiudis-vääri_ Akku-joen varrella,
Kutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara. Senkään
eläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy helposti
niinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan vaaraa ja
kysyi toisilta:
-- Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?
Ja siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan lumimyräkän
ja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.
Toiset sanoivat suutuksissaan ukolle:
-- Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.
Ja Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen
_Algaz-jaurin pahta_, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen
kuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun
on semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää pahdan
viereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja vielä
samanlaisia pahan haltian vaaroja ovat _Suein-vääri_ Loun-jaurin
lähellä ja _Valte-vääri_ Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla.
Varsinkin Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo
[valte = ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja
kirosi hirttynyttä poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari
viikkoa kaukana kankaalla kateissa.
Pahan nimensä arvoinen on _Piess-väärikin_, Piruvaara, Vuenni-jaurilla,
Luton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä vaaraa
edes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä
_Paiss-vääriksi_, "Pyhäksi vaaraksi", jolloin ei mitään pahaa seuraa.
Jopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville
lapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran
rinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain
pää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin kun
vielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva haihtui,
ja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.
On sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää
pikkuista vaaranväkeä, _tsheähaligeja_, niinkuin _Tsheähalig-väärissä_,
joka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen
lapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat
maanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat ovat
joskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet syrjään
vartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt korean paulan
ja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan nilkkoihinsa kiertämään,
mutta taitamattomasti nivonutkin yhteen molemmat nilkkansa. Silloin on
piilossa olija koltta tullut ja ottanut kiinni tseähaligin ja uhannut
tappaa.
-- Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.
-- Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.
Ja pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita, rahaa ja
hopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos on kaikki
ahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole ollutkaan
siunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen
tseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin
rikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat
tuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.
Lapin vesissä elää vielä _tshattsi-jielli_, vedeneläjä, sekä monia
vedenhaltioita, _tshattsi-haldeita_, ja niitä on joka joessa ja
järvessä, lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen
isäntä, joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä
mustina jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun
jälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata
omakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä, niinkuin
Evvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.
Vedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä
pitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin
ne joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan
myrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.
Niinkuin teki _Nuhkesh-jaurin_, Haukijärven, haltia, Luton
pohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä
saatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien
sanoivat:
-- Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa
veneen teloina!
Ja siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen
koommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on
antanut, senkin omituista litteätä lajia.
_Suolo-jaurinkaan_ haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi
[suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä
on muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala
pyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin olivat
kerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet
keskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi
sormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran: tuli
vain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven täysi,
niinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat kalamiehet
parhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä uiskenteli
klikkaillen: "Täällä kalat, täällä kalat."
Mutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti
menivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin
kokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.
Hyvin ankara eläjä on _Tueljim-jaurissa_ [tuelje merkitsee pitää,
pidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan
aikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he
kerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko
luvannut:
-- Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.
Olikin heti tullut suuri siika.
-- Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.
Mutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti
juossut metsään.
Sitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa
viimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria
siikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun
ukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja
poika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: "De puiti muu raash"!
[Jo tuli minun vuoroni!]
Ja suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti laukannut
järveen, josta oli vain kuulunut huuto:
-- Eshtshi puiti! Isä tuli!
Vielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin:
järvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla taikka
muuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan haltia
pahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa joikausta. Pahan
joikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu luokseen järveen.
Meressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja
ankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen hirviön
hartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei soutaen
eikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä vasta pääsi
vene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.
Kodanhaltia on _kuatti-jielii_, kotaeläjä, joka joskus on satuttu
vanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa
metsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä,
_meänteis_, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle
erämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin
yösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten
siivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa
rauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri,
katolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin
liikuttelee, tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin
saattaa häntä kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin
lämpöiseltä ja pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee
kyllä raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun
vain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.
Luonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa. Niin on
mahtavan ukkosen jumala _tiermes_, ankara ja pelättävä olento, jolla on
vain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs jousenkaari, _tiermes-juhs_,
näkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän jousensa kun tiermes jännittää ja
sinkauttaa tulisen nuolensa, _tiermes-kaskin_, niin silloin koko
maailma vapisee, ja oikeauskoinen koltta kolmasti ristii silmänsä ja
siunaa:
-- Sviet, sviet, sviet!
Varoa pitää silloin, kun tiermes _kollee_, kuuluu, ettei pidä vyöllään
tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää
vaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat
ja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit
tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin
niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle
kansallekin.
Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja,
joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan
tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä
vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.
Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas
maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu,
jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää
pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä
kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun
alta kaivaa aarteen itselleen.
Vanha lappalaisten tuulenjumala, _piegga-oumis_, tuulimies, liikkuu
vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla
nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin
siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta
pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut
uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje
heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että
viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti
vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä
tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen -- samanlainen
kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä
syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:
-- Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!
Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina
liekehtivät taivaanvalkeat, _kuushkaz_, ovat eläviä ja toimivia henkiä.
Ne ovat _ruvtis-jammij_, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten
vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät,
keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa
tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin,
kun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien
henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei
kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne
vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa
syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla
silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne
kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston
aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli.
Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon.
Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut
ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta
aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta
piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan
jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin
tulikiven pölyllä peitetty.
Taivaan tähdistä, _taast'eista_, on koltalla omat uskonsa. Niinpä
Otavakin, _tshihtshem-niejt_, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa
ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää
pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle,
missä vain yötä olivat, heittivät he _aaveltin_, lihakattilan
hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä,
seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion
vierestä, kuusen latvasta:
-- Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka
nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te
peuroja koskaan saa!
Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että
muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa
loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän
neitoa.
Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa,
että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun
kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin
elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin
sitä saattaa terällä pahoin kohdella.
Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi
vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita
samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden
kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.
Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät
sitä monilla mairenimillä. _Kuobtza_ on sen tavallisin nimitys,
mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä _aijog_, äijä eli
isoisä, _aihkam_, äijäseni, _kämmulos_, kengätön, ja _taallos_,
kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä
kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka
eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin,
jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa
"kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:
-- Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!
Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen
sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on
nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on
arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat
ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä
synnillisenä.
Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi
muuttaneet -- samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi -- saadakseen kokea,
kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai
metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet
metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja
niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.
Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla
kiveliövaaroilla -- sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut
näkemään -- ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin
paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.
Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi,
_kuimppe_, mutta mainitaan sitä myös nimillä _paaldes_, viereinen, ja
_tshuokasnik_, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta,
sillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se
haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt,
mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on
koparassaan muuan pieni luu, _paaldes-täht_, sudenluu nimeltään, ja kun
hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä,
paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin
toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön
pimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo
tietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka
näekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. --
Samoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä
kynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta
näki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen.
Mutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat
takaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat
menivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat
lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.
Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin
säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen
vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden
asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän
antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron
ravinnoksi.
Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä
kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.
Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on
taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen
suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava
tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.
Se voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain metson
saalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin menevät sekä
metsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta Suongi-noidalta,
joka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson samaan kattilaan
kerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta keittää sekä kalaa
että lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden eikä metsän vilja
voinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa kumpainenkin heti
liikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain veteen vajosi eri
viljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan keittomiehenkin,
ettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä enää missään
menestynyt. Koko mahtinsa menetti.
Korppi, _kaarnas_, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä
pahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on
semmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä
metsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa, missäpäin
peuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin retkeilevät
villipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle
lonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.
Käki, _kiehk_, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja metsän
pappi, _miehts-pahp_, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän
pituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse,
niin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen mastoon
se toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka hukkumalla tulee
kuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka saa tavallisen
kuoleman.
Jumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, _tshiätshis_. Sitäkään ei
saa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia
hävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva
täydeksi mieheksi.
Mutta kissa, _kass_, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa
talossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä
tyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina
kotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen. Omaa
kissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se metsään
kauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.
Ja niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma
nimikkohärkänsä, _kass-jierkki_, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä
parhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen mukana koko
talon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle, mutta se ei ole
enää entisen arvoinen.
Lappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja
myrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa.
Siellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein mahtavimmat
tietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret lovinoidatkin,
jotka laulaen ja noitarumpua, _kobdasta_, kumisuttaen loitsivat itsensä
loveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja toimittivat. Lovessa
makaavan noidan henki saattoi hirveissä pyörremyrskyissä ja rytisevissä
tuulispäissä ja noidanpuuskissa huimasti riehkaista vaikka yli koko
maailman.
Ei ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi ollut. On
sielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä rannoilla,
aikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne entisajan suuret
mahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan mullaksi ja lepäävät nyt
jossakin jokirannan taikka järvensaaren kalmistossa. Ja nykyisen ajan
tietäjät, _nojhtit_, ovat vain heidän heikkoja jälkeläisiään, samaa
verta kyllä ja saman hengen lapsia. Mutta uusi aika toisine tapoineen
ja uusi usko omine tietäjineen on niin paljon erämaiden henkeä
turmellut, ettei siellä enää entisajan suurtietäjiä saata syntyä, eikä
elää, vaikka syntyisikin.
Semmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on _Kiurun Meetrej_,
seitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana asustaa
Hirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan lääkäri, joka
osaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen apuunsa
metsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua, ja samoin
kysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin äijän tietoja.
Entistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että hänen useinkin
täytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa neuvoja ja vastauksia
avunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin koltat kerran Meetrejltä
kysymään, mikä on syynä siihen, että ovat menettäneet hyvän
pyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi sitten herättyään, että
olette varkain käyneet Akkalan miesten pyydysmailla hirvenajossa, ja
siitä on onnenne mennyt. Mutta ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan.
Niinpä vaati hän Vaiskin Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista
tuskista, että ukko-pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras
poro, vieläpä sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun
hän tuli palkkaporoaan noutamaan.
Nuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, _Kornelin Jaahk_,
pitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai
Nuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa,
Kildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin
tietäjille tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei
Patunasta saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas,
että saadaan, jos hän tahtoo.
-- Ei, jos minä tahdon!
-- Saadaan, jos minä tahdon!
Ja niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä
vastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen.
Viimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon
pojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän
virkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun
päästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.
Mutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli
vähällä pyörtyä.