Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa
peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas
kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen
avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki
ovat taas täydessä päivän toimessa.
Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan.
Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan
louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa
taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään
osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.
Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin
paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua.
Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on
korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien,
Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva
talo.
Vanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille
istahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii,
pukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee
tikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten
pistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden
ja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden
alta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy,
tytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku
lapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa,
raappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: "tehki porr, tehki
porr". Täit kun eivät anna rauhaa.
Saavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä
jumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut.
Leipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen
lasketaan menemään.
Kömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta
muuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä,
ristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.
Pöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä
kumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa
pöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä
jalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan
tassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa
kasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa.
Semmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja
lautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.
Mutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee
sillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen
ne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden
ikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa
lauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain
vähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat
likakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta
puhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja
akkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.
Ja jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin
päältä paistaa, suvituulen, _sauv-pieggan_, mailta. Aika rientää täällä
niinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja
talon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.
Emäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä
telineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella
tuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka
repeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle
loikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.
Mutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien
etsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä
haitarin ja rupeaa "kaatrellaa" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin,
heittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo
vanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä
on vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla
äänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää
kaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin
ja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin
joikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa,
ja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se
on vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy
itsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön
kiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär
kimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla
kajauttavat.
Mutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika
samovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa
siihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin,
kuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.
Mutta ukon päässä eivät "tehkit" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän
ahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle
pitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon
tuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla
raaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman
purijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko
siinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa
parrankin.
Sitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa
paikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa
puukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan
kengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu
tsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa
yhteen menoon työskennellä, pian rupeaa "raataminen" raukaisemaan, niin
että täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi
taas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä
kehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät
juuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.
Mutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu
lounaiselle, _loitt-kirtijn_, "linnunlentoon", rupeaa raatajia taaskin
nälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta
kuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se
on kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori
leipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat
teeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko,
pojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.
On juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä
tuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita -- mikä on aivan
harvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä
viisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan
polkua, sääskipussit, _tshuosk-kahpperit_, päässä, raskaat taakat
jokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus
nuoritettuna _roshniin_, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka
nahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on
sonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen
päähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla,
mutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin
kylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja
astuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata
kopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan
tulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä
tämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin
herkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he
äkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön
tehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja
siellä kun ilostutaan.
-- Tierv!
-- Tierv! Tierv!
kaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä
ja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen
tervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset
tarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle,
sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.
Sitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin,
kysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan
yksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä
raatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina
ollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi
muillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun
talvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen
monet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.
Vieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä
käynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin
joukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen
jälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa,
keittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa
tee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin,
vaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä
taikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat
ja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain
hitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi,
seitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat
saaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka
kumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen
pöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät
nimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä
pitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja
tytärtä, vieläpä lapsiakin.
Eivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään
vierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä
kuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan.
Kädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:
-- Kuodd tiervan!
-- Mon tiervan!
vastataan siihen. [Jää terveeksi! -- Mene terveenä!] Rantaan mennään
lähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan
soutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:
-- Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.
Lyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille,
tämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se,
että naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat,
taloon vierailemaan.
Mutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä
töitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä:
nuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka
aurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut
luoteiselle, _uorjal_-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin.
Kaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja
poika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo
lähenee pohjaisia tuntureita, _davve-pieggan_, pohjoistuulen, maita,
kun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan.
Haukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla
loastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa
uluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen
laittamaan.
Pirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli
takassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää
pois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa;
toisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät
että kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan
semmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan
kalaretken saalista.
Sillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan
kesäinen himoruoka.
Heti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat
kalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta
pilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle;
kauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on
pöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.
Kaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne,
jotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten
kanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt
hyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä
syöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin
kyytinsä.
Iltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä
ennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa
ruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa
koivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä.
Sitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä
lattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla.
Vielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja
heittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.
Kengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää
pysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja
päällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään
sitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja
vetäydytään raanujen alle.
Ja niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä
päivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä
lautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin,
rauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen
vatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.
Mutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa
ottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää
nostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin,
_nuirtij-pieggan_ puolta.