Mitäpä kolttamiehille enää jääkään tehtävää, kun naiset ovat semmoisia
monitaitureita: karvareita, nahkapeittureita ja turkkureita, suutareita
ja räätäleitä, köydenpunojia ja tuohiseppiä. Valmiina saavat miehet
kaikki naistensa näppäristä käsistä.
Yhtä ja toista sentään täytyy miestenkin yrittää ja näyttää, että hekin
jotakin saavat aikaan.
Ainakin kotipirtissä tarvittavia puisia astioita, kapustoita, kuppeja
ja kaukaloita, he kavertelevat, kopsivat kokoon kala-astioita,
veistelevät pölkyistä ja oksikkaista puunrungoista istuinpöliköitä,
ja muuta kodan ja pirtin sisustusta rakentelevat. On heillä
kirveskalsunsa, puukkonsa, kovertimensa ja sahansa, jopa joitakuita
pieniä höylänkin näköisiä työkaluja.
Tavallisin koltan pöytäkalustossa on kaara, _kärri_, pitkähkö,
nelikulmainen kaukalo, koivunkyljestä taikka käyrästä koivunjuuresta
veistetty ja koverrettu. Paljon ei siinä ole koperoa, mutta pääpuolet
kohoavat hiukan ylös, niin että sillä hyvinkin voidaan pöytään kantaa
keittokalaa taikka poronlihoja, pieniä kalojakin poikittain pinottuina.
Tarpeellisia pöytäkaluston astioita ovat myöskin _nähppit_, isot ja
pienet puukupit, joita miehet koivun ja petäjänpahkoista kovelolla
kovertelevat. Huttua ja velliä, kalalientä, hillateetä sekä muuta
liemiruokaa niistä tarjotaan, ja isoissa leveissä pahkavadeissa sotkee
emäntä lapinkakkutaikinansa. Ja pitkävartisella kapustalla, _kapst_,
ammentaa keittäjä kalat, lihat, puurot kuppeihin, mutta liemet lippoo
syvemmällä varsikupilla, _liemm-juokkum-kuhksella_. Niitäkin miehet
pikku pahkoista nävertelevät, samoinkuin pieniä ryyppykupposia,
_juokkum-tserkkiä_. Poroja lypsetään myöskin puukuppeihin, isohkoihin,
varrellisiin, pallomaisiin maljoihin, jotka ovat suustaan kapeampia,
ettei maito lypsyhommissa liikuttaessa niinkään helposti pääsisi maahan
läikkymään.
Miesten teoksia ovat myöskin monet kaukalot, _kaarad_, lammaskaukalot,
joista lampaita juotetaan, sekä lasten pesukaukalot ja vaatteiden
pesualtaat. Petäjän puoliskosta ne veistetään ja hakataan onteloksi
pienellä käyräteräisellä kuokkakirveellä, _vietkalla_. Poroahkioonsa on
lappalainen niin mielistynyt, että laittaa pesu- ja lammaskaukalonsakin
samanmalliseksi: toisen pään tasaperäksi, toisen suippokeulaksi.
Nuorankin vielä sonnustaa keulapäähän, josta sitten saattaa kaukaloa
liikutella ahkiona.
Ja pirttiinsä laittelevat ukot "huonekaluja". Kantavat sopivan pölkyn
sisään ja tekevät siitä _stuulin_: hakkaavat sen pari, kolme korttelia
korkeaksi kappaleeksi ja veistävät ympäriinsä keskeltä hoikemmaksi,
tuntilasin muotoiseksi istuinsijaksi. Taikka löytää ukko juurakon, tuo
sen pirttiin ja veistelee siitä oikein "jalkastuulin", taikka keksii
mukavan oksikkaan rungon, josta rakentelee pitkän _skammin_. Pöydänkin,
_poordin_, jalkapuun koltta usein tekee oksikkaasta rungosta taikka
juurakosta. Näkee kyllä jo edistyneempää ja "uudenaikaisempaakin"
huonekalutyyliä: stuuleja ja skammeja, jotka on tehty lankunkappaleesta
neljälle jalalle, samoin nauloilla kokoon iskettyjä nelijalkaisia
pöytiä. Onpa joskus saatu oikein maalikin, punainen väri, pinnalle
vetäistyksi.
Mutta omissa vanhoissa isiltä opituissa lapintöissään on koltta-ukko
sentään vielä vanha mestari. Poronsarvea hän käsittelee taiturin
tavalla. Siitä hän nävertelee mitä hauskimpia poronvaljaiden esineitä:
_skierguja, varvuja,_ sarvinappeja, päitsien pankoja, samoin laukun
sarvisuullisia, vuedkimia, norttomuksia, värttinänpäitä, lusikoita,
sarvinauloja, neulakoteloita ja sukkapuikkoputkia, ja kaikki ne mitä
somimmin piiruilla ja pistelmillä ja hammastuksilla koristelee. Samoin
koltta myöskin käyttää vanhaa kirjailutaitoaan veistellessään
värttinöitä, kuosaleita, nuotan perälautoja, leikkuulautoja y.m.
Kolmiokoloja niihin useimmin näkee leikatun sekä piiruja ja
hammastuksia, joskus jonkun puunkin kuvan tyylitellyn, ja
nuottalauta on lisäksi vielä suojattu viisikannalla sekä omistajan
monikoukeroisella puumerkillä, _tiehtellä_.
On sitten erityisiä mestarimiehiä, jotka osaavat rakennella veneitä,
ahkioita ja saaneja, itselleen ja naapureilleenkin. Heillä on
asuinkentällään työpaikkansa, _tuoiji-saje_, jossa koloiset työpölkyt,
_tuoiji-tshosk_, aina ovat valmiina. Niiden ääressä näkee
kolttamestarin kesäpäivänä köykyttelevän, milloin venettä valmistellen,
milloin ahkioita laatien. Siinä on mestarilla puukot, kirveet, sahat,
taltantapaiset, höylät, sujutinpuut ja puristimet sekä jousiporat.
Siinä on myöskin, reunapuolessa, ahkiopuita ja veneenlaitoja kivien
varassa, kivillä painettuina kaltoiksi ja käyriksi, päiväpaisteessa
kuivamassa.
Lappalaismestarin höylät, _tueill_, ovat vain pieniä, hyvin
yksinkertaisia työkaluja: puukappaleeseen hakattuun silmäreikään on
kiilattu tylsä terä. Mutta niillä vain ukko teoksistaan veistosjäljen
silittelee. Reikiä poraa koltta hauskalla vanhankansan kehrottimella,
_juhs-ueirrella_, jousiporalla. Siinä on pyöreässä varressa
pitkäkehrotinjouseen kiinnitetty nahkaremeli, jonka avulla poraa
kehrätään edestakaisin, ja varren päässä on reikää kaivava kauhaterä.
Sujutuspuut, _naib_, ovat loukkureunaisia puukappaleita, joilla
ahkionkaaria taivutellaan, ja puristimilla, _kljeseillä_, kiristetään
veneen ja ahkion laitoja naulattaessa tiukemmalle.
Kolttien kiikkerät veneet, _voonas_, ovat kaksi- ja kolmilaitoja,
tavallisesti neljän, viiden metrin pituisia, mutta näkee joskus
alussuikelon, joka on kuusi metriä pitkä, sekä taas pikkuisen, alle
kolmimetrisen purtilon, jolla kolttaukko huovaten joella ja pikku
järvillä soutelee ja kalaa pyydystelee.
Ennen vanhaan liittivät kolttien venemestarit venelaudat toisiinsa
hamppuuuoralla ommellen: kehrottelivat vain reikiä lautojen reunoihin,
kokasta perään saakka, pujottelivat niihin nuoran, kiristivät
tiukalle ja iskivät puutapin reikään. Nyt näkee harvoin tällaista
_seulu-voonasta_, joskus vain jonkun viimeisiään palvelevan vanhuksen
metsäjärvellä taikka rikkinäisen raajun rannassa kumollaan. Mutta
niiden tekomiehiä vielä elää, vanhoja ukkoja, jotka nuorilla päivillään
ovat nuoraveneitä suutaroineet. Semmoisia on Nasarkka-ukko
Nuortijärvellä, 70:ssä oleva äijä, joka vanhoilla päivillään on
heittänyt pois nuoruus-aikaisen hamppunuoransa ja ruvennut naskaamaan
veneitä rautanauloilla, niinkuin muutkin venesepät.
Veneen emäpuun veistää koltta petäjästä, limittäen suoraan
pohjakappaleeseen kiveräksi kokaksi ja loivemmaksi peräpuoleksi
käyrähköt juurakkopuut ja lujittaen liitoksen neljällä, viidellä
nelikulmaisella puutapilla. Sitten laittaa hän paikoilleen suorasta
lylyttömästä kangaspetäjästä halotut, veistetyt ja höylätyt laudat,
jotka aholla kivien varassa, painokiviä sopivasti asetellen, on
taivutettu kalttokäyriksi. Taikka on hän sujuttanut ne vartavastisiin
paininpuihin, _koalttov-muorriin_. Tervaa sivelee ukko laitasaumoihin,
levittää sammalla tiivisteeksi ja puristaa laudat yhteen kljeseillä ja
iskee kiinni rautanauloilla. Sen jälkeen vasta tekijä sovittaa
paikoilleen viisi vahvaa petäjän juuri- tai oksakäyristä veistettyä
kaarta ja kiinnittää ne lautoihin paksuilla petäjän sydänpuusta
pilkotuilla puunauloilla. Viimeiseksi venemestari panee hangat, teljot,
ja lopuksi sivelee sisäpuolta hiukan tervalla, pyyhkien voidettaan
ulkopuolellekin saumoihin ja naulauskohtiin. Ei raahdi ukko alustaan
kokonaan tervalla töhriä, sillä tämä sitkeä voide on Koltassa kovin
kallista. Jotkut ukot sitä kyllä itsekin pihkaisista petäjänkannoista
polttaa käryyttelevät, _piegga-törvaa_, tuulitervaa tuhertavat
ahonlaidassa pienessä pitkähkössä, turpeilla peitetyssä haudassa, johon
tuulen annetaan tarpeen mukaan päästä ja toisesta vuorotellen puhaltaa.
Veneen airoja, _ajr_, osaa tavallinenkin koltta tehdä, hakkaa vain
petäjästä airon pituisen kappaleen, pälhii sen kahdelta puolelta
aironmalliseksi, sitten halkaisee kahtia ja veistelee kumpaisenkin
puolikkaan airoksi.
Ahkioitakin kolttalais-mestari työtanhuallaan rakentelee, sekä
ajo- että raitoahkioita.
Ahkion emäpuun, _kerris-pingal_, ahkiolylyn, tekee koltta
petäjänlylystä. Hän etsii käyrän petäjän -- sitä paremman ja
liukkaamman pohjan saa, kuta kovemman lylyn löytää -- ja veistää siitä
kokkakäyräsen emäpuun. Toisinaan kyllä, jos ei satu löytymään sopivaa
kasvantakäyrää, ukko hakkaa suoran petäjän tai koivun ja painaa sen
käyräksi hyvin yksinkertaisella tavalla: vitsastaa vain emäpuun
kokkapuolen vahvaan hirteen, pistää pölkyn päittäin hirren ja
taivutuskohdan väliin, rytkyttää kantapuolen hirttä lähemmäksi ja sitoo
köydellä kiinni.
Ahkion kaaret mestari vuoleksii sitkeästä tyvikoivun pinnasta,
sujuttelee ne tuoreeltaan naibilla valmiiseen muotoon, sitoo nuoralla
ja panee kuivamaan. Matkoillaankin saattaa ukko niitä joutohetkinään
veistellä, vuoleskella, taivutella ja tuoda taakkansa lisänä kotiin
kokonaisen kimpun hartioillaan. Laitaliisteet ukko veistelee ja
höyläilee samoin koivusta, joskus petäjästä, mutta korkean, kuperan
selkänojan kovertaa hän paksusta petäjästä.
Päinvastoin kuin venettä valmistaessaan koltta ahkiota rakentaessaan
ensin kiinnittää emäpuuhun kaaret, iskien ne puunauloilla, sujuttaa
sitten vasta niiden mukaan laitaliisteet ja naulaa jokaisen puutapilla
kuhunkin kuuteen kaareen. Lujalla hamppunuoralla taikka poronjänteellä
tiukkaa mestariliisteiden latvat kokkapuun koloon, samoin "kuroo"
selkäsuojan reunaan liisteiden tyvet kiinni _kuorrom-seululla_,
kuromasiimalla. Selkänojan taakse hän vielä kiinnittää kollosraksin ja
kokkaan poraa jukkoreiän, _jokka-raigin_, ja niin on ajoahkio valmis,
isketty kokoon rautanauloitta. Ahkion pituus on lähes pari metriä,
leveys perästä 50-60 cm, ja syvyys 25-30 cm. Liisteitä on tavallisesti
kahdeksan kappaletta, neljä kummallakin puolella emäpuuta.
Samalla tavalla tehdään raitoahkiokin, jolla kuormia kuljetetaan, mutta
se on vain matalaperäinen taikka selkänojatonkin sekä pitempi -- 2,50
m:kin pitkä --, keveämpi ja matalampi, ja karkeammin tehty kuin
ajoahkio. Raitoahkioita tarvitsee isoinen poromies paljon: kolme-,
neljäkymmentäkin niitä saattaa olla hyvän talon ajokaluvarastossa.
On sitten koltalla vielä pulkkakin, _pulkke_, ja lukkoahkio,
_lokk-kerris_. Pulkka on vain tavallinen ajoahkio, jonka ylle,
tuomisten vempeleiden varaan, on purjevaatteesta pingoitettu myrskyiltä
ja sateilta suojaava katos. Matkustavaisia "herroja" niillä koltat
tavallisesti kyyditsevät. Lukkoahkio taas on kannellinen ja lukollinen
ajoneuvo, jossa muuttoretkillä tähdellisimmät tavarat kuljetetaan.
Samoinkuin koltta on syrjääneiltä ja samojeedeiltä oppinut
porovaljakolla ajamisen, samoin hän on myös heiltä saanut saanin mallin
ja oppinut saanin teon, niin että jotkut kolttamestarit osaavat
iizemskein tapaan panna kokoon komean porovaljakkokelkan. Petäjästä ja
koivusta koltta rakentaa tämän omituisen näköisen ajoneuvon, pari
metriä pitkän, kapeapohjaisen kelkan, jonka tukevat jalakset kuitenkin
liukuvat lähes metriä leveällä. Peräpuolessa on lyhyehkö, kelkan
puoliväliin ulottuva istuinlava, jota korkeat -- n. 40 cm --
takaviistot ketarat kannattavat, ja istuinlavan sivuina ovat
juurakkorungoista veistettyjen kaustojen käyrät, joiden väliin taas
korkea ja kapea perälauta on naulattu, sekä eteen matala jalkopuu.
Tavaraa ei tällaisessa pikkutilaisessa kelkassa saata paljoa kuljettaa,
hyvä kun itse ajaja vain vahvoissa talvitamineissaan sopii siinä
yksinään istumaan. Ja hyvin pitääkin ajomiehen olla vaatetettuna, kun
hän istuu lisäverhoitta ja jalkapeitoitta saaninlavalla ratsastaen,
pitäen karvakenkäkoipiaan jalaksilla. Ja porovaljakon laukatessa,
porojen lennättämässä ryöpyssä, muuttuu ajomies tuota pikaa kelkalla
kiitäväksi lumiukoksi.
Kuormain kuljettamista varten tekeekin koltta matalampiketaraisen
saanin, jonka pohja on pitempi ja leveämpi ajokelkan pohjaa. Sitä hän
käyttää kuormaraidossa, milloin ei raitoahkiolla tahdo tavaroitaan
ajattaa. Ja tällaisen laajapohjaisen saanin laittaa koltta
_shaan-pulkkeksi_, kun on "herroja" lähdettävä kyytiin: pingoittaa
pohjan ylitse vanteiden varaan purjelouteen katteeksi.
Miesten teoksista on vielä mainittava sukset. Ne ovat koltanmailla niin
yksinkertaista laatua, etteivät juuri vaadi mestareikseen erikoisia
ammattimiehiä, vaan niitä värkkää melkein kuka mies tahansa, ken vain
on tottunut vähänkin kirvestä ja höylää käyttelemään.
Koltilla on kahdenlaatuisia suksia: sileitä sivakoita ja nahalla
pohjattuja kalhuja. Sivakat, _savek_, tekee koltta männystä, suorasta
kangaspetäjästä taikka lylymännystä. Ne ovat vain paksut ja painavat
tölisköt, niinkuin meilläkin sydänmaalaisten hiihtoneuvot semmoisilla
seuduilla, missä hiihtoa vähän harjoitetaan. Pituutta on puolikolmatta
metriä, leveyttä 10-11 cm kärkipuolessa, kannassa 7-8 cm. Pohjassa ei
ole hiihtosuksen uraakaan, vaan on se aivan sileä, hiukan kuperahko,
eikä ole sivakassa suksen ponnahtavaa joustavuutta. Niilläpä kuitenkin
koltta lumimaillaan hiihtää kalhuttelee, työntää karvaisen tassunsa
tuohitetun pälkään vitsamäystimeen ja lähtee porotokkansa perässä
laukkomaan.
Mutta metsästysretkillään, keväisillä kinoksilla hiihdellessään,
luikuilee koltta kalhuilla, _kolloksilla_. Ja ne ovat vielä niitä
isienaikaisia suksia, oikein peskipukuisen lapinmiehen hiihtimiä,
karvaisella nahalla päällystettyjä niinkuin itse hiihtäjäkin.
Sillä kalhujensa anturan on koltta pohjustanut hylkeennahalla,
"norjannahalla", napsinut pienillä nauloilla nahan kalhunreunoihin
kiinni, kärkipuolessa kuroen sen nuoralla päällispuolitse.
Petäjästä on kalhutkin veistetty, mutta jos on kuusta löydetty, niin on
ne tehty siitä, sillä "kuoss lii raabsab, imurtu, a piehts lii raissab"
-- "kuusi on sitkeämpi, ei murru, mutta petäjä on rapeampi", tietää
kolttakin. Samanpituiset ovat kalhut kuin sivakatkin, samanlevyiset,
suorat tuohipällikkäiset vitsaraksiset hiihtimet, ei vähääkään
jalkavat.
Mutta kalhunsa kun koltta sonnustaa kannantakaisilla jalkoihinsa ja
lähtee vaaranmaisille metsäretkilleen lipikoimaan, niin saapa olla
kumppanina aika kiva sileän sivakan, petäjäisen lylyn taikka koivuisen
suksen työntelijä, joka hänen kanssaan pystyy kilpailemaan. Ja
sauvoitta kalhumies vain kaahaisee jyrkkääkin mäkeä ylös ja taas
alamäet pyrynä lentää. Eikä karvapohjainen kalhu hangessa kahise,
äänetönnä kuin vaaniva metsänelukka hiihtelee koltta ja surmana
syöksähtää toisen metsänelukan kimppuun.