Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän
raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän
askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut --
joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna -- pilkkoopa vielä
polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.
Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen
käsinäpertelyyn.
Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin
tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa
ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä
huolehtimaan niiden kauneudestakin.
Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden
villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä
paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia,
millä karkeat villalepeensä, _ollo-karstokkinsa_, langaksi hyrräisi,
vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä,
_naldi_, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan
paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä
käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää,
"värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää
kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut
hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa
hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla
sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on
valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas
alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä
arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa,
ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä
sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi
on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta
sitten, kun se on vielä _kerttem-naldilla_ kerrattu kaksinkertaiseksi,
vanttuita ja sukkia kudotaan.
Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena,
_suonna-kiezelminä_, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka
joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku
renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu.
Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti
rapisevat.
Lankain painamisen, _painun_, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä
omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa
punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa
punaista, _ruopsis-väriä_. Keltaista, _viskis-väriä_, hän taas saa
keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi",
taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä,
_tshuoyjis_ ja _ruana_, painetaan ostoväreillä, ja musta, _tshähpis_,
saadaan lampaanvilloista.
Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa
istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää
kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa
vyyhdeksi.
Vahvat vanttuunsa, _vattsat_, kutoo koltta-nainen tavallisesti paksusta
valkeasta langasta ja kirjailee suupuolen hyvin somaksi. Siinä on
punaista, sinistä ja keltaista, taikka punaista, mustaa ja viheriää,
punasinistä ja ruskeaa, monenmuotoisina kirjoina, _hiärvoina_: on
"viissilmää", "kuussilmää", "verkonsilmää", hakasta, ristiä ja
"riekonjalkaa". Samoin kirjaillaan sukanvarsi kokonaan erivärisillä
raidoilla. Sukatkin on vahvasta langasta kudottu ja kestävät
kengittäkin tallustaa. Monesti astuskelevat koltta-ukot kesällä
sukkasillaan koko päiväkauden kotikentällä. Ja vanttuita käyttävät
koltat kesälläkin kalaretkillään ja matkoillaan. Eteen vyön alle
pistettynä ne aina ovat muassa, ja kun soutaessa tartutaan airoihin,
pistetään vanttuut käsiin, etteivät airot hieroisi rakkoja.
Mutta komein ja kallisarvoisin kolttanaisen kotoisista villatöistä on
_raanu_, paksu villapeitto, paksuista pehmeistä langoista merkillisen
yksinkertaisilla keinoilla valmistettu. Raanumestarilla on hyvin
yksinkertaiset kangaspuut, _raan-koddem-muorra_, "raanun-kutomapuut":
pari veistettyä puunrungon kappaletta asetettuna pirtin lattialle
viistoon kattohirren nojaan, ja niiden välissä pari poikkiriukua,
joihin villa- taikka hamppulankaiset loimet on kiinnitetty, toinen osa
loimista sentään vain yläriukuun, alapäiden, riippuessa vapaina
varvassa, jonka painona on pari kolme kiveä. Näillä irtonaisilla
loimilangoilla, jotka niisillä on kiinnitetty niisivarpaan, availee
kutoja kutomukseen "suun" vuoroin toiselle ja toiselle puolelle
kiintonaisia loimia, ja vain käsin pujottelee hän miltei
sormenpaksuisen kudelangan paikoilleen; hän aloittaa pujottelemisen
ylhäältä katonrajasta kurotellen ja lopettaa sen alhaalle lattian
lähelle kykkysilleen. Raanun pohja on valkoista lankaa, mutta
poikittain sovittelee kutoja siihen useita _kerjiä_, kirjoja,
raitaryhmiä, punaisella, mustalla ja ruskealla langalla, ja niin saa
hän koko komean ja lämpöisennäköisen villavaipan. Lämpöinen ja villava
se onkin, ja koltta käyttää sitä peittonaan porontaljaisella vuoteella
maatessaan.
Villalangasta punoo ja palmikoi kolttanainen kaikenlaisia kirjavia
nauhoja, joita tarvitaan milloin mihinkin: poronvaljaisiin, kätkyen
nyöreiksi, hameiden sitimiksi, kehruukuosalin nauhoiksi, kengänpaulojen
päätteiksi. Maahan vain eukko istahtaa, ojentaa jalkansa ja kiinnittäen
langat ukkovarpaaseen toimittaa siinä palmikoimisen.
Poronsarvisella paulapirralla, _rappelilla_, kutoo koltta-eukko
komeankirjavia, pitkiä kengänpauloja, jotka sitten nilkkoihin
nyöritettyinä iloisesti vilkkavat.
Hamppunsa, _roivvas_, ostaa koltta Kuollasta ja valmistaa niistä
nuotta- ja verkkorihmoja. Ja siinä on taas naisväellä toinen työmaa.
Hamput kehrätään samoinkuin villatkin värttinällä, mutta hamppukuontalo
kiinnitetään kuontalolautaan, _kuozeliin_, kulmakäyrään puuhun, jonka
alapuolen päällä istutaan ja yläpuoleen kiinnitetystä kuontalosta
nyhdetään kehrättävää ainesta -- aivan samalla tavalla kuin meilläkin
vielä joskus Raja-Karjalassa tehdään. Milloin vain aikaa on, istahtaa
emäntä kuosalinsa ääreen arnis-sajen kynnyshirrelle ja alkaa viipotella
varttinätä. Yksinkertaiset kehruulangat hyrrää hän kaksinkertaisiksi
kertausvärttinällä. On hyvin hupaista katsoa kolttaemäntää, kun hän
lattialla säärivarsillaan istuen nuottarihmaa kertailee. Kattoon
kiinnitetyn koukun kautta juoksee kerrattava rihma kerältä, joka
pyörähtelee lattialla. Rihman mutkan on emäntä kääräissyt kalvoseensa
ja tuon tuostakin hän kämmeniensä välissä hierauttaa värttinää ja
sitten heittää sen rihman varassa heilurina kiikkumaan ja samalla
kertaa kalvosellaan nykii rihmaa ylösalas, niin että se kokonaan pääsee
punoutumaan. Kertautuneen osan emäntä kerii värttinälle ja kehittää
kerältä sitten taas uuden otteen.
Mutta poronnahkojen muokkaaminen, käsittely ja käyttely on
kolttanaisen suuritöisimpiä ja suuriarvoisimpia toimia. Siinä ovatkin
lappalaisnaiset oikein mestareita, ahkeria ja taitavia. He pehmittävät
ja parkitsevat nahat ja ompelevat niistä, ei vain itselleen ja
lapsilleen, vaan vielä miehilleenkin, kengät, kintaat ja muut talviset
tamineet. Naisensa laittamissa uljaissa peskeissä, kirjokintaissa ja
pehmeissä poronkoipikengissä kolttaukko juhlapäivinäänkin komeilee.
Muualla ovat miehet räätälin tekemiä herroja, mutta tunturien mailla on
lapinukko eukkonsa aikaansaama komea ilmestys.
Parhaat peskit valmistetaan yksikesäisen vasan taljoista, elo- ja
syyskuulla otetuista -- Suomen rajalla useasti Suomen puolen vasojen
selästä vetäistyistä -- tummista samettipehmeistä pikkutaljoista, joita
saa tuhlata kuusin, seitsemin samaan peskiin. Mutta tavalliset
jokapäivän peskit, karkeat pitkäkarvaiset pöykkyrit, kuraistaan isomman
poron syksyllä otetuista taljoista. Ne kyllä kelpaavat köyhän
lappalais-paran koreuksiksikin, mutta suurmiehillä pitää olla
purkapeskit, _porge-peskat_. Pehmeät talvikengät ja kintaat ommellaan
poron koipi- ja kallonahoista.
Mutta ennenkuin taljoja voidaan käyttää, on ne pehmitettävä.
Keittokattilasta kuorittua kalanrasvaa sivellään kuivan taljan
sisäpuolelle ja kääräistään nahka kokoon. Sitten jonkun ajan kuluttua
sitä hierotaan, vanutellaan ja venytellään sekä nahkaraudalla,
_jieggiöllä_, kaaputellaan. Sitten se rasvataan vielä ja taas hierotaan
ja kaavitaan raudalla, ja vasta sen jälkeen nahka kelpaa käytettäväksi.
Nahkateoksensa ompelee lappalainen oikealla lappalaislangalla:
poronsuonista, jänteistä, punotulla rihmalla. Jo teurastettaessa on
porojen koipijanteet otettu talteen, aittaan kuivamaan. Kuivista
valkeista jänteistä sitten punoja käsin ja hampain riitsii hienoja
kuituja, kostuttelee niitä suussaan ja paljaalla polvella kämmenellään
vastahankaan hiertää kierteiseksi säikeeksi, kääräisten valmistuneen
osan vasemman käden keskisormien ympärille. Sitten kun hän on saanut
tarpeeksi säijettä, kehittää hän sen sormiltaan pois ja hiertää
poskeaan vasten kaksinkertaiseksi punontaiseksi. Koko kimpun pitkiä
punontaisia näkee eukon aina samalla istumalla hiertelevän, ja mitä
jänteistä jää, sen punoja pistää suuhunsa, pureksii ja nielee.
Taljatöistä komein on peski, nilkkoihin saakka ulottuva umpinainen
päällysturkki, avara ja kevyt. Se kyllä ei ole niin paljon
kirjonauhoilla päärmäten koristeltu kuin inarilaisen peski;
sepaluksessa vain, joka on karvakaulustalla reunustettu, ja hartioissa
on joitakuita korunauhoja. Naisen peski on kyllä enemmän kirjailtu.
Mutta kintaat, _kiästa_, ovat toisinaan todella kirjokintaita. Ne on
useinkin valmistettu valkoisesta nahasta, ompeleet on päärmätty
punaisella verkanauhalla ja suupuoleen on aseteltu punaisia ja
keltaisia verkahetuloita taikka leveät punakeltaiset verkanauhat;
lisäksi on niissä vielä nauhoissa riippuvat tupsut. Samoin päärmäillään
karvaiset paulakengät, _kämmu_, punaisilla ja keltaisilla
verkanauhoilla, ja naisen korukengät valmistetaan valkeasta nahasta.
Kengän kokoaa koltta monesta pienestä kappaleesta, pohjakin
on kuudesta, seitsemästä palasesta: kärkipuolessa _tshoomas_,
kantapuolessa _kaddus-vualus_, sivuissa kahden puolen _suoikka_, ja
kantapään takana kaksikappaleinen _kadda_. Päällys, _paajas_, on
yhdestä kappaleesta, samoin _ruojas_, jonka jatkona, _joatk_, useasti
on parkittua nahkaa, taikka on siitä vain veitsellä leikattu karva
lyhyemmäksi.
Tällaiset ruojuskengät kiinnittää lappalainen pauloilla nilkkoihinsa ja
verhoaa säärensä karvaisilla taikka parkkinahkaisilla säpäkkeillä,
_kaamas-piddoilla_ taikka _jeerjeillä_, mutta käyttää hän myös komeita
korkeavartisia kenkiä, samojeedeiltä saatuja _piimoja_.
Naisväen nahkavalmisteita ovat myöskin porontaljaiset makuupeitot,
_ruovggas_, roukkoset, joita talvisin tarvitaan; ne ovat isot, pehmeät,
päällyksettömät vällyt, joiden alapää on ommeltu lämpöiseksi pussiksi
makaajan jalkoja varten.
Taljatöitä ovat vielä monet naisten laukutkin, jotka useasti ovat
varsin sievästi valmistettuja. Laukun pohjapuoli on ommeltu somista
erivärisistä pikku palasista, lampaan mustista ja valkeista karvaisista
koipitilkkusista taikka vasankoivista, ja päärmätty punaisilla ja
keltaisilla verkatereillä. Suupuoli on notkeampaa parkkinahkaa, ja
suukappaleina, _laukk-tshuarvina_, on käyrät, monilla piirroksilla
koristellut poronsarven palaset. Laukuissaan säilyttävät naiset
ompelutarpeitaan, neuloja, äimiä, suonirihmoja, vaatetilkkuja,
lankakeriä, saksia, pauloja, verkonkäpyjä, petäjännylkimiä, kaulahelmiä
ja kaikenlaista pikkurihkamaa.
Ommellaan myös isompiakin miesten selkälaukkuja sekä poron
selkälaukkuja ja poronnahkaisia pusseja, _kiisoja_, jotka kurenauhalla
vetäistään umpeen. Kiisoissa säilytetään villoja ja pieniä
vaatekappaleita.
Pikku tyttäret kurovat itselleen nahkatilkkusista sieviä pikkuruisia
kirjopusseja, _tsougas_, säilytyspaikaksi leikkitarpeilleen ja
ompeluksilleen. Ja oikein kauniita pieniä kukkaroita näkee nuorien
tytärten varastoissa; ne ovat joutsenen koipinahasta ommeltuja
taikka kuikan kirjavasta kaulanahasta kurottuja kuikkapusseja,
_toohtig-tshougaksia_.
Kesällä käyttää lappalainen parkkinahkaisia kenkiä, ja nekin ovat
alusta alkaen kaikki naisväen valmisteita.
Nahat nivotetaan kesällä järven lämpöisessä rantavedessä, ja kun karva
on saatu pois, kaavitaan ja hangataan, _nieskätään_, niitä jieggiöllä
tai _nieskemillä_ ja pannaan parkkiin. Johonkuhun kalojen
suolaamisastiaan keitetään parkkilientä koivun sekä pajun kuorista, ja
siinä liotellaan nahkaa viikko, pari-kolminen, aina silloin tällöin
hämmennellen ja lisäten parkkia. Jotkut panevat parkkiin
koivunpakkulaakin, että nahasta tulisi kestävämpää. Parkista otettua
nahkaa vielä nieskätään ja voidellaan keittokalan rasvalla, sekä
kääritään se kokoon. Lopuksi nahkoja pehmitellään _päägenillä_. Se on
omituinen vartavastinen koje, kankaalle kannonpäähän rakennettu, kannon
nokkanavassa kerinpuuna pyöritettävä pölkky, jonka keskustassa olevan
reiän lävitse parkkinahkaa edestakaisin kiehitellään. Sitten on nahka
valmis käytettäväksi, mutta useasti on paksun nahan sisus aivan
kypsymätöntä ja raa'an näköistä. Nyt käy lapineukko nahan kimppuun,
sivaltaa siitä parhaasta paikasta kengänpohjalliset ja leikkaa
laitapuolista taikka ohuemmasta nahasta päälliset ja ruojuut. Sitten
hän pehmittää nahkoja vedessä ja hampain niitä venyttelee, repien pois
nahan pinnasta liikoja lihakappaleitakin, mitä on nieskätessä sattunut
jäämään. Ei muuta kuin äimä ja suonipunontainen käteen ja ompelemaan,
ensin kantapuoli kokoon ja ruojus kiinni ja lopuksi päällinen
paikoilleen.
Parkkinahasta ompelee eukko miehelleen _puvsatkin_, housut sekä
säärysteet ja samanlaiset itselleenkin. Kesällä, varsinkin vetisillä
nuottaretkillä, ne ovat varsin tarpeelliset. Myöskin monenlaiset
pussit, pienistä suolapusseista alkaen isoihin villa- ja vaatepusseihin
asti, ommellaan parkkinahasta. Samoin miesten selkälaukut ovat monesti
parkitusta nahasta. Ja pienen kietkamensa päällystää äiti ohuella
ruskealla nahalla.
Ja muut kesäpukineet?
Loppuun kulutetut ovat jo kolttien kansalliset kesäpuvut. Naiset
käyttävät venäläismallisia olkanauha-hameita ja mitä milloinkin sattuu,
ja miehet komeilevat tavallisten ihmisten takeissa, housuissa,
liiveissä, lakeissa ja villapaidoissa, kesälläkin. Taikka ei saata
sanoa: komeilevat, sillä kun he haalivat mitä vain saavat kaikenlaisia
ketineitä, joita sitten verhokseen vetävät, ovat puvut monesti mitä
mahdottomimpia, kovin resuisia ja paikattuja. Ja mitä merkillisimmin
paikattuja: ukon sarkatakin selkämystässä taikka housujen takalistossa
saattaa nähdä huolimattomasti kursitun, punaisen hamekankaan kappaleen.
Sillä vaikka koltan nainen onkin taitava turkkuri ja kenkäseppä, ei
hänestä ole kangasräätäliksi, eipä paikkariksikaan, puhumattakaan
kankaan kutomisesta. Itselleen hän sentään ompelee puvut sekä
miesväelleen alusvaatteet, käsin vain kursien neulalla ja ostorihmalla.
Onpa joillakuilla koltilla oikein jo ompelukonekin, käsikone, jolla on
sijansa jossakin pirtin pölyisessä nurkassa taikka lautsalla
vaateresujen joukossa.
Näkee joskus vielä jonkun vanhan äijän nuotalle lähtiessään vetävän
päälleen vanhan kuluneen lapintakkinsa, likaiseksi piintyneen sinisen
taikka harmajan _mahtsakin_, joka kaikessa kuluneisuudessaankin heti
tekee ukosta ympäristöönsä soveltuvan lapinmiehen. Sepaluksen
ryhjäytyneet kirjonauhat ja harteuksien punakeltaiset päärmeet kertovat
vielä entisestä eloisasta värikkyydestä. Samoin on nainenkin
nuottapuvussaan, pitkässä valkeassa _kohtu_-hameessaan, oikean
lapineukon näköinen.
Lakkimestareina ovat muutamat lapinnaiset mainioita: he laittelevat
sekä miesten komeita talvisia kolttalakkeja että naisten omituisia
kansallisia päähineitä. Ja siihen työhön tarvitaankin erikoista taitoa
ja näppäryyttä sekä kauneudenaistia, niin että vain harvat siihen
pystyvät. Nuortijärvellä on muutamia sellaisia mestareita ja
Suonikylässä Koaistjen Evvankan eukko. Kolttamiehen talvinen
päähine on harvinaisen komea, korkeapohjainen korvallispuuhkalakki,
_piellji-kahpper_. Sen pohja on mustaa, sinistä taikka harmaata verkaa,
otsimus ja korvalliset punaisella ja keltaisella veralla koristeltu,
otsimus lisäksi pienillä sinisillä, punaisilla ja valkeilla
lasihelmillä kirjailtu. Sisäpuoli ja reunapuuhka on ruskeasta
revonnahasta ja sisus täytetty pehmeillä untuvilla.
Mutta komeampi vielä on vaimon päähine, _shaamshad_, punaisesta verasta
ommeltu, päälakea peittävä myssy, jonka tuohella kovotettu otsapuoli
somana ylöskäyränä kivertyy eteenpäin. Otsapuoli ja otsakäyrä on
päärmätty keltaisella ja viheriällä veralla ja koristeltu valkeilla,
sinisillä, keltaisilla ja viheriöillä helmiompeluksilla. Takana riippuu
lakinreuna alaskäsin niskatukkaa peittävänä helttana, ja sen pinta on
mitä kauneimmin helmiompeluksilla kirjailtu, vielä syrjä kokonaan
valkoisilla tinapuolukoilla reunustettu.
Nuorilla tytöillä on niinikään oma päähineensä, _perevesk_, vaikka ei
suinkaan niin kaunis kuin vaimojen shaamshad. Tyttöjen päähineenä on
kiverä otsakäyrä, tuohesta taitettu, punaisella veralla päällystetty,
keltaisella ja sinisellä somisteltu sekä kirjailtu monivärisillä
helmiompeluksilla. Perevesk kiinnitetään vain pään ympärisidotulla
vyöllä, ja tyttären letti riippuu vapaana niskassa; päälaki on
avonaisena otsakäyrän takana.
Leskikin käyttää omaa lakkimalliaan. Hän ei koreile punaisilla
veroilla, kirjavilla helmillä, eikä kiverillä otsakäyrillä, vaan hän
sitaisee surussaan päänsä peitteeksi vain tumman pehmeän myssyn,
_poinikin_, ja on siihen tyytyväinen.
Talvipakkasella painaa nainen päähänsä punaisen verkalakin, jonka
reunus on revonnahasta, kuten miehenkin lakissa, mutta kesällä hän vain
käyttää päähineensä peittona huivia, _räppek_. Omituisen isopäisen
näköinenon vaimo ja tytärkin, kun hänellä on huivi korkean kovan
lakkinsa päälle sidottuna.
Kaikki nämä komeat lakit ja päähineet ovat taitavan erämaan naisen
käsialoja.
Tuohella, _peassesh_, on lappalaisen taloudessa varsin tärkeä merkitys,
sillä koltan kodissa on vieläkin hyvin suuri osa talousastioista
tuohesta valmistettuja. Tuohen punontaa ei Lapissa osata, mutta
tuohilevyn taivuttelussa kaikenlaisiksi ropeiksi, maljoiksi ja pikku
rasioiksi ollaan aika mestareita.
Naisten hoitoon kuuluvat tuohiasiatkin, naiset etupäässä ovat Lapin
tuohiseppiä, kiskovat valkeat löyhyt järvenrantakoivuista ja niistä
rakentelevat talontarpeita: _keylikkiä, poarttia, loastua, kuessia,
tsuattia, silleetä_.
Keylikit ovat pussinmuotoisia tuohiastioita, toisinaan isoja, lähes
metrinkin korkuisia tötteröitä, joissa säilytetään villoja, untuvia ja
vaatteita. Ne on tehty vain kahdesta isosta tuohilevystä, jotka
suoni- taikka hamppurihmalla taikka juurella on reunoistaan
ommeltu yhteen; useasti tehdään ne vain yhdestäkin pitkästä
tuohikiskonnaisesta, joka on keskeltä taivutettu ja sitten reunoista
yhteen kursittu.
Toiset tuohiastiat taas ovat ropeen mallisia. Poartti on sievä malja,
suusta pyöreä, pohjasta suppeampi, nelikulmainen. Se on notkeasta
tuohesta taivutettu; suupuoli on vahvistettu tuohivanteella, joka on
pistelty kiinni juurisiteellä, ja pohjan alatse on asetettu kaksi
tuohinauhaa ristikkäin, kovokkeiksi ja samalla koristeiksi. Sillä
nauhoihin on leikattu kolmi- ja nelikulma-reikiä, joista nauhan ja
pohjan väliin pistetyt kissankultalevyt, _sluudit_, kirkkaina
kimaltelevat. Poartteja käyttää kolttaemäntä marja- ja ruoka-astioina
ja kaikenlaisen pikkutavaran säiliöinä, varrellisia poartteja
lypsinastioina.
Poarttia isompi on loastu, nelikulmainen, matala rove, tehty samoin
kuin poarttikin, juurella kursittu ja reuna jäykällä kaksinkertaisella
tuohivanteella vahvistettu. Loastu on lappalaisen kala-astia; sillä hän
kantaa vasta pyydetyt kalat rannasta kotaan, siinä ne perkaa ja
perattuina säilyttää, kunnes työntää ne kattilaan taikka panee suolaan.
Jauhoja, marjoja ja suoloja myös loastussa säilytetään. Samankaltainen
iso matala rove kuin loastu on kueshshikin ja samoin tehty, mutta se on
sangallinen: puusta taivutettu kännin, _keyja_, on lujilla
juurisiteillä nidottu laitoihin. Kala-, jauho- ja marjaropeena
kueshshia käytetään, ja hyvin monesti sen näkee myöskin vesiastiana,
lappalaisen sankona.
Näpertelee tuohiseppä vielä pikkuisia kannellisia rasioita, tshuatteja,
nappien, neulojen, suonirihmojen ja muiden pikku kapineiden säiliöiksi.
Suonipunontaisella ne ropeen malliin ommellaan, ja kansikin tehdään
tuohesta, kaksinkertaisesta levystä, rasian sisään painuvine
reunallisineen, ja kansilevyjen väliin on piilotettu pikku kivenmurusia
rapisemaan.
Tuohisiivilät, silleet, pienet tuohisuppilot, joilla lampaan ja
poronmaitoa siivilöidään havu- taikka sammaltukon lävitse, sekä
verkonkivesten kukkarot, _kieptit_, ovat niinikään tuohimestarin
näperryksiä. Entisaikoina käytettiin vielä tuohesta tehtyä pöytääkin,
_tiellaa_, leveää tuohilöyhyä, joka suurustettaessa levitettiin
kotamaalle syömäalustaksi.
Tuohisepän työkaluina on vain puukko, äimä suonirihmoineen,
juurisäikeitä sekä pieni luupora, _ueirr_, jolla tuoheen ompelureikiä
pistellään. Tuohiteoksensa, poartit, kueshshit, loastut, keylikit ja
tshuattit, tekijä aina "ristii", piirtäen puukonkärjellä pohjaan
ristiviivan nurkasta nurkkaan sekä vielä toiset piirut laitojen
nurkkapuoliin, pohjan kautta laidan reunasta toiseen. Ristit suojelevat
rovettä ja ropeen sisältöä.
On vielä sitten muuan hyvin tärkeä käsityöala, jossa koltan nainen saa
näppäryyttään näyttää: juurityöt, sillä nekin kuuluvat naisväen
hoitoon. Koltta-nainen kupsehtii metsissä ja kaivaa auhtojen tievojen
rinteestä poronsarvisella koukullaan pitkiä petäjänjuuri-suikaleita
kimpuittain. Ne hän kotonaan puhdistaa, kuorii ja keittää
porokattilassa ja halkoo hienoiksi säikeiksi, ja niistä hän sitten
kelalla, kiellilla, ja juurivärttinällä, _vadzatem-naldilla_, kelaa ja
kiertää pitkiä verkkorihmoja ja vahvoja nuottaköysiä. Hyvin monet
kolttatyttäretkin osaavat juuriköyttä kelata, mutta sitten on erityisiä
taitureita, jotka pystyvät juurisäikeistä kutomaan astioita,
kaikenlaisia sieviä talousesineitä: jauhovakkasta, kansivakkaa,
kannellista rasiaa, maljaa, kuppia, sokerirasiaa, joita kaikkia talossa
tarvitaan. Kaikki ne ovat juuriastioita, _vuaddi-letteja_, vaikka
jokaisella on omat esinenimensä.
Kenkäheinien, _kämmu-suein_, hankinta ja valmistelu on myös naisten
toimia. Järvien rannoilta, pajuisten lahdenpohjukkain varjopaikoista he
niitä, muuatta sitkeää saraheinää, lyhyellä käyrällä viikatteella,
kessalla, leikkelevät ja veneen täysin soutavat kotirantaan.
Kotikentällä, kiven varassa, taikka pirtissä arnis-sajen hirrellä, he
kirvespohjalla taikka puukurikalla hakkaavat heiniä pehmeiksi, hierovat
niitä käsissään ja taas hakkaavat ja hierovat, sormauksen kerrallaan.
Valmiiksi pehmitetyt sormaukset kierretään isolle renkaalle,
_sueini-vierriin_, ja viedään aittaan talven varaksi. Monta isoa
heinärengasta tarvitaan isossa talossa talven kuluessa, sillä tilavat
kenkänsä lappalainen täyttää ja tilkitsee heinillä varsia myöten. Ja
kun "heinäkenkä" on yhdet täytteet kuluiksi astunut, vaihtaa hän toiset
sijaan.
Kaikkien käsityöpuuhiensa ohessa riittää lapinnaisella aikaa vielä
kotiaskareisiinkin, lastenhoitoon ja kalaretkiin. Jopa he joutavat
silloin tällöin heittämään verkonkäpyäkin, kuromaan vanhaa rikkinäistä
kalanpyydystä taikka pistämään muutaman silmän käsillä olevaan
verkonkudelmaan. Ja jossakin välissä on taas riennettävä rantakentälle
kattilan ääreen, työnnettävä tuli alle, poroa ja parkkia ja kuusenkäpyä
kattilaan ja ruvettava verkkoja ja köysiä roukaamaan.
Ja kun tämä työ on toimitettu, on jo monta muuta varalla
vartomassa.