Koltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä
lehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito
ja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys
vailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha
ovatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.
Kesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden
sitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka
ilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa
parhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa
vasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää
kalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään,
vatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan
vain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä,
pistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa
kalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat
pöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään
pienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on
liian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa
siihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain
panee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä
ryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta
kalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä
juotaessa eine- ja päivällispaloina.
Paistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa
toimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei
koltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon,
vaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan,
taikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu
ja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä
kalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt
kalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri
viereen koko _toarakin_, "tarakan", ja paistaa ne yht'aikaa.
Kuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että
talvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä
taivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään
leivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista
kaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi
kuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan
kapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan;
yötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että
kala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa.
Ja kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa --
ettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle -- lyödään kattilaan
kuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka
keitetään siitä kalavelli.
Talvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on
kiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit
iltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa
keittämättä.
Taikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin,
jos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi
suolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.
Osaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, _kuöllikurnehkin_, taputtaen
leipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa
ja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa
kuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa
laukussaan. -- Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään,
piristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä
juotaessa.
Kaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja
käytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi.
Vaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja
heitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun
jumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja
samalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala
antoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.
Mutta syksy ja talvi tuovat tullessaan toiset syötävät. Kalanpyytäjä
muuttuu poromieheksi ja poromiehellä on omat eväänsä. Jo heti kun on
saatu metsänelo kootuksi syystalon ympärille, alkaa kala vaihtua
lihakeittoihin. Ja rikkaalla poroisännällä riittää lihapanos kattilaan
miltei joka päivä. Silloin koltta vasta on täysin tyytyväinen elämään
ja tuntee voivansa hyvin, kun saa oikein täyden ja rasvaisen
lihakattilan tyhjentää vatsaansa. Se on sittenkin talvisen tunturimaan
asukkaalle toista kuin ainainen kalanahmiminen.
Niinpä onkin koltalla oikein juhlapäivä, kun syksyllä ensi porot
lyödään lihoiksi ja pitkästä aikaa taas päästään tuoreen lihan ja veren
makuun. Eipä aina tahdota malttaa vartoa, kunnes poro on kokonaan
paloiteltu, vaan monesti jo etukäteen työnnetään kattilaan poron
sydänkalut: keuhkot, maksa ja muut niihin kuuluvat kappaleet, ja niitä
jo ensi hätiin ahmaistaan, jotta jaksettaisiin odottaa, kunnes oikea
lihakeitto saadaan tulelle.
Lihankeittokattilaansa vartioi lappalainen huolellisesti. Pinnalle
nousevaa rasvaa kapustoi hän ahkerasti liemikuppiin, ettei se kiehuisi
kattilan laitoihin; rasvakuppiaan hän hoitelee tulen luona lämpöisessä.
Sitten kun liha on kypsynyt, ammentaa emäntä sen isoon pahkakuppiin, ja
sen jälkeen seuraa isännän vuoro. Isäntä, porokarjanomistaja -- taikka,
jos on metsänlihoja keitoksena, pyynnin saaja -- paloittelee itse lihat
kupissa, sylissään vain, ja latelee ne kaukaloon syötäviksi. Samoinkuin
kalakeitto, on lihakeittokin vähäsuolaista, ja leivättä sitä syödään,
puukolla leikaten pala kerrallaan, ja hyppysin kastaen se --
puukonkärjessä ei lihapalasta saa käyttää -- liemikuppiin, johon
lihakeittoa kiehutettaessa on rasvaa ammennettu. Lopuksi taas leipää
haukaten ryypitään liemikuppi tyhjäksi ja vielä ammennellaan lisälientä
kattilasta.
Ja silloin lappalainen vasta oikein tuntee elävänsä, kun saa eteensä
rasvaisia _toinkke_-makkaroita, valettuja poron umpisuoleen
veritaikinasta, johon on hakattu höysteeksi poronkuuta, taikka
kumppoksia, samasta makkarataikinasta kattilassa kiehutettuja
kokkareita. Molemmat nämä ovat rasvaisen ja yltäkylläisen teurastusajan
teoksia ja lappalaisen himoruokia.
Mutta kun koltta teurastaa poroja myytäväksi, ei hän ehdi niiden verta
kerralla kumppoksina eikä makkaroina ahmia, vaikka parastansa paneekin.
Silloin kootaan veri puhdistettuun poron mahalaukkuun, jäädytetään --
taikka kuivataan -- ja sitten talvenselällä niistä kumppoksia
laitellaan. Eräretkellekin mentäessä heitetään vain jäätynyt verimaha
ahkioon, sulatetaan se yötulilla oltaessa, sotketaan jauhojen ja rasvan
kanssa ja kiehautetaan kumppoksiksi.
Luiden ydin, _ottem_, on myös lappalaisen mieliruokaa. Oikein
mielihyvää tuntee sivullinenkin nähdessään, millä innolla kolttaukko
askaroi ydinluun kimpussa: kornailee sitä puukolla, rassailee tikulla
ja koputtelee puuta vasten, imee ja puhaltelee, kunnes viimein nuijaa
luun kirvespohjalla palasiksi ja loputkin ydintä suutaan maiskutellen
nautiskelee. Kaikkein herkullisinta on lappalaisesta ydin silloin, kun
se on syksyllä teurastetun poron koipiluussa saanut talven pakkasessa
kuivaa ja kypsyä. Kevätpuoleen kelpaa se keittämättäkin nautittavaksi.
Poronkoparoita ja sorkkia koltta keittää ja syö talviaikanaan.
Koparakeitosta keräytyvän rasvan hän kokoo talteen ja käyttää muihin
ruokiin sekä lihakeittojen kastinrasvaksi. Pyssynvoiteeksi se myös on
mainiota.
Poronaivotkin ovat herkkuruokia; niihin sotketaan ja vanutetaan
jauhoja, paistetaan ne, ja saadaan näin rasvainen aivokakku,
_vueveshn-kaahk_.
Samoinkuin poronlihaa, käyttää koltta lampaanlihoja, sekä myös
metsäneläinten, peuran ja hirven lihoja, milloin niitä sattuu saamaan.
Lampaanliha ei kyllä koltan mielestä koskaan vedä vertoja poronlihalle,
enempää kuin metsällisenkään liha, eivätkä monet koltat sitä voi
ensinkään syödä, ei kesälammastakaan, elleivät ole aivan nälkään
kuolemassa.
Kalaa ja lihaa, ei poron eikä metsällisen, ei saa koskaan keittää
samassa kattilassa yhdessä. Se olisi hirveä teko, ja siitä menettäisi
pyytäjä sekä kala- että metsästys- ja poro-onnensa. Sillä vedenvilja,
metsänvilja ja porovilja eivät voi sietää toisiansa. Eipä saa samoilla
vartailla lihoja ja kaloja edes kuivata, vaan eri orret pitää olla
kullakin viljalla. Niinpä talven saaliista säilyneet poron- ja
hirvenlihat kuivataan pirtinseinillä taikka omilla vartaillaan
kevätahavissa.
Kala ja liha etupäässä pitävät koltan kylläisinä, mutta tärkeä tehtävä
on kyllä leivälläkin sekä jauhoruoilla, että lappalainen voisi hyvin ja
jaksaisi suorittaa tämän ilmaisen vaelluksensa. Minkäänlaista viljaa ei
koltta kasvata, harvat lienevät koskaan mitään viljalajia nähneetkään,
puhuttavan ovat vain kuulleet "heinästä", joka "jauhosiemeniä"
kasvattaa, ja riihestä, "jauhosiemenpirtistä", jossa "jauhoheinistä
jauhosiemeniä" irti kolistellaan. Ostoviljoja ovat koltan leipä- ja
puuroainekset. Koltan tavallinen, jokapäiväinen leipä on leveä
"lapinkakku", _kaahk_, jonka emäntä aivan sukkelasti saattaa
pyöräyttää, milloin vain leiväntarvetta tulee. Isoon pahkakuppiin panee
kakuntekijä jauhoja ja vettä, sotkee ja vanuttaa taikinan kovaksi
möhkäleeksi, sitten pöydällä taikka muulla leveällä laudalla painelee
ja puristelee -- ei saata sanoa: leipoo, sillä taikina on niin kovaa,
ettei se tavallista leipomista tottele -- sen litteäksi leiväksi.
Ottaapa leipoja kakun kainaloonsakin ja siinä kuin hyväillen sitä
pyöristelee ja tasoittelee ja sitten taas laudalla sormien
keskinivelillä puristelee, ja pistelöimenä käyttää vain etusormeansa.
Kakun asettaa leipoja tulenloisteeseen kaltevalle laakakivelle taikka
lautapalaselle paistumaan samaan tapaan kuin Suomen emännät
leipäjuustojaan kypsentävät, ensin puolelta, sitten toiselta. Kakun
paistuessa alustaa eukko pahkakuppiinsa uuden taikinan ja taputtaa
toisen kakun, sitten kolmannen ja neljännenkin, jos tarvitaan. Kesällä
saattaa leipoja toimittaa tehtävänsä ulkona kentälläkin, eikähän siinä
suuria varustuksia tarvita: jauhopussi, vesimalja ja lautapalanen, ja
paistaminenkin voi tapahtua kentällä tulen ääressä. Hyvin leveitä, yli
parikorttelisia ovat tämmöiset rieskaleivät, ja teen, kala- ja
lihaliemen sekä suolakalan kanssa niitä syödään; ainakin kerran
päivässä joutuu emäntä niitä valmistamaan. Eikä kakun pyöräyttäminen
suurta taitoa kysy: äidin poissa ollessa pikku tyttäretkin siihen
pystyvät, näkeepa joskus pienen pojannaskalinkin aivan toimekkaasti
kakkuja taputtavan.
Vähemmän kuin rieskaa, "lapinkakkua", käyttää koltta hapanta leipää,
jonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei
joka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, _lejp-paastu-kivgenia_, ja
useimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen
kuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla.
Pieni on taikinapyttykin, _vaishn-astij_, jossa emäntä valmistaa ja
sotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa
"talossa" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa
saa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta
useasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja
likisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa
pirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä
teoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.
Puuro on koltalla huttua, _huht_, ja sitä hän keittää suurimoista,
kaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat
_vielkes-suuromia_, "valkeita suurimoita", ja karkeat litistetyt
kauraryynit _piehts-suuromia_, "petäjäsuurimoita", ne kun muistuttavat
survottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron
särpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa
kala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan.
Taikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa
sen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten
sormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.
Talkkuna, _taalhken_, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka
juuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä
kuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten
särpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen
lusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.
Jauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, _piehtsia_. Kesäpäivinä
kiskotaan poronluisella nylkimellä, _vuotkimella_, männyistä kuorta
ja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, "liinoja", pirtin
taikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne
kaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, _norttomoksella_, survotaan
poronnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.
Entisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja
sekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta
nyt -- lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia -- käytetään petäjärouheita
vain _vuojjes-piehtsiin_, "rasvapetäjään". Rasvaiseen ja kuumaan kalan
keittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa
petäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi
talkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton
lisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille,
laittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin
rasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.
Lapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia
marjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja
ihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät
miltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja
puolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman
suuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan
täytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista
variksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista.
Luton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun
lopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin
kypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän
hillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät
palelluttavat.
Kovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven
varoiksi kerää hän vain variksenmarjoja, _tsyom-njos_, joita
lappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, _muorje_ samoinkuin metsoa
"linnuksi" ja sorsaa "vesilinnuksi". Jäätyneinä ne talvella kyllä
säilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan
kuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain
sitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen
sekoitetaan "muorjeja". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä,
mustikoita, _sarr_, ja puolukoita, _jong_, poimitaan vain ja syödään
semmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia
hillojaankaan, _luömman_, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä
ja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti
niin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan
poimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä,
joko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa
hilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on
otettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään _njouta_: kaadetaan kuumaa
teetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja
keittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja
sokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena
herkkuna. Juolukoita, _oehtmos_, myös poimitaan syötäväksi, ja
sekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun.
Samoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo
"riekonpuoloiksi", _rehp-jong_.
Muista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin,
_kuoppar_. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan
löytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta
talven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, _maill_, laskee
koltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja
nilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä
pitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen
sisäpinnasta makeata mäihää.
Tee, _tshee_, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on
venäläinen teekeittiö, _samvar_. Monet kerrat päivässä on teekeittiö
pihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä.
Aamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina
nostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen.
Päivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja
iltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä
kerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei
koltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat
koltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa,
kermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. --
Tupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet
tupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet
ovat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.
Jauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen
Norjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain
noutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on
seisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot
elintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen
kyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein
ylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken.
Tapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet
ja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina
lokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa
yksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla,
petäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein
kurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne
elävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä,
mitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.
Eihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen
elää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan
ollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi
ja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä
älyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi
saattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin
maku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain
pelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton
suupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he
saattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin
enimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet
penikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa
monet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy
jauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.
Vuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa
oleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari
säkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja
"petäjäsuurimoitakin", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä
kiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa
viinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa:
ruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30
kr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä
kg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula,
ja viina maksoi 2:30 rupl. iso "shshetvertin" pullo, n. 2-3 l.]